Naisten välinen solidaarisuus on puhuttanut feministejä jo monia vuosia. On havaittu, että miehet kykenevät solmimaan ja ovat solmineetkin historian saatossa varsin tehokkaasti verkostoja, joiden kautta kyvykkäät yksilöt ovat sujuvasti edenneet työelämässä ja politiikassa. Naisten vähyyttä johtavissa asemissa ihmetellään edelleen 2000-luvullakin. Jopa ylistetyissä pohjoismaissakin naisten osuus yritysten johtotehtävissä on edelleen kovin alhainen. Kiintiöistä puhuminen aiheuttaa Suomessa tämän tästä myrskyn, koska monet kokevat sen sotivan pätevyysvaatimuksia vastaan. Sukupuolipariteetin toteutuminen on kuitenkin tärkeää. Ottaen huomioon suomalaisen koulutuksen upean universaalisen laadun ja naisten osuuden kaikista korkeakouluopiskelijoista (yli 50%), on hämmentävää, ettei naisia johtavissa asemissa juuri näy.Syitä naisten vähyyteen työelämän johtotehtävissä on monia. Itseäni on alkanut askarruttaa viime aikoina kysymys naisten välisistä verkostoista. Naisiahan pidetään yleisesti hyvinä verkostoitumaan kun kyse on perheestä, sukulaisista, ystävistä tai muusta tukiverkosta. Kuitenkin työelämässä ja mediassa tilanne tuntuu olevan hieman toinen.
Huippumalliksikin tituleerattu Saimi Nousiainen otti asiakseen arvostella taannoin viikonlopun iltapäivälehdessä suomalaisten naisten ulkoista kuvaa, johon Saimin mukaan kuuluu olennaisena osana rillit, lyhyt tukka ja läskipohjakengät.
Saimin mukaan kauneus ja ulkonäöstään välittäminen eivät ole syntejä ja, että urallaan voi edetä hyvin naisellisuuden säilyttämälläkin. Ei tarvitse siis muuntua mieheksi ja mukautua normiin. Siinä mielessä olen samaa mieltä, että nainen on yhtä pätevä, oli hän supertällätty tai ei. Valitettavasti työelämä tuntuu vaativan naisilta mukautumista vallitsevaan diskurssiin, joka usein on maskuliininen. Less is more. Ulkonäköään korostavat ja kauneuttaan rohkeasti esiin tuovat naiset menettävät salaperäisesti pätevyytensä, vaikka heillä olisi tohtorin tutkinto.
Politiikka on mainio esimerkki siitä, miten mielenkiintoisella tavalla ulkonäölliset kysymykset aina liittyvät juuri naisiin. Erityisesti viran puolesta soveliaan pukeutumisen ollessa kyseessä, trendinä tuntuu olevan naisellisuuden häivyttäminen. Halutessaan olla pätevä, naisen tulee siis välttää naisellisia asioita. Poliitiikan toimittajat ja muutkin toimittajat kuitenkin mielellään arvioivat ja kommentoivat naiset pukeutumista ja tyyliä, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä itse politiikan kanssa. Hyvänä esimerkkinä toimii presidentti Tarja Halosen pukeutumistyylin ruotiminen iltapäivälehdissä. Tasaisin väliajoin ollaan huolissaan siitä, onko meillä edustava ja 'naisellisesti oikein' pukeutuva presidentti.
***
Saimin kommenteissa toistuu kuitenkin tietynlainen ilkeämielisyys, jolla naiset tuntuvat usein kommentoivat toisiaan. Kitkerä arvosteleminen ja tuomitseminen. Mistä moinen oikein kumpuaa? Onko kyse kateudesta? Samaa on havaittavissa usein 'ura vs. perhe' - keskustelussa, joka aina silloin tällöin Suomessakin herää henkiin. Lasten hyvinvointi on kaikille tärkeä asia, mutta silti siitä onnistutaan tekemään suuri moraalinen taistelu, jossa nimenomaan äidit ovat niitä, jotka syyllistävät toisiaan.
Toinen esimerkki sammakoista on eduskunnan entisen puhenaisen, Riitta Uosukaisen muutaman viikon takaiset kommentoinnit hempukoista, jotka etenevät urallaan muilla avuilla kuin pätevyydellä. Uosukaisen mukaan tällaisia naisia on ja tulee aina olemaan. Kommentti on uskomaton ja loukkaava naissukupuolta kohtaan. Lisäksi sen lausuu arvostettu politiikan naisvaikuttaja. Miksi naiset tekevät näin toisilleen? Miksi termi 'hempukka' tässä kontekstissa kuulostaa nimenomaan nuorelta, kauniilta naiselta?
En väitä, etteikö uralla edettäisi muillakin avuilla kuin ammattillisella pätevyydellä; paljonhan asiaan vaikuttavat persoona, sosiaaliset taidot ja yleinen ulosanti. On kuitenkin aika paksua, vanhanaikaista ja pahansuopaakin vihjata, että ulkonäöstään välittävät naiset järjestään etenisivät muilla avuin kuin pätevyydellä. On muutenkin aika erikoista syyllistää vain naisia tästäkin asiasta. Uskon, että mikäli tällaista tapahtuu, se on yhtä yleistä miehillä kuin naisillakin.
Naisten hanakkuus arvostella toisiaan mediassa on käsittämätöntä. Arvostelu ja ilkeily tuntuvat kuitenkin alkavan jo varsin varhaisella iällä. Muistan hyvin omat peruskouluaikani, jolloin tytöillä oli tapana arvostella toisiaan ulkonäöllisten ja muiden piirteiden johdosta hyvinkin rankasti. Varsinkin silloin kuin kyse oli ei-pidetystä luokkatoverista. Tuntuu kuitenkin, että ilkeilyä ei harjoitettu niinkään pojista vaan nimenomaan tytöistä, kanssasisarista. Olen törmännyt tähän kauhukseni yliopistomaailmassakin. Arvostelulla ja ilkeilyllä ei välttämättä ole mitään juurta, vaan ne saattavat nousta silkasta juoruilun halustakin.
Tällainen käytös on usein hyvin persoonakohtaista, enkä lähtisikään näiden aatosten pohjalta tekemään mitään kovin suuria yleistyksiä. On vain outoa törmätä samoihin asioihin aina vain uudestaan elämässään. Miten suuri merkitys naisten keskinäisellä verkostoitumisella työelämässä etenemisen suhteen sitten on? Luultavasti aika merkittävä. Tietenkään heikko edustus johtotehtävissä ei johdu pelkästään verkoistoitumistaidoista. Syynä on monia täysin rakenteellisiakin seikkoja, jotka vaatisivat pikaista uudistamista.
Naisten keskinäisen solidaarisuuden puuttuminen ei myöskään ole naisten syy. Pidän vastenmielisenä tapaa, jolla monet asiat mediassa esitetään syyllistävässä mielessä. Kuten naisten synnytysiän kohoaminen. Asia esitetään usein niin, että naisten kouluttautuessa nykyään pitkälle, myös synnytysikä kohoaa. Tämä taas on aiheuttanut selviä seurauksia kansantaloudelle ja väestönkehitykselle. Argh! Aivan kuin lasten saaminen olisi vain naisten etuoikeus tai ongelma. Tietysti monet nuoret naiset ovat aiheellisestikin syyllistyneet moisista esityksistä, ja nykyään on yleistä kuulla nuorten, korkeakoulutettujen naisten tuskailevan sitä, milloin olisi oikea aika tehdä lapsia, kun kolmekymppiäkin lähestyy jo uhkaavasti.
***
Kesälomalla luin yhdysvaltalaisen Naomi Wolfin mainion, pamfletinomaisen kirjan Kauneuden myytti ( Beauty Myth, 1991). Teos oli monella tapaa erittäin hypnoottinen. Suomen oloissa radikaalifeministiksikin lukeutuva Wolf tuskin saa kovin lämmitä vastaanottoa. Hän onkin kirjoittanut kirjansa amerikkalaiselle yleisölle, mutta koen, että teema koskettaa universaalisti kaikkia naisia. Hän kirjoittaa kauneudesta, naisen kolmannesta työstä, erittäin oivaltavasti ja vetävästi.
Wolf esittää ajatuksen siitä, miten keinotekoisesti luotu ja tehokkaasti kaupallistettu kauneuden myytti toimii naisten hallitsijana postmodernissa yhteiskunnassa. Kyse ei ole vain vain naisten hallitsemisesta, vaan heidän vastarintansa tukahduttamisesta. Tämä tapahtuu erityisen tehokkaasti kauneuden myytin avulla.
Kauneuden ja siihen liittyvien ihanteiden tavoittelu asettaa naiset keskenään jatkuvaan kilpailuasetelmaan, jossa kateus on valtava voimavara. Naiset kokevat toisensa huomaamattaan ja haluamattaankin vihollisiksi keskenään. Kauneuden myytti estää naisia muodostamasta vastarintaa ja keskinäisia siteitä jo ihan siitäkin syystä, että siihen panostaminen todella vie runsaasti aikaa, energiaa ja resursseja. Puhuminen kolmannesta työstä ei siis ole liioiteltua.
Tyylilleen uskollisena Wolf argumentoi hyvin voimakkain ja inhorealistisin äänenpainoin. Hänellä on kuitenkin myös painavia aineistoja tukenaan, mutta hänen rehellisen vihainen tapansa tuoda ongelmat esiin säikyttää varmasti monet herkemmätkin lukijat. Silti suosittelen kirjaa lämpimästi kenelle tahansa, sillä huolimatta voimakkaasta tyylistään, Wolf kyllä osuu asian ytimeen.
***
Se, miten hyvin kirjan ajatuksia naisten solidaarisuudesta voi soveltaa todelliseen elämään, onkin huomattavasti vaikeampaa. Asian todistaminen on vielä hankalampaa. Wolfin ajatuksissa voi kuitenkin olla jotain itua. Miksi naisten on vaikeata olla solidaarisia toisilleen? Tai paremminkin, miksi naiset sortuvat tämän tästä toistensa pilkkaamiseen ja aliarvioimiseen? Miksi naiset paheksuvat toistensa valintoja (esim. uraäiti vai kotiäiti) jatkuvasti? On vaikea kuvitella, että kyseessä olisi vain silkka kateus tai pahansuopuus. Voisivatko syynä olla ainakin osittain yhteiskunnalliset rakenteet, jotka tässäkin tapauksessa tuottavat tietyn tyyppistä todellisuutta, joka taas hallitsee naisia?
Kunnon sosialistina olen tietysti taipuvainen kannattamaan rakenteellisten seikkojen analyysia, kuten tässäkin tapauksessa. Joku voisi toki sanoa, ettei rakenteita voi syyttää kaikesta pahasta mitä yhteiskunnassa on pielessä tai että asioiden tarkastelu niiden kautta on vanhahtavaa ja täysin passé. Voi pitää paikkansakin, mutta enpä aidosti usko. Yhteiskunta on kuitenkin varsin kompleksinen rakennelma, ja vaikuttaa ihmisiin enemmän kuin mitä monet uskovat.
Eli Saimi, Riitta ja kumppanit, pliis, lopettakaa kanssasisartenne tuomitseminen ja syyllistäminen. Vedetään yhtä köyttä, arvostetaan toisiamme ja ennen kaikkea, ymmärretään toistemme erilaisia elämäntilanteita ilman että koetaan sitä uhaksi itsellemme.
