Moninaisia mietteitä

Blogi vaihtanut osoittetta

2009-11-08T02:02:00.003+02:00

Blogi on siirtynyt toiselle julkaisupohjalle ja jatkaa elämäänsä uudessa osoitteessa:

http://paperienkeli.wordpress.com/

Olen hyvästellyt naistenlehdet

2009-10-23T23:14:00.005+03:00

Olen onnistunut lopettamaan naistenlehtien lukemisen. Tapanani oli lukea lehtiä usein ja lähes häiritsevällä päättäväisyydellä. Arvioin voivani lukea lehtiä samalla kriittisesti, mutta nauttien niiden sisällöstä. Kriittinen luenta ei ollut erityisen vaikeaa, mutta nauttiminen naistenlehtien journalismista muodostui melko mahdottomaksi. Lukeminen olikin melko pian hammasten kiristelyä. Ristiriitaisten signaalien vastaanottaminen ajoi ärsytyksen partaalle. Joka kerta olin valmis ärsyyntymään uudestaan. Nykyään minulla on parempaa tekemistä.

Halusin tuoda tämän julki. Se siitä. Viime viikolla onnistuin olemaan kahdella kiintoisalla keikalla. Joskin toisistaan kovin poikkeavilla. Torstaina kuuntelin jäähallitason rokkia Hartwallilla. Muse oli kiitettävyydestään huolimatta hienoinen pettymys. Odotin kai jotain muuta. Uusin levy oli myös pettymys kun en löytänyt sieltä kuin kaksi kuunneltavaa biisiä. Tuntuivat kyllä soittavan taitavasti (vaikka mistäs minä tiedän, kun en soita enkä osaakaan). Tavastian keikalla esiintynyt Them Bird Things oli kovin miellyttävä kokemus. Yhtyeen profiili on kiintoisa ja tuo debyyttilevy on vain kertakaikkiaan hyvä.

Tässä blogissa on näköjään enenevässä määrin puhdasta jorinaa kuin poliittista sisältöä. Tämän havainnon olen tehnyt aiemminkin täällä. Ei sillä, etteikö kirjoitettavaa olisi. Olen vain liian laiska.

Kun olo on niin kevyt, että voisi lähteä lentoon

2009-10-04T12:36:00.006+03:00

Juha Itkonen kirjoitti juoksemista Imageen 08/2009. Kirjoitus oli tyyliltään henkilökohtainen, koska Itkonen käytti kirjoituksessa lähteenään omia kokemuksiaan kilpaurheiluajoiltaan. Itkonen on kertomansa mukaan juossut koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Niin paljon, että siitä muodostui lopulta ongelma hänen sairastuttuaan syömishäiriöön. Itkosen mukaan hänen oma suhteensa juoksemiseen on aina oleva monimutkainen juuri nuoruudenkokemusten vuoksi.

Image oli sinänsä kartalla kirjoittaessaan juoksemisesta muotilajina, mitä se todellakin vaikuttaa olevan. Kaikki juoksevat. Juoksemisessa on jotain trendikästä, liekö liittyen siihen, että juoksijoille muodostuu kauniit sääret ja he ovat usein hyvin hoikkia. Kukapa ei haluaisi olla hoikka ja sieväsäärinen. Juoksu on kuitenkin kestävyyslaji, jossa olennaista ei niinkään ole urheilun kannalta suoritettu aika, vaan se miten ruumis ja lihakset kestää ja keuhkot ottavat happea. Monille aika tuntuu olevan merkittävä tekijä juoksemisesta puhuttaessa. Eihän siitä muuten puhuttaisikaan juoksemisena! Lenkkeily tai hölkkääminen sen sijaan antavat kuvan, että meno olisi hidasta ja viipyilevää. Puhuminen lenkkeilystä typistää toiminnan vähemmän aktiivisemmaksi, kenties.

Itsekin juoksen. Ostin kesällä ensimmäiset kunnolliset pronaatiotuetut juoksukengät, joilla lenkkeily on todellakin kuin juoksisi pienillä pilvillä. Kevyttä ja ihanaa. Olen tyytyväinen ostokseen, koska kengät ovat olennaisinta lenkkeilyssä. Muilla varusteilla ei niinkään ole merkitystä, mutta on helppo suosia ja jäädä riippuvaiseksi esimerkiksi teknisistä paidoista, jos oma aineenvaihdunta on vilkasta.

Juoksemisen aloittaminen ei ollut mitenkään luontevaa itselleni. En ole atleetti, enkä koskaan ole ollut erityisen innostunut liikkunnasta. Liikkunut kylläkin olen aina, mutta melko epäsäännöllisesti. Juoksuharrastuksen aloittaminen tapahtui vuodenvaihteessa 2008-09. Sen jälkeen harrastus on jäänyt, enkä siitä enää luopuisi. Helppoa, ei vaadi paljoa rahaa ja mikä parasta: siitä tulee uskottoman hyvä mieli.

Itkonen vertaa jutussaan juoksemisen antamaa tunnetta lentämiseen, maasta irtoamiseen. Hyvällä, onnistuneella lenkillä olotila voi olla juuri niin ekstaattinen. Olo on niin kevyt, että tuntuu kuin irtoaisi maan pinnasta hetkeksi. Se on tunne, josta kannattaa pitää kiinni, jos sen saavuttaa. Siksi juoksen.

Vapaaehtoisesti vasten katsoen

2009-10-01T10:24:00.002+03:00

Feministinen liike on pidempään keskustellut pornografian, vallan ja sukupuolten suhteesta toisiinsa. Millaisia vaikutuksia pornolla on ihmisiin ja laajemmin yhteiskuntaan? Feministinen liike on jakautunut voimakkaasti pornografiaan liittyvissä näkökannoissaan. Pornon on nähty olevan joko uhriuttavaa tai vapauttavaa. Jo pornografian määritelmä on ongelmallinen. Käsitteenä sitä käytetään tarkoituksenhakuisesti eri tavoin, riippuen tilanteesta. "Porno" kuulostaa pahalle suussa, joten sitä koetetaan väistellä puhumalla aikuisviihteestä tai erotiikasta.

Pornoa vastustavat feministit korostavat erityisesti sen tuottamaa ja ylläpitämää epätasa-arvoista kuvaa sukupuolten välisistä suhteista. Lisäksi on korostettu kriittisen, ideologisen luennan tärkeyttä. Pornokuvia tulisi aina kyetä katsomaan haastaen. Pornoon myönteisesti suhtautuvat feministit taas korostavat fantasian roolia ja pornon erilaisia ala- ja vastakulttuureja. Pornon nähdään mahdollistavan myös vastarintaisuutta ja monitulkintaisuutta.

Katsoja ja samalla toimija on valtavirtaisessa pornossa edelleen heteromies ja hänen halunsa. Nainen määrittyy objektin, katseen kohteena olemisen kautta. Valtavirtainen porno tuottaa tietynlaista kuvaa ja tietynlaisia esityksiä halusta, seksuaalisuuksista ja seksistä olettaen täten tietynlaisen katsojaposition. Näin se myös uusintaa erityistä ymmärrystä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ja niihin liittyvistä valta-asetelmista.

Strippaaminenkin on siten nähtävissä osana pornografista tuotantoa, vaikka siihen sisältyy muitakin elementtejä, kuten tanssi ja itse performanssi. Perinteiset strippibaarit lienee perustettu ennen kaikkea sitä ajatusta silmällä pitäen, että suurin osa asiakaskunnasta on heteromiehiä, tanssijoiden ollessa nuoria naisia. Katsojia on kuitenkin muitakin ja nykyisellään baarien tarjonta lienee tällä tavoin määriteltynä monipuolisempi.

Esittämiseen ja aktiin liittyvän yhteiskunnallisen viitekehyksen lisäksi on tärkeää pohtia katsojan roolia ja katsomista. Katsomiseen liittyy halu, jonka ei tarvitse olla häpeällistä tai ahdistavaa "tirkistelyä", vaan jonain mistä voi saada seksuaalista nautintoa. Itse performanssin ja esiintymisen ei strippaamisessa tarvitsisi olla välttämättä häpäisevää tai alentavaa, jos katse ja katsoja suhtautuvat siihen kunnioittavasti.

Kuinka mahdollista toisin katsominen on ja millaisissa olosuhteissa se olisi mahdollista? Mahdollista se varmasti olisi, mutta vaatii paljon. Konventioita on vaikea ohittaa. Tuotantotapojen ja esittämisen tapojen pornossa pitäisi muuttua ja moniäänistyä. Edellytyksenä tulisi olla yksilötasolla tapahtuva tietoisuuden tason kasvu ja itsereflektion kehittyminen.

Kirjoitus julkaistu Dooris-lehdessä 3/09.

Oikeille urille

2009-09-04T17:29:00.002+03:00

Tässä kirjoituksessa sivutaan jo olennaisia asioita. Lämmittää vähän.

Eevan tyttäret

2009-08-25T21:36:00.015+03:00

Suomessa naisliike ja feministinen diskurssi ovat ajautumassa pian umpikujaan. 17. elokuuta Vihreässä Langassa julkaistu juttu tukee tätä ajatusta. Vihreiden naisten pääsihteeri Sirpa Hertell ilmoittaa, etteivät miehet voi olla feministejä, koska feminismi on luonteeltaan sukupuolisidonnaista. Katsos vain! Näin vanhakantaista argumentaatiota ei ollakaan taas hetkeen kuultu. Olihan siis aikakin. Ikävällä tavalla tämäkin näkemys tuntuu tukevan entisestään heikkoa ja haurasta suomalaisen feministisen liikkeen tilaa. Suomessa feministinen liike on keskittynyt viime ajat olemassaolonsa puolustamiseen, jossa sisäinen kritiikki on sivuutettu täysin. Tämä on ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää.

Naisliike on keskittynyt kamppailemaan Suomessa viimeiden vuoden sisällä niin kutsuttua "uutta miesliikettä" vastaan. Vuosi kaksi taaksepäin esitettiin runsaasti kannanottoja uuden miesasian puolesta. Miesten oikeuksista oltiin huolestuneita. Tähän miesten oikeuksien vaatimiseen yhdistyi samalla feministien ja suomalaisen feministisen liikkeen alaslyöntiä. Tietysti, koska oli feministisen syytä, että vaikkapa asunnottomista suurin osa oli miehiä. Niin kutsuttua antifeminismin sanomaa alettiin julistaa monilla julkisilla foorumeilla. Julistavat tahot kokivat suomalaisen tasa-arvokeskustelun olevan liian feministisesti värittynyttä, koska siitä puuttui miesten näkökulma. Feministithän eivät olisi voineet tätä näkökulmaa keskusteluun tuoda. Miesliikkeen tehtävä oli tuoda tätä "miesnäkökulmaa". Vuosi sitten näille ajatuksille oli vielä runsaasti kysyntää. Miesasioiden asiantuntijoita haluttiin puhumaan ajankohtaisiin keskusteluohjelmiin, jossa tittelinä pelkkä sosiologi riitti usein takaamaan sen, että kävi yhteiskunnallisten ja sukupuoleen liittyvien asioiden asiantuntijasta.

Uusi mieliike keskittyi "miesnäkökulman" esiin tuomiseen, koska se oli heidän mielestään kadoksissa. Lisää miehiä varhaiskasvatukseen ja sosiaalihuoltoon. Kyllähän palvelut siitä paranisivat ja tasa-arvo ennen kaikkea. Valitettavasti "uuden miesliikkeen" analyysi ei ollut kovin johdonmukaista tai kriittistä. Sukupuolen tarkastelu rajautui myös heillä oman sukupuolen asioiden puolustamiseen. Historiallisesti naisliike on tehnyt näin jo ensimmäisestä aallosta lähtien 1800-luvun lopulta. Kriittiseen analyysiin päästiin kuitenkin sitä mukaa kun naistutkimus (sukupuolentutkimus) saavutti pohjaa akateemisena oppiaineena ja tutkimusta alettiin tehdä enemmän. Toisen aallon feministinen liike tiedosti sukupuolen olemassaolon rajoittavana kategoriana. Sukupuoleen suhtauduttiin jo tuolloin kriittisesti, mutta suuntautuminen oli kuitenkin vahvasti "naiserityinen". Naiserityisyyden painottamiselle on edelleen mielestäni oli kelvolliset perustelut.

Tämä toistuva "Jäniksenkorvien" käyttäminen tekstissä tekee tästä vaahtoamisesta melko turhaa. Syö uskottavuutta. Tosin, mitä sellaista, voisi myös kysyä.

Tämä niin kutsuttu "uusi miesliike" (hyvin löyhästi määriteltynä) ei kuitenkaan ole mitään sukua toisen aallon radikaalifeminismille saati akateemiselle kriittiselle miestutkimukselle, jolta liikkeen sen sijaan olisi hyödyllistä ottaa vaikutteita. Feministinen liike on ollut kriittinen pidempään, mutta suuntautuminen on ollut naisia koskettavien epäkohtien käsittelemisessä ja esiin nostamisessa.

Suomalainen feministinen liike joutui varpailleen "uuden miesliikkeen" taannoisen aggressiivisen hyökkäyksen ansiosta. Asiattomat häiriköt melusivat milloin milläkin foorumilla lähinnä lietsomassa feminismivihaa. Allekirjoitan tämän, en minäkään olisi jaksanut moista epäanalyyttista keuhkoamisia kuunnella tai lukea. Aina niihin vain törmäsi eikä niistä voinut olla harmistumatta tai pahoittamatta mieltään. Naisasialiitto Unioni julisti melko nopeasti sodan miesliikkeelle Tulvan teemoitetussa numerossa "Tulta munille". Naisliikkeen hyökkäys oli suora, sillä "uudelle miesliikkeelle" piti näyttää, että ei säikytty älyvapaata naaman aukomista. Vastattiin samalla mitalla. Naisliike vaikutti ajautuneen liiaksi puolustusasemiin, jotta oltaisiin voitu kohota rakentavammalle tasolle. Sen sijaan päädyttiin puolustamaan olemassa olevia valta-asemia, joita "uusi miesliike" oli selvästi uhkaamassa.

Feministinen liike on keskittynyt jo tovin sukupuolikriittiseen analyysiin, myös Suomessa. Yhteiskunnallisia epäkohtia on käsitelty molempien sukupuolten näkökulmasta. Tai ei niin miesten ja naisten erikseen, vaan nimenomaan sukupuolen. Ennen kaikkea juuri ymmärrys sukupuolen merkityksestä repressiivisiä rakenteita tuottavana kategorina on ollut yhteinen feministiselle liikkeelle. Tämä on näkemys, johon "uusi miesliike" ei voisi yhtyä, koska se ei vaikuta ensinkään ymmärtävän mistä tässä ajattelussa on kyse. Toki perinteinen naisliike ja "uusi miesliike" painivat eri sarjoissa, välttämättä. Lähtökohdat ovat kovin erilaiset. Miesten aktiivisuus ajaa sukupuolensa asioita on kuitenkin kasvanut ja tästä on olemassa järkeviäkin esimerkkejä, kuten Jukka Relanderin puheenjohtama Vihreä miesliike.

Ei ole yllättävää, että Relander kummastelee Sirpa Hertellin kuuskytlukulaisia lausahduksia. Minäkin ihmettelen. Olettaisin, että Vihreä miesliike on syntynyt feministisestä liikkeestä ja sen aateperinnöstä kun profeministimiehet ovat liittyneet yhteen. Yhdistyksen ero feministisiin naisjärjestöihin lienee se, että siihen voivat liittyä myös naiset. Naisjärjestöt ovat toistaiseksi sulkeneet ovensa miehiltä, eivätkä ovet ole aukeamassa. Vihreän miesliikkeen verkkosivuilla lukee seuraavaa: "Purkautuvan miesvallan tilalle haluamme kaikkien yksilöiden tasa-arvoista kumppanuutta kaikilla elämänalueilla". Tähänhän feministinen liikekin tähtää. Juuri tämä on aina ollut feminismin tavoite.

Miksi miehet eivät voisi olla feministejä? Hertell väittää feminismiä sukupuolisidonnaiseksi aatteeksi, mitä se varmaan osittain on. Historiallisilta osin. Käsitteenä ja ajatteluperinteenä feminismi tarkoittaa kuitenkin paljon muutakin. Käsite on mahdollista määritellä uudelleen tai ottaa naisten ja miesten yhteisomistukseen sen sijaan, että se yritettäisiin liittää keinotekoisesti ja väkisin sellaiseen yksityisomistukseen, joka ei ole perusteltu. Hertell toteaa seuraavaa: "On hyvä, että tasa-arvoasioita pohditaan omista lähtökohdista käsin. Toivon, ettei enää haeta vastakkainasetteluja. Kyllä naisliike myöntää, että miehilläkin on tasa-arvo-ongelmia, esimerkiksi huoltajuus- ja terveysasiat.” Tasa-arvon pohtiminen omista lähtökohdista käsin tarkoittaa tietysti Hertellin mukaan sitä, että naiset pohtikoon ratkaisuja keskenään ja miehet keskenään. Ja feminismiin omistusoikeus on vain naisilla. Sitten jossain kivassa pöydässä kohdataan. Eikä konflikteja sitten.

Vanhakantaistahan tämä vain on. Se antaa kuitenkin jonkinlaisen vihjeen siitä missä tilassa suomalainen feministinen kenttä on tällä hetkellä. Naisliike on juuri nyt nähtävästi keskittynyt liikaa omiin epävarmuuksiinsa sen sijaan, että se kykenisi harjoittamaan raakaa itsekritiikkiä. Jos feminismi määritellään sukupuolisidonnaiseksi, se tarkoittaisi Hertellin mukaan sitä, että kyse on ajattelusta, jonka vain naissukupuolen omaavat ihmisyksilöt voivat ymmärtää tai kokea. Sillä ei voisi olla merkitystä muille kuin naisille. Moisen sukupuoleen perustuvan erittelyn ylitse juuri naisliikkeen tulee itse päästä. Tämä alkaa jo kuulostaa niin väsyneeltä.

Suomeen olisi perusteltua perustaa feministinen yhdistys, johon sekä miehet että naiset voisivat liittyä jäseneksi. Tarvitaan yhteinen foorumi. Sellainen puuttuu, mutta sellaiselle olisi tarvetta. Erillisille nais - ja miesjärjestöille voi olla tarvetta tästä huolimatta. Joissain muodoissa. Tällä en tarkoita salaseuroja ja kaveriporukoita, vaan jotain järkevää tavoitetta palvelevia ja hyvin perusteluja yhdistyksiä tai järjestöjä. Feministisen liikkeen ensisijainen tehtävä on ihmisyksilöiden (sekä miesten että naisten) tietoisuuden ja kriittisen ajattelukyvyn lisääminen tunnistamaan näitä valtarakenteita, jotka sukupuolen/sukupuolten kautta uusintavat itseään. Muutoin yksilöt eivät opi tunnistamaan käytännön tasolla epäoikeudenmukaisia ja syrjiviä käytäntöjä ja tapoja vaan uusintavat niitä, koska olettavat niiden olevan sukupuolille luontaisia ominaisuuksia ja eroavaisuuksia, jotka määrittävät ihmisten välisiä eroja.

Ei mitään uutta, aerobinen kunto vain parantuu

2009-08-20T15:56:00.003+03:00

Tänään juoksin elämäni pisimmän lenkin. Oli kaunis sää, aurinko paistoi. En ollut ajattellut tehdän kovin pitkää lenkkiä, mutta siitä tuli pidempi kuin aie oli. Aloitin tutusti juoksemalla keskuspuistoon ja sen lävitse Laakson sairaalalle. Helsingin jäähallilta juoksin ohitse ja tuin Mannerheimintietä alas Meilahden ohitse ja Ruskeasuon läpi. Juoksin vielä Pajamäkeen ja sieltä Pitäjänmäen ja Kaupintien kautta kotiin. En tiedä paljon kilometrejä tuli, mutta melko paljon.

Tänään oli erityisen hyvä tunne kun lähdin lenkille, joten sitten vain juoksin. Ihmeen hyvin jaksoin, oli suorastaan loistava tunne koko lenkin ajan. Eli uskoisin, että syke oli ihannetasolla. Parasta tässä päivässä ehdottomasti. Toiseksi parasta oli se, että kuuntelin noin neljä kertaa Mew'n Frengers - levyn, joka on ehdoton suosikkini yhtyeen tuotannosta. Uusinkin olisi jo kaupoissa, mutta en ole vielä jaksanut ostaa sitä. Toinen vanhahko levy, jota olen soittanut paljon viime aikoina on Starsin Heart. Oivallinen.

Juoksemisessa kehittyminen tyydyttää kovasti. Jossain vaiheessa se ei näyttänyt mahdolliselta, mutta. Ehken sittenkään ole mahdoton tapaus.

Popmusiikki rikkoi sydämen

2009-08-12T23:40:00.011+03:00

Parasta maailmassa on ehkä musiikki. Saattanee olla, että taidemuodoista olen aina arvottanut musiikin korkeimmaksi. Musiikin olemassaolon olennaisuutta on vaikea kiteyttää yhteen lauseeseen. Sen nauttiminen on harvoin tietystä paikasta ja ajasta kiinni.

Musiikissa on niin paljon elementtejä, jotka tavoittavat tulkitsijan välittömästi. Sävelten kantautuminen kuulijan korvaan voi melko nopeasti herättää jonkin tunteen tai elämyksen. Siihen tarvitaan parhaimmillaan vain yksi onnistunut, kaunis sointu.

Popmusiikin rooli omassa elämässäni taisi korostua ennen kaikkea yliopisto-opintojen alettua. Jossain kohtaa, se taisi olla vuonna 2000, kun löysin The Smithsit, saatoin sanoa, että rakastuin popmusiikkiin. Oma suhteeni popmusiikkiin alkoi The Smithsien kautta, vaikka yllättäen olin ennen vuotta 2000 musiikkia kuunnellut. Merkitykset muodostuvat vuosien mittaan kerroksittain, toinen toisensa päälle. Samalla ne vahvistuvat. Ja aina se oli yhtye, johon halusin ja tunsin tarvetta palata.

Popmusiikkia ei ole totuttu hahmottamaan älykkäänä, koska valtavirtainen tuotanto on kaikkea muuta kuin henkevää saati ajatuksia herättävää. Vaihtoehtoista poppia tehdään onneksi edelleen kiitettävästi ja kunnianhimoisemmin tavoittein kuin mitä voidaan sanoa eräästä legendasta, joka juuri esiintyi Helsingissä Jätkäsaaressa ennätysmäiselle 85 ooo ihmiselle.

80-luvulla asiat olivat hieman toisin. Runotyttönä olin kuitenkin auttamattomasti myöhässä herätessäni rakastamaan popmusiikkia The Smithsien kautta vasta 2000-luvulla. Olin vasta lukion toisella ja kolmannella luokalla tuolloin. Kun parisen vuotta myöhemmin saatoin sanoa muodostaneeni siteen bändiin, olin vain myöhässä. Mutta mitä sitten. 80-luvulla syntyneenä en olisi voinutkaan kovin aikaisessa vaiheessa herätäkään asiaan. Olinhan vasta 5-vuotias kun yhtyeen viimeisin levy julkaistiin.

Ylioppilaslehdessä päätoimittaja kirjoitti pääkirjoituksessaan noin kolmisen vuotta sitten, että yliopistolla hengaavan maailmanparantajan ja ikiopiskelijan olisi aika herätä todellisuuteen ja kasvaa aikuiseksi. Enää ei ollut sopivaa mennä kotiin, kuunnella Smithsejä ja itkeä itsensä uneen. Tunnustan tehneeni pääkirjoituksessa esitettyjä asioita. Mitähän se kertoo minusta.

Popmusiikin kauneus syntyy The Smithsien kohdalla melodioiden helppoudesta, keveydestä ja tarttuvuudesta. Toisaalta melodioiden keveyteen ja tarttuvuuteen on onnistuttu yhdistämään melankolia, ironia ja syvät tunteet. Kappaleiden sävellykset ovat verrattaen helppoja, mutta tekstit sisällöltään kaikkea muuta kuin kevyitä tai helppoja. Oman eksistenssin tuskaan Smithsien kuunteleminen on itselläni aina auttanut välittömästi. Ironia on väline, jonka avulla Steven Patrick Morrissey on sanoittaessaan yhtyeen (ei tietenkään yksinomaisesti ja omakätisesti) kappaleita taltuttanut monia vaikeita ja tuskallisia ihmiselämään ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä teemoja. Smithsien kappaleissa ironian avulla monista ihmisen elämässä vaikuttavista suurista kysymyksissä on saavutettu lähes banaali taso. Asioiden banalisointi ironian avulla on vapauttavaa. Aidosti tyydyttyvää ja koskettavaa.

Tavallaan Smithsejä diggailevien ihmisten pilkkaaminen on luontevaa ja johdonmukaista. Minkä tahansa yhtyeen yletön nostalgisointi on jo pilkan arvoista. Tarvitaan tietynlaista mustaa huumorintajua, jotta kaikki sävyt avautuisivat. Joillekin sarkasmi ja ironia ovat tuntemattomia asioita. Kyseiset ihmiset eivät todennäköisesti kuuntele Smithsejä. Vielä vähemmän he nostalgisoivat yhtyeen tuotannon äärellä.

Minulle Smithsit ja popmusiikki yleensä ovat kuitenkin melko vakava asia, vaikka ei elämää suurempi. Mitä muuta nyt voisin kirjoittaa bändistä, joka on edesauttanut minua rakastumaan popmusiikkiin ja särkemään sydämeni sen tähden.

Musiikin - niin kuin taiteen ylipäätään - ei pitäisi olla koodikieltä, vaan siinä tulisi olla myös helppoa tarttumapintaa. Kaikkia merkityksiä ei pidä joutua purkamaan ulos taiteesta, vaan tulkintapintojen tulisi olla saavutettavissa. Kaikki taide ei vetoa kaikkiin ihmisiin. Yksinkertaista ja helppoa.

Nyt lienee sopivaa hiljentyä täällä ja laittaa hetkeksi soimaan sadoista soittokerroista yhtään kulumaton The Queen is Dead. Kuunnellessani sitä en kuitenkaan itke, vaan hymyilen.

Kerjäläiset ja kalusteet

2009-08-12T00:53:00.006+03:00

No niin. Helsingin sosiaaliviraston sisäinen tarkastus on tullut johtopäätökseen. Helsingin kaupungin sosiaalijohtaja Paavo Voutilaisen olisi pitänyt kilpailuttaa sekä kerjäläistilanteen kartoittamiseen tilattu konsultointityö sekä omat kalustehankintansa. Konsultointityö tilattiin Diakonissalaitokselta, kalusteet kaiketi Italiasta.

Väsyttää lukea tällaisia uutisia. Niiden uutisarvo ja merkitys on yhtä tyhjän kanssa. Voidaan kysyä, että mitä sitten jos ei kilpailutettu? Miksi ihmisiä kiinnostaisi enemmän se, että olisiko kalusteet ja kerjäläisongelman konsultointi pitänyt kilpailuttaa. Eikö suurempi huoli olisi kuitenkin se, että Romaniasta saapuvat kerjäläiset ovat yhä enenevässä määrin osa Helsingin katukuvaa ja taloudellisesti sekä sosiaalisesti täysin vailla mitään turvaa. Sen sijaan uutisoidaan sitä, miltä palveluntuottajalta työ "kerjäläisasian" selvittämiseen on tilattu.

Monien mielestä oli eettisesti perusteetonta, tarpeetonta ja niin kovin turhaa kun sosiaalijohtaja hankki itselleen lähes 100 000 euron edestä kalusteita toimistoonsa. Vähempikin olisi riittänyt. Taantuman koetellessa kaupunkitaloutta, on monen vaikea ymmärtää tällaista toimintaa. Erityisen kova pala kalustehankinnat ovat varmasti kaupungin tuhansille työntekijöille, jotka istuvat itse heikosti varustetuissa toimistoissa ja kituuttavat epäergonimisissa kaluisteissaan.

Kerjäläisongelmasta puhuminen on jo arkikieltä. "Kerjäläisasia", "kerjäläisongelma". Puhe Romanian kerjäläisistä on jo arkipäiväistynyt. Kerjäävät ihmiset ovat jo niin tavallinen ilmiö, että ketään ei jaksa kiinnostaa. Helsingin kaupungin mahdollisuudet löytää keinoja tai ratkaisuja näiden ihmisten auttamiseksi, ovat olleet vähäisiä. Ilmiö vaatisi laajempaa tarkastelua ja laajempia toimia. Yksin kunta ei voi globaalia ongelmaa ratkaista.

Mutta ketä sitten jaksaisi kiinnostaa se, että Voutilainen ei kilpailuttanut "kerjäläisongelman" konsultointia? Jos ihmisiä ei kerran kiinnosta kerjäläisongelma itsessäänkään. Toinen asia on itse ongelman konsultointi. Onko se ainoa toimi mihin Helsingin kaupunki on tämän kysymyksen kohdalla kyennyt? Ehkäpä. Nämä uutisoinnit kuvaavat liiankin kirkkaasti sitä asioiden tärkeystasoa, jolla liikutaan. Niiden lukeminen on puuduttavaa ja ajoittain myös näköjään raivostuttavaa.

Yksi aika kiva juttu

2009-08-09T23:07:00.000+03:00

Puutarhakaupungit ovat kivoja. Puutarhakaupunginosat ovat viehättäviä. Helsingissä on muutama sellainen. Ainakin kaksi.

Miksi puutarhakaupunginosat sitten ovat viehättäviä? Niissä on vihreää, pienet kulmat, kapeat kadut. Ne eivät ole aivan kantakaupunkia, mutta eivät kovin kaukanakaan siitä. Kauempana sijaitsevat kaupunginosat ovat jo maaseutua. Miten maaseutu tässä määritellään, onkin sitten eri kysymys. Ei jäädä siihen. Puutarhakaupunginosat ovat kotoisia, hauskoja ja – voisiko sanoa - turvallisia.

Eräässä tuntemassani puutarhakaupunginosassa on monta viehättävää piirrettä. Se on lähellä moottoritietä, mutta on silti onnistunut säilyttämään vehreytensä. Puita ja pensaita ei ole karsittu, vaan niitä on vaalittu. Tiet ovat pieniä, mutta niiden kautta pääsee nopeasti juuri sinne minne tarvitseekin eli keskustaan. Keskuspuisto on lähellä. Pääse halutessaan juoksemaan. Se on tärkeää.

Oikeastaan tässä merkinnässä ei ollut järkeä. Piti vain ilmaista rakkauteni puutarhakaupunginosia kohtaan, koska niissä on ihmeellistä taikaa. Juuri nyt.

Vuodet vierivät, ajat muuttuvat, blogi vielä elää

2009-07-23T23:00:00.005+03:00

Tämänkin blogin elämää on tullut täyteen maaliskuussa 2009 jo kolme vuotta. Vaikea uskoa, että olen kirjoittanut blogiin niinkin pitkään. No, jos merkintöjä katsoo taaksepäin, niitä on ollut melko vähän lopulta. Suunnilleen yksi merkintä kuukaudessa. Vuosi 2007 oli tuottelias vuosi. Silloin kirjoitin peräti 42 merkintää. Muutoin on ollut hieman hiljaista.

Aluksi tavoitteet vain olivat niin korkealla. Halusin kirjoittaa vain suunniteltuja ja harkittuja merkintöjä. Eihän siitä mitään tullut kun lopulta en jaksanut kirjoittaa juuri mitään. En kai kokenut jaksavani panostaa tähän kirjoitteluun riittävällä intohimolla. Kunhan halusin päivitellä ajatuksiani. Toinen asia, johon kiinnitin vanhemmissa merkinnöissä huomiota, oli niiden kirjoitustyylin lapsellisuus. Oikein rupesi ärsyttämään perspektiivien rajallisuus. Vanhenemisen väitetään kasvattavan. Näin on saattanut käydä.

Tällä hetkellä ajankohtaisinta lienee globaali finanssikriisi, sikainfluenssa ja (yhä vaan) Barack Obama. Michael Jackson muuten kuoli. Sydänpysähdykseen, kaiketi. En seurannut niin paljoa uutisointia. Sillä oli melko vähän merkitystä. Tiesin, että ihmisparka oli melko sairas. Musiikki on tietysti edelleen elossa, mutta sekin liikuttaa itseäni melko vähän. Monille Jacksonin kuolema näytti olleen suuri asia. Huokaus.

Madonnalla on kohta konsertti. Se puhuttaa. Sinnekin ihmiset ovat ostaneet lippuja enemmän kuin suurella innostuksella. Tämäkin lukeutuu asioihin, jotka eivät liikuta itseäni. Siltipä kirjoitan siitä tässä. Madonna on toki popmusiikin saralla legendaarinen nimi varsin perustelluista syistä, mutta miksi siitä pitäisi liikuttua sydäntä myöten? Suon kyllä muille niille 85 000 ihmiselle luvan liikuttua ja innostua, eihän se itseltäni pois ole. Mutta tästäkään ajankohtaisuudesta en innostu.

Viimeksi innostuin tänä kesänä Provinssissa Joensuu 1685:n keikasta, joka oli aisteja kutkuttava ja niin intensiivinen, että muistan vieläkin kirkkaasti ja puhtaasti sen yöllisen ilman kirpeyden (kello oli 1.15). Kevyt sumu oli jo laskeutunut ja aamu oli hiljalleen alkanut sarastaa. Joensuun keikka oli ehdottomasti parasta tuossa viikonlopussa.

Tietysti oli siistiä vihdoin nähdä Morrissey livenä. Tyyppi jaksoi esiintyä, viiden hikisen paidan verran. Jollain tavalla olin kuitenkin pettynyt keikkaan. Jäi tunne, että aina niin elähdyttävän ja hymyilyttävän katkeruuden tilalle oli tullut Morrisseylla väsymys. Tai ehkä tulkintani oli harhaa. Nautin kyllä keikasta muutoin suuresti. Ne muutamat Smiths-tulkinnat, jotka settiin oli valittu, olisi voinut jättää pois. Viidestä valitusta toimivat mielestäni vain Some Girls Are Bigger Than Others ja This Charming Man.

Tämä tajunnanvirtaisuus kirjoittamisessa toimii näköjään ihan hyvin. Ei tule liikaa paineita hioa tekstiä, kirjoitustyyliä ja perusteluja. Voisin yrittää jatkossa vaihdella tyylilajeja kirjoittaessani aktiivisemmin. Olisi virkistävää. Nyt pitää nukkua.

Deutschland, Prenzlauer Berg, Der Himmel über Berlin

2009-07-23T20:28:00.003+03:00

Lienee latteaa todeta, että reissu oli ikimuistoinen. Ensimmäinen pitkä ulkomaanreissu itselläni aikoihin. Jännittävä, odotuksia herättävä. Ehdin kuitenkin ennen matkaa melko tehokkaasti unohtaa sen seikan, että olen edes lähdössä ulkomaille. Pakkaus jäi edelliselle illalle, en lopulta viitsinyt ottaa matkatavaravakuutusta ja lentokentän boardingissa huomasin, että kannoin mukanani kaksi vuotta vanhaa passia! Selvisin tästä kömmähdyksestä lähinnä säikähdyksellä, sillä mukana oli onneksi perinteinen henkilökortti, jolla tietysti pääsee matkustamaan. Tätä vain en tiennyt ja paniikissa heti ymmärtänyt.

Lentokoneella yksin matkustaminen oli sekin jälleen jännä kokemus. Ei suinkaan ensimmäinen laatuaan, totisesti. Pitkään aikaan en kuitenkaan ole tehnyt moista. Innostusta aiheutti myös itsekseen Berlinin lentokentältä, Tegeliltä suunnistaminen keskustaan, tarkemmin sanottuna asuinkaupunginosaamme Prenzlauer Bergiin. Matka onnistui tietysti hyvin ja ilman ongelmia. Mutta se oli jännää. Oikeasti, ei leikisti. En tiedä miksi jännä on nyt hyvin kuvaavaa, mutta ehkä juuri se kokemattomuus mikä omaa matkailuani leimaa.

Aiemmin olin muutenkin suhtautunut matkailuun hyvin ambivalentisti. Toisaalta pidin sitä kiinnostavana ulottuvuutena elämässä, toisaalta vierastin sitä. Tapanani oli aina hermoilla melkein kaikesta, matkatavaroista, matkustusvälineen turvallisuudesta, suunnistamisesta vieraassa kaupungissa. Näillä eväillä matkailu ei voinut olla kovin innostavaa. Viime vuosina on siinäkin tapahtunut muutos. Kokemuksena olen alkanut nauttia matkojen tekemisestä, paljon.

Berliini on kokemisen ja näkemisen arvoinen, elävä ja hengittävä kaupunki. Vanhoilla kaupungeille, joilla on vivahteikas historia, hengittäminen on ominainen olomuoto. Kutsun sitä itse hengittämiseksi, koska verbi on mielestäni kuvaava. Hengittäminen kuvaa minulle toisaalta kokemusta, joka minulle tuli kaupungin läsnäolosta. Ehkä siinä oli jotain maagista, jota ei aivan pysty käsitteellistämään. Taikaa. Historia on läsnä voimakkaana kaupungin kaduilla, rakennuksissa ja luonnossa. Berliini on ollut jaettu kaupunki. Vaikka jakolinjoista on jo lähes kaksikymmentä vuotta aikaa, on historia ja tapahtuvat vahvasti läsnä.

Hassua on se, että Berliini ei tuntunut lainkaan miljoonakaupungilta saati metropolilta, vaikka sitä voitaisiin sellaiseksi nimittää kolmen ja puolen miljoonan asukkaan vuoksi. Kaupunki tuntui enemmänkin pieneltä, kotoisalta ja turvalliselta. Matka loppui liiankin lyhyeen. Tällä kertaa. Ensi kerralla jatkan sieltä mihin nyt jäin. Seuraava kerta tulee, ehdottomasti.

Kaipauksen määrä

2009-07-19T23:22:00.004+03:00

Pitkästä aikaa jälleen tartuin kirjaan ja luin sen loppuun. Viime aikoina tapanani on ollut aloittaa useampia, laskea ne olohuoneen pöydälle ja lehteillä niitä hermostuneena kun huomaan, etten ehdi lukea niitä loppuun. Kesken on edelleen viitisen kirjaa ja hyllyssä useampi odottamassa. Olen kuitenkin luottavainen, että kesällä ehdin päättää ne. Aikaa kerrankin on.

Kirjojen loppuun lukemisen vaikeus on aina ollut vierasta itselleni, koska lukeminen on aina ollut minulle käytännössä kuin hengittämistä. Kun opiskelut ovat olleet jo pidempään kesken, olen melko usein perustellut kirjojen kesken jäämistä sillä, etten ehdi. Tajusin hiljattain, ettei se aina ole ollut oikea tulkinta. Ajoittain teen tietoisesti jotain aivan muuta kuin luen, vaikka aikaa olisi. Olen vieraantunut kirjoista. Johtopäätös tuntuu hurjalta, mutta melko oikealta. Anna minun rakastaa enemmän palautti intoni lukemiseen, herätti rakkauteni painettuun sanaan.

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005) oli hätkähdyttävä lukukokemus. Lainasin kirjan kesäkuussa ja luin sen melko nopeasti, tosin pääasiassa bussi – ja junamatkoilla töihin tai töistä kotiin, samalla kun kuuntelin musiikkia soittimestani. Kokemus ei kuitenkaan ollut yhtään vähemmän voimakkaampi kuin jos olisin lukenut kirjan viikonloppuna omassa nojatuolissa kaikessa rauhassa. Teos ravisteli. Osittain tämä johtuu siitä, että luin kirjan itse elämäntilanteessa, jossa koin sen puhuttelevan. Siinä oli yhtymäkohtia, taitteita ja tunteita, jotka osuivat hyvin omaan sielunmaisemaan juuri nyt.

Kirja on julkaistu jo 2005, joten oma heräämiseni kirjaan syntyi varsin myöhään. Tai ainakin olin auttamattomasti ajassa jäljessä. Muistan kyllä ajat, jolloin kaverit muutamia vuosia sitten hehkuttivat kirjan merkityksellisyyttä, herkkyyttä ja koskettavuutta. Kun tartuin kirjaan nyt, olin jo valmiiksi innostunut ja jännittynyt. Tiesin juonesta jonkin verran, mutta ennen kaikkea itseäni kiehtoi kirjan aikaiskertomuksellisuus sekä tietysti kiintoisa ja jännittävä rokkiskene.

Anna minun rakastaa enemmän sijoittuu aluksi suomalaiseen, Itkosen hellästi nimittämään ”jääkiekkokaupunkiin”, Hämeenlinnaan. Sieltä tarina kasvaa ja kulkee kohti Helsinkiä, Lontoota ja New Yorkia. Tarina rakentuu suomalaisen rocktähti Suvi Vaahteran, Summer Maplen henkilön ympärille. Hänen elämänsä tapahtumia kertovat vuorotellen entinen poikaystävä ja ensirakkaus Antti Salokoski sekä Suvin äiti. Kertojien sukupolvien erot nousevat mielenkiintoisella tavalla esiin.

Päähenkilö Antti ja hänen entisen tyttöystävänsä äiti kuvaavat toki maailmaa kovin eri tavoin ja eri lähtökohdista, edustavathan he eri sukupolvia. Teoksessa molemmat kertojaäänet yhdistyvät kauniisti, täydentäen toisiaan. Suvin äiti kuvaa nostalgisesti, hieman väsyneesti omaa nuoruuttaan ja elämäänsä tyttärensä äitinä. Antin kertomuksessa korostuvat syövyttävä kaipuu, rakkaus Suvia kohtaan ja jonkinasteinen tyytymättömyys omaan elämäänsä. Kadotetun nuoruuden, valintojen ja aikuistumisen teemat ovat vahvasti läsnä Antin kertojaäänessä.

Milloin aikuisuus ja aikuinen elämä alkaa? Alkaako se esikaupunkiin muuttamisesta, rivitalo-osakkeesta ja puutarhajuhlista, joihin kutsutaan vain pariskuntia? Alamäki alkaa kun ylitetään Espoon raja. Kysymys, jota on joskus tullut pohdittua itsekin, useammin kuin haluaisin myöntää. Antin kertojaääneen on nuoren kaupunkilaisnaisen helppo samaistua. Kirjan teki jännittäväksi lukea myös se, että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa Helsingissä ja Espoossa: Merituulentiellä, Karhupuistossa, Linnakoskenkadulla, Pitäjänmäellä.

Anna minun rakastaa enemmän on tulkintani mukaan ennen kaikkea tarina kaipauksesta, jota mahtuu ihmisen elämään usein enemmän kuin sitä on mahdollista kantaa. Rakkaus kuvaa täydellistymistä, puhdasta tunnetta, jota ei ole olemassa rajatonta määrää. Ihmiselämään mahtuu tietty määrä rakkautta ja sen syntyminen on mystistä. Rakkautta on laadultaan ja luonteeltaan monenlaista, mutta sitä on silti rajallinen määrä. Voisiko rakkaus olla yhtä kuin ikuinen nuoruus?

Ihmisen elämä on jännittävä kokonaisuus, jota ei voi pilkkoa ikäsegmentteihin. Aikuisuus on vain käsite, jolla hallitaan ikää ja sen suhdetta elämään. Mistä se alkaakin, mitä se tarkoittaakin, on sumuista ja harhaanjohtavaa. Elämä on rajallinen ja ainutlaatuinen, joten eläminen itsessään on jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin se pohtiminen, miten sitä tulisi merkitsevästi elää.

Tämä analyysi jää vääjäämättä lyhyeksi ja epäanalyyttiseksi. Johtopäätökseni on kuitenkin, että Itkonen on taitava ja vetoava kirjoittaja. Hänellä on omintakeinen ja herkkä tyyli kirjoittaa. Hän tavoittaa sanavalinnoillaan ja lauserakenteillaan hetken, hän ikäänkuin pysähtyy siihen. Itkosen kirjoitustyyli on viipyilevää, mutta silti autenttista. Jokainen lause on kuin todellinen kokemus. Seuraavaksi on etsittävä käsiin Myöhempien aikojen pyhien ja Kohti. Niistä on hyvä jatkaa.

Valinnanvapauden pakko

2009-03-11T22:54:00.003+02:00

Suomalainen perhevapaajärjestelmä rakentuu yhdeksän kuukautta kestävälle vanhempainvapaalle sekä yleensä tämän jälkeen alkavalle hoitovapaalle, jonka avulla lasta voidaan hoitaa aina kolmivuotiaaksi asti kotona. Mallia on luonnehdittu sosiaalipolitiikassa uusfamilistiseksi, sillä siinä korostuu merkittävästi valtion rahallisin etuuksin ja tuin tukeman yksityisesti tuotetun hoivan rooli.

Tarkasteltaessa suhdetta esimerkiksi Ruotsiin ja Norjaan, jossa hoivapalvelujen tuottaminen nojaa vahvasti julkiseen palvelutuotantoon, suomalainen malli muodostaa selkeän poikkeuksen Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden egalitaristisessa perinteessä. Suomi on runsaat kaksikymmentä vuotta sitten ottaessaan käyttöön kotihoidon tukeen perustuvan hoitovapaajärjestelmän, ottanut ison askeleen kohti konservatismia.

Suomalaiselle perhevapaamallille vaikuttaa löytyvän hämmästyttävän paljon julkista tukea, vaikka perhevapaajärjestelmää onkin viime vuosina ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti erityisesti tuotetun hoivan osalta. Keskeisin argumentti yksityistä eli lasten kotona tapahtuvaa hoivaa puolustavien taholta on usein ääneen esitetty vetoomus perheiden vapaudesta valita itse tapa, jolla he lapsensa hoidon järjestävät. Tosiasiassa ylistetty ”vapaus” suosii käytännössä vain työmarkkina-asemaltaan vakaassa tilanteessa olevia naisia ja miehiä tai perheitä, joissa puolisoiden välillä vallitsee kohtalaisen suuret tuloerot. Monille naisille valinta jäädä kotiin hoitamaan lastaan sen sijaan, että veisi lapsen päivähoitoon, ei ole varsinaisesti valinta vaan usein myös taloudellisten olosuhteiden pakko. Kaikilla ei ole työsuhdetta, johon palata.

New Public Management näkyy kuntatasolla hoivan järjestämisen suhteen tehdyissä ratkaisuissa, joissa samalla kun ollaan korotettu kotihoidontuen kuntalisää, on korotettu myös päivähoitomaksuja. Ratkaisuja on perusteltu taloudellisin argumentein. Kotona tuotettu hoiva nähdään myös kustannustehokkaana. Samalla implisiittisesti oletetaan, että hoivan tuottajina toimivat edelleen naiset. Poliittisilla ratkaisuilla ja tukitoimenpiteillä tuetaan vallitsevaa rakennetta.

Keskustelu hoivasta on ideologista, eikä tätä seikkaa tule jättää huomiotta. Yksityisen, kotona tapahtuvan hoivan perusteluja on pyritty neutralisoimaan vetoamalla erityisesti yksilön perusoikeuteen: vapauteen valita. Ajatus rakentuu käsitykselle mahdollisuuksien tasa-arvosta ja on sellaisenaan kohtalaisen naiivi ja yksisilmäinen. Yhdenvertaiset mahdollisuudet eivät valitettavasti johda useinkaan yhdenvertaisiin lopputuloksina, eikä kyse totisesti ole vain elämänpoliittisista ratkaisuista. Rakenteellisia tekijöitä ei voida ohittaa pohdittaessa yksityisen ja julkisen hoivan suhdetta.

Vallitseva perhepoliittinen diskurssi Suomessa korostaa sinnikkäästi yksityisen hoivan merkityksellisyyttä. Samalla kun se vahvistaa vallitsevia konservatiivisia sukupuolirooleja ja sukupuolten välistä työnjakoa, se tulee yhä vain uudelleen alleviivanneeksi naisten erityisasemaa ja etuoikeutta hoivaajina. Tällaista etuoikeutta vanhemmuuteen naisilla ei ole, vaikka viime aikoina julkisuuteen tullut ns. ”kotiäitiliike” näin pyrkii toistuvasti esittämään. Molemmilla vanhemmilla on perheessä yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet osallistua lasten hoitoon ja kasvatukseen ja tätä on jatkossakin tuettava.

Yksityistä hoivaa korostava perhepoliittinen diskurssi on suomalaisessa julkisessa keskustelussa liittoutunut vahvasti uusliberalismin ja siihen läheisesti liittyvän konservatiivisen perhekäsityksen kanssa. Vallitsevaan keskusteluun on syytä suhtautua kriittisesti. Perhevapaajärjestelmän rakenteellinen tarkastelu osoittaa, että ”vapaa” valinta on tosiasiassa kaikkea muuta kuin vapaa. Ideologisesti ja poliittisesti yksityisen hoivan suosiminen julkisen kustannuksella on sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen kannalta kestämätön ratkaisu.

Prostituutiokeskustelusta Pohjoismaissa

2009-01-30T17:15:00.007+02:00

Pohjoismaisen tasa-arvotiedon keskus (NIKK) järjesti 16.-17.10.2008 konferenssin Tukholmassa teemalla ”Prostituutio Pohjoismaissa”. Konferenssi pohjautui tutkimusprojektiin, johon NIKK oli saanut tehtävänannon Pohjoismaiden tasa-arvoministereiltä. Tukholmassa järjestetyssä konferenssissa tutkimusprojektin tuloksia esiteltiin maittain. Lisäksi järjestettiin yhteispohjoismainen paneelikeskustelu, jossa prostituutiopolitiikkaa tarkasteltiin maittain teoreettisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta.

Tutkimusprojekti ja Pohjoismaat

Pohjoismaisen tasa-arvotiedon keskuksen (NIKK) toteuttaman tutkimusprojektin tavoitteena oli prostituution tarkasteleminen Pohjoismaissa, painopisteenä erityisesti pohjoismaisten valtioiden prostituutiopolitiikan erot ja yhtäläisyydet. Tavoitteena oli analysoida prostituution ja seksuaalisiin tarkoituksiin suuntautuneen ihmiskaupan tilannetta Pohjoismaissa ja arvioida ilmiötä yhteisen tietopohjan kautta tasa-arvoperspektiivistä.

Konferenssin kulkua seuratessa kävi ilmeiseksi, että pohjoismaisten valtioiden välillä on sekä merkittäviä yhtäläisyyksiä että eroja koskien prostituutiopolitiikkaa. Eroja ja yhtäläisyyksiä tarkasteltiin tutkimusprojektissa suhteessa prostituutiomarkkinoiden kehitykseen, prostituution laajuuteen, lainsäädäntöön, sosiaalisiin toimenpiteisiin sekä asenteisiin.

Vuoden ajan kestänyt tutkimusprojekti keskittyi erityisesti kolmeen ongelma-alueeseen: (1) prostituution ja seksuaalisiin tarkoituksiin suuntautuneen ihmiskaupan esiintymiseen ja laajuuteen Pohjoismaissa, (2) prostituution ja ihmiskaupan oikeudelliseen käsittelyyn ja siihen kohdistettuihin sosiaalisiin toimenpiteisiin sekä (3) prostituutioon ja ihmiskauppaan kohdistuviin asenteisiin ja suhtautumiseen Pohjoismaissa.

Prostituutio nähdään pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa haasteena. Yhtenäisen prostituutiopolitiikan muokkaaminen on erityisen haasteellista siksi, että prostituutiomarkkinat elävät jatkuvassa muutostilassa ja lainsäädännölliset ja sosiaaliset toimenpiteet seuraavat usein kehityksestä jäljessä.

Prostituution tutkiminen ilmiönä on myös vaikeaa ja aiheesta kerätty tieto on usein sirpaleista ja hajanaista. Kattavan ja monipuolisen tiedon saaminen ilmiöstä on osoittautunut työlääksi. Erityisesti sisätiloissa tapahtuvasta prostituutiosta on vaikea saada tietoa. Käytettävissä olevat tiedot perustuvat prostituoiduille tarjottujen palvelujen kautta esiin tulleisiin asiakkaiden kertomuksiin sekä poliisitutkinnassa ilmenneisiin tietoihin. Pääasiallinen kanava prostituutiosta saatavan tiedon saamisessa on ollut Pohjoismaissa tehty sosiaalityö ja sen kautta koordinoidut sosiaaliset toimenpiteet. Lainsäädännön vaikutusta prostituutioon ei ole pystytty vielä tutkimaan riittävästi.

Poliittiset ja taloudelliset muutokset, erityisesti lisääntyvä globaali eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus, ovat vaikuttaneet prostituutiomarkkinoihin Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa. Erityisesti prostituutiossa mukana olevien ulkomaisten naisten määrä on lisääntynyt ja ylikansallinen prostituutio muodostaa merkittävän haasteen ihmiskaupan vastaisessa työssä.

Lainsäädäntö, sosiaaliset toimenpiteet, asenteet

Pohjoismaat ovat sitoutuneet kansainvälisten sopimusten kautta puuttumaan ihmiskauppaan ja paritukseen. Lainsäädäntö vaihtelee eri Pohjoismaissa kuitenkin suuresti, sillä kansanväliset sopimukset eivät määrittele selkeitä välineitä tavoitteiden saavuttamiselle. Ongelmalliseksi on muodostunut myös se, että rajanveto ja määrittely prostituution ja ihmiskaupan välillä eroaa Pohjoismaittain.

Pohjoismaiden käytännöt eroavat toisistaan sekä lainsäädännön että palvelujärjestelmän suhteen. Lainsäädäntö on muodostunut keskeiseksi osaksi prostituution ja ihmiskaupan torjunnassa. Lainsäädännön rooli on erityisesti viime vuosina korostunut entisestään ja puhutaan erityisesti prostituutiopolitiikan oikeudellistumisesta.

Seksin osto on tällä hetkellä kriminalisoitu Ruotsissa (1999) sekä osittain Suomessa (2006). Norjassa laki seksin oston kriminalisoinnista astuu voimaan vuonna 2009. Tanskassa ja Islannissa seksin ostoa ei ole kriminalisoitu, mutta kymmenen vuoden sisällä molemmissa maissa on sen sijaan poistettu kielto elättää itsensä prostituutiolla.

Lainsäädäntö Pohjoismaissa on ollut viimeisinä vuosina monien muutoksien kohteena. Lainsäädäntöä on tarkennettu parituksen osalta ja erityisesti ihmiskaupan torjuntaan on luotu omaa lainsäädäntöä tehokkaamman puuttumisen mahdollistamiseksi.

Sosiaalisilla toimenpiteillä on ollut merkittävä rooli prostituution parissa työskentelyssä. Prostituutio on Pohjoismaissa määritelty erityisesti sosiaaliseksi ongelmaksi, jota tulee hoitaa ensisijaisesti sosiaalisten toimenpiteiden (sosiaalityön) kautta. On tärkeää huomata, että sosiaalisten ongelmien oikeudellinen säätely on lisääntynyt. Sosiaalisten toimenpiteiden koordinoijina kaikissa Pohjoismaissa ovat pääosin kunnat ja kansalaisjärjestöt, vaikka palvelujärjestelmissä on yhä huomattavasti kehittämistä.

Eroja Pohjoismaiden välillä esiintyy siinä miten prostituutio konstruoidaan sosiaaliseksi ongelmaksi ja millaiset toimenpiteet nähdään sopiviksi. Aiheesta käytiin konferenssissa vilkasta keskustelua. Keskustelussa erityisesti sosiaalisiin toimenpiteisiin liitettävät hoivan ja huolenpidon käsitteet ovat saaneet kritiikkiä niihin implisiittisesti sisältyvästä vallasta ja kontollista.

Tutkimusprojektin yhtenä tavoitteena myös oli kartoittaa naisten ja miesten asenteita prostituutioon ja ihmiskauppaan. Resursseja uusien laajamittaisten asennekartoitusten tekoon projektin puitteissa ei ole ollut, mutta Ruotsissa toteutettiin kansallisen lisärahoituksen turvin ensimmäinen laaja kyselytutkimus seksin oston kiellosta. Tämän lisäksi on pääosin kerätty empiiristä materiaalia kvalitatiivisten tutkimusten kautta.

Osa asennetutkimuksista keskittyi analysoimaan prostituutiodiskursseja ja toisissa pyrittiin kuvailemaan prostituutiota ja prostituutiopolitiikkaa koskevien asennetutkimusten tuloksia. Tulokset asennetutkimusten suhteen olivat yllättäviäkin. Asenteet prostituutioon vaihtelevat sekä viranomaisilla että kansalaisilla yleensä.

Pohjoismaiden välillä esiintyy eri tapoja määritellä prostituutio sosiaalisen ongelmana, mutta tästä huolimatta erot Pohjoismaiden ja muun maailman välillä ovat kuitenkin suuremmat kuin Pohjoismaiden sisällä.

Ideologinen kysymys

Näkemyksiin prostituutioista vaikuttavat aina ideologiset seikat. Prostituutiopolitiikan ideologisuus näkyy keinoissa, joilla prostituutioon pyritään puuttumaan sekä tavoitteissa, joihin puuttumisella pyritään. Lisäksi ideologisuus näkyy vahvasti siinä, millaisena prostituutio laajemmin hahmotetaan; onko kyseessä yksilön itsemääräämisoikeuteen liittyvä asia vai yhteiskunnallinen ja rakenteellinen epätasa-arvo.

Pohjoismaissa on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan prostituutiopolitiikka olisi jopa liiaksi ideologisesti latautunutta. Ideologisuuden esitetään olevan ristiriidassa käytännön tiedon kanssa ja sumentavan ilmiön puolueetonta tarkastelua. Kaikki tieto on kuitenkin viime kädessä ideologista. Muun väittäminen olisi epärehellisyyttä tarkasteltavaa ilmiötä kohtaan. Siksi ideologisten premissien tarkastelu avoimesti tulee sisällyttää itse prostituutiopolitiikkaan.

Ideologisuuden kritiikillä viitataan ilmeisemmin Pohjoismaista erityisesti Ruotsiin, jossa vuonna 1999 voimaan astuneen seksin oston kriminalisoivan lain taustalla oli erittäin voimakas tasa-arvopoliittinen diskurssi. Ruotsissa prostituutio nähtiin miesten väkivaltana naisia kohtaan ja tuolloin säädettyä lakia voidaan kuvata normatiiviseksi, sillä sen päätavoitteena on ollut vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja asenteisiin prostituutiota kohtaan.

Prostituutio ja ihmiskauppa tulee nähdä laajemmin rakenteellisena sukupuolten välistä epätasa-arvoa tuottavana ilmiönä. Sen suhteen on tärkeää ottaa eettinen kanta, tuoda se keskusteluun ja pyrkiä sitä kautta vaikuttamaan ihmisten asenteisiin.

Prostituution ja ihmiskaupan torjuntaan tulee panostaa mittavien toimenpiteiden ja pitkäjänteisen sosiaalisen työn kautta. Erityisen tärkeää on nähdä, etteivät prostituutio, kansainvälinen ihmiskauppa ja siihen liittyvä rikollisuus ratkea vain juridisilla toimenpiteillä, vaikka lainsäädännöllä onkin merkittävä rooli. Tarvitaan myös yhteiskunnallisesti jaettu näkemys siitä, että toisen ihmisen ostaminen ei ole hyväksyttyä missään olosuhteissa.

Tarkempaa tietoa konferenssista ja siellä käydyistä keskusteluista löytyy NIKK:n verkkosivuilta osoitteessa: http://www.nikk.uio.no/om/prostition_finsk_e.html

Pakkohoitoa päihdeäideille?

2009-01-07T13:40:00.014+02:00

Päihteitä käyttäville äideille ollaan suunnittelemassa tahdosta riippumatonta hoitoa. Tahdosta riippumaton hoito tarkoittaa toimenpiteitä, joiden kautta äidit voidaan saattaa hoitoon tarvittessa vastoin omaa tahtoaan. Raskaana olevien naisten päihteiden käyttö on ollut yhteiskunnan huolenaiheena pidempään. Vauriot, jotka aiheutuvat raskauskauden aikaisesta päihteiden käytöstä sikiölle ovat huomattavia. Keinot puuttua ongelmaan ovat vähäiset, mikä on kasvattanut huolta ongelmasta.

Lastensuojelullisin toimenpitein ei ole voitu puuttua ongelmaan, koska sosiaalihuollon asiakkuus voi alkaa vasta lapsen synnyttyä. Näin ollen lastensuojeluilmoitustakaan ei voida kirjata, koska lapsen asiakkuutta ei voida aloittaa ennen kuin hän on tosiasiallisesti syntynyt. Ennaltaehkäisevin toimenpitein voidaan pyrkiä vaikuttamaan äitien päihteiden käyttöön. Suurin paine onkin keskittynyt perheneuvoloihin ja terveydenhuoltoon. Syystäkin nämä tahot ovat tunteneet itsensä voimattomaksi päihdeongelmien hoidossa, erityisesti koska päihteiden käytön ongelmiin puuttumiseen ei ole olemassa yksiselitteisiä täsmäkeinoja eikä ennaltaehkäisevälle työlle ole riittävästi resursseja.

Vaikeaksi tilanteen tekee se, että raskaana oleva nainen on vastuussa oman terveytensä lisäksi myös odottamansa lapsen terveydestä. Ihmisellä on täysi itsemääräämisoikeus omaan ruumiiseensa. Miten odotettava lapsi tullaan määrittelemään kun pakkohoitoa räätälöidään? Tullaanko siihen soveltamaan samoja periaatteita kuin mitä abortin suhteen käytetään sikiön iän suhteen? Siltikin voidaan kysyä aiheellisesti missä vaiheessa naisen vatsassa kasvava möykky saavuttaa ihmisen määritelmän. Monet aborttia vastustavat tahot määrittelevät syntymättömän lapsen olemassaolevaksi heti hedelmöittymisen jälkeen. Itse kannatan naisen oikeutta ja mahdollisuutta aborttiin, joten oma määritelmäni ihmiselle on erilainen kuin aborttia vastustavilla tahoilla.

Päihteiden käyttö katsoaan ihmisen elämäntavalliseksi valinnaksi. Sen suhteen sovellettavat tahdosta riippumattomat toimenpiteet nykyisessä päihdehuoltolaissa ovat melkoisen tarkasti määritelty. Käytännössä tahdosta riippumattomia toimenpiteitä päihdehuoltolaissa sovelletaan melko harvoin ja vain tilanteissa, joissa henkilö on vakavasti vaaraksi joko itselleen tai jollekin toiselle ihmiselle. Tässä kehyksessä päihdehuoltolakia voitaisiin tulkita myös syntymättömän lapsen kannalta, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen.

On todennäköistä, että olemassaolevaa lainsäädäntöä joudutaan muuttamaan, jotta pakkohoitoon liittyvät tahdosta riippumattomat toimenpiteet saadaan sovitettua nykyiseen lakiin. Tahdosta riippumattomat toimenpiteet kohdistuessaan päihdeäiteihin olisivat voimakas keino puuttua yksilön itsemääräämisoikeuteen, huomattavasti voimakkaampi kuin mitä nykyinen laki määrittelee. Päihteiden käytön muuttuminen ongelmaksi riippuu monista tekijöistä, mutta pienikin määrä päihteitä raskausaikana nautittuna voi lisätä terveysriskejä. Olen samaa mieltä sen suhteen, että ongelmaan on pystyttävä puuttumaan tehokkaammin ja myös syntymättömän lapsen tulevaa terveyttä suojellen.

On pohdittava myös sitä miten tahdosta riippumaton hoito aiotaan palvelujärjestelmän kautta toteuttaa. Nykyisellään edes ennaltaehkäisevän työn resurssit eivät ole riittävät puuttumaan päihteiden käyttöön eikä vapaaehtoisuuteen perustuvia palveluita ole tarjolla kansalaisille riittävästi. Pakkohoito ei saa olla ihmeresepti ja helppo vastaus, jolla ongelmaan halutaan kustannustehokkaasti puuttua sulkemalla odottava äiti esimerkiksi laitokseen koko raskausajaksi. Ihmisten kanssa tehtävässä työssä on nähtävä, että vaikeat elämänhallintaan liittyvät ongelmat eivät ratkea näin yksinkertaisesti.

Pakkohoitoa suunniteltaessa ennaltaehkäisevän työn resurssointi ja päihdehoidon kokonaiskuva pitäisi huomioida laajamittaisesti. Kuntaliiton sosiaali- ja terveysyksikön johtaja Jussi Merikallion mukaan lainsäätämistyössä ja palvelun rakentamisessa tarvittaisiin uudenlaista konseptia, sillä suljettuja osastoja on tällä hetkellä vankiloissa ja mielisairaaloissa, mutta ei päihdehuoltolaitoksissa.

Päihdeäitien palveluja pohtiva työryhmä aikoo julkistaa ehdotuksensa asian suhteen helmikuussa. Poliittinen tahtotila asian ratkaisemille vaikuttaisi olevan voimakas. Pakkohoitoa tunnutaan kannatettavan erityisesti lastensuojelullisin argumentein. Perusteet ovat hyvät, sillä ihmisellä tulee olla oikeus syntyä terveenä ja saada mahdollisuus elämään ilman terveyshaittoja ja kehitysviivästymiä, jotka vanhemman päihteiden käytöstä ovat aiheutuneet. Päihteidenkäyttö on kuitenkin erityisesti odottavan äidin ongelma, kysymystä ei saa typistää vain syntymätöntä lasta koskevaksi asiaksi. Pakkohoidon diskurssi tuntuu huokuvan tällä hetkellä huolta lapsesta, mutta ei äidistä.

Raskaudenaikainen päihteidenkäyttö on vakava terveydellinen ongelma sekä äidille että odotettavalle lapselle. Raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten hoitoa suunniteltaessa on tärkeää miettiä asiaa naisen itsemääräämisoikeuden kannalta. Oikeus omaan ruumiiseensa ja koskemattomuuteen on yksi ihmisen perusoikeuksista. Pakkohoito on järein ja varmin keino puuttua vanhemman päihteidenkäyttöön, mutta sen tulee aina tapahtua ihmisen itsensä ehdoilla. Mielestäni ongelmaan pystytään parhaiten puuttumaan tukemalla ja auttamalla äitejä ja heidän mahdollisuuksiaan päihteettömään elämään. Tämä tulisi muistaa palveluita kehitettäessä ja niitä resurssoitaessa.

Kuva: www.mtv3.fi

Shamppanjasosialidemokratiaa

2009-01-04T22:36:00.021+02:00

Vuodenvaihteen aaton Iltalehdessä oli haastattelu SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilaisesta. Haastattelun sisältö ei ollut kovin erikoinen, sen sijaan tärkeämmässä osassa näytti olleen puheenjohtajan vaatekaappi ja kyky pukeutua nuorekkaasti. Haastattelu sisälsi iltapäivälehdelle tyypilliseen tapaan etusivun lööpin, joka julisti suunnilleen seuraavaa: "Jutta Urpilaisesta kuoriutui glamourkissa". Haastattelun yhteyteen puheenjohtaja Urpilainen oli kuvattu kahdenlaisissa juhlavaatteissa, toisessa kuvassa pinkki, lyhyt cocktail-mekko ja toisessa mustavalkoinen toppi-hame asukokonaisuus.

Urpilainen on kuluneen viikon aikana saanut kritiikkiä esiintymisestään. En aio itsekään ylistää hänen valintaansa poseerata kimaltavissa bilevaatteissa, koska tämä on juuri sitä Scheissea, johon iltapäivälehdet haluavat erityisesti naissukupuolen upottaa mediassa. Urpilaisen olisi pitänyt tietää paremmin. Naiset kelpaavat iltapäivälehtiin oikeastaan vain paljastaviin juttuihin. Joko paljastetaan pintaa tai sitten sielua tai useimmiten molempia.

Puheenjohtaja Urpilainen on kiistamatta kaunis ja huoliteltu nainen. Hän kelpaa siis erinomaisesti edustamaan sukupuoltaan iltapäivälehtien ylläpitämään ahtaaseen naiskuvaan. Hänen on tässä kontekstissa varsin sopivaa poseerata kauniissa mekoissa ja "juhlatuulella". Ihmettelenkin, miksi Urpilainen haluaa lähteä mukaan moiseen leikkiin? Miksi hän haluaa vahvistaa omalla esiitymisellään tietynlaista naiskuvaa? Ja millaista kuvaa hän sitten tavoittelee saavuttavansa SDP:n puheenjohtajana esiintyessään tällä tavalla? Mikäli jotain asiallista haluaa sanoa lukijoille, iltapäivälehdet eivät tosiaan ole se media, jossa tähän kannattaa pyrkiä. Miksi ihmeessä sitten tuhlata aikaansa moisten haastattelujen antamiseen.

Monet naiskansanedustajat ovat todistettavasti jo pitkään hyödyntäneet iltapäivälehtien tirkistelynhalua hankkimalla itselleen ylimääräistä julkisuutta sillä, että ovat esitelleet vaatekertojaan tai kotejaan vastaavissa medioissa. Tämän kaltainen julkisuus ei ole tuottanut useinkaan tulosta. Vaatteiden esittelyn väliin on voinut sanoa jotain, että haluaisi maailmanrauhan ja pelastaan kodittomia eläimiä. Haastattelusta mieleen jää kuitenkin tuleva remontti tai kumppanin huonot tanssitaidot.

Politiikkojen halu myydä omaa yksityisyyttään on asia, jota on intuitiivisella tasolla vaikea ymmärtää. Yleisellä tasolla selitys toiminnalle on ilmeinen. Julkisuuden saaminen on tärkeää kansanedustajille. Sillä kuvitellaan voivan edistää omaa toimintaa ja näkyvyyttä, viime kädessä siis toimia poliittisesti. Yhtälö kuulostaa vääristyneeltä. Jos ajatellaan poliittisen toiminnan tähtäävän kollektiivisen hyvän tavoittelemiseen, ollaan melkoisen kaukana ideaaleista. Markkinatalouden arvojen ohjaamien iltapäivälehtien tarjoaman paskajulkisuus ei myöskään tätä tavoitetta palvele. Mutta tässähän ei olekaan mitään uutta.

Tähänkö lienee puheenjohtaja Urpilainenkin tähdännyt suostuessaan iltapäivälehden kuvauksiin? Esiintyminen iltapäivälehdessä uuden vuoden bilevaatteissa on vain yksinkertaisesti taktisesti huono valinta ja varsin arveluttavaa. Valintansa jälkeen Urpilainen on saanut osakseen runsaasti kritiikkiä, mutta myös vähemmän rakentavaa tytöttelyä. On kritisoitu äänen rekisteriä, pukeutumistyyliä ja kampausta - kaikki seikkoja, joilla ei pitäisi olla mitään tekemistä poliittisen, sisällöllisen toiminnan kanssa. Näitä näkemyksiä on esitetty erityisesti puolueen ulkopuolelta. SDP:n sisällä Urpilaisen pätevyyttä tehtävään on kritisoitu aiheellisesti ja hän on myös itse myöntänyt sen, että hän tuntee tulleensa valituksi tehtävään ikään kuin vahingossa. Urpilaisen valinta nähtiin puolueen ulkopuolella lähinnä epäilyttävänä nuorennusleikkauksena, mitä valinta myös puolueen sisältä katsoen näytti. Toimittajat tarttuivat kosmeettisiin seikkoihin hanakasti, koska nämä näyttivät olevan ainoita, jotka valinnasta jäivät käteen. Sitä milloin ulkoisen olemuksen ja tyylin arvioiminen suhteessa poliittisen toimintaan muuttuu aliarvioivaksi tytöttelyksi, on ajoittain vaikeaa havaita.

Puheenjohtaja Urpilaisen sisällölliset linjaukset 'Uudesta SDP:stä' ovat olleet luonteeltaan epämääräisiä. Heti valintansa jälkeen puheenjohtaja linjasi SDP:n kuuluvan yksin poliittiseen keskustaan. Linjaus tuntuu edelleen hyvin mielivaltaiselta siihen nähden, miten heikosti siitä on ylipäätään käyty keskustelua puolueessa. Ideologisista linjauksista ei ole käyty SDP:ssä demokraattista keskustelua vuosiin. Kyse on yleensä aiheesta, jonka suhteen halutaan vaieta kun erimielisyyksiä ilmenee. Yhtäkkiä uuden puheenjohtajan valinnan myötä SDP siirtyikin määrittelemättömään poliittiseen keskustaan. Moni puolueessa on eri mieltä linjauksen kanssa, myös allekirjoittanut. Poliittiseen keskustaan liittyvistä linjauksista ei käyty lainkaan keskustelua puheenjohtajavaalin aikana. Kunnallisvaaleissa lanseerattu unelmakampanja ei myöskään toiminut, vaan SDP kärsi huomattavia tappioita monissa kunnissa. Huolimatta tästä, tappio haluttiin nähdä "torjuntavoittona", joka on varsin positiivinen johtopäätös kaikesta tästä.

Urpilaisen halu uudistaa SDP:tä lienee aito, mutta keinot vaikuttavan olevan lähinnä retoriikan tasolla. Teesi "Uudesta SDP" :stä eivät näkemyksiä, joihin olisi helppo tarttua. Termeinä käsitteet 'johtava tulevaisuuspuolue' ja 'kokoava kansanpuolue' ovat epämääräisiä, melkein kryptisiä. Mitä ne tarkoittavat? Käsitteet kuulostavat mahtipohtisilta, mutta ovat täysin ontoja sisältä, koska niitä ei ole määritelty lainkaan. Uudesta SDP:stä puhuminen assosioituu myös vahvasti vanhaan"new labour" - retoriikkaan. Labourin ideologisia linjauksia sovellettiin SDP:ssä jo aiemmin, eikä puolueen kokonaiskannatus ole kuin laskenut sen jälkeen. Viimeaikaiset puheet ja viittaukset Barack Obaman voittoon presidentinvaaleissa Yhdysvalloissa tuntuvat myös kovin irrallisilta ja jopa merkityksettömiltä kansainvälisen sosialidemokraattisen liikkeen merkityksen ja kehityksen kannalta Euroopassa. SDP :n kannalta voiton merkitystä on vielä vaikeampaa ymmärtää.

Urpilainen on saanut kamppailla SDP:n imagon uudistamisen lisäksi myös oman imagonsa kanssa. Puoluekokous halusi erityisesti kosmeettisen muutoksen. Monille oli tärkeää SDP:n imagon nuorentaminen. Imagolliset muutokset eivät ole auttaneet puoluetta, sillä niiden tueksi ei ole esitetty vakuuttavia poliittisia linjauksia. Imagon uudistamisella ei ole virkaa, mikäli puolueella ei ole kestäviä ja vetoavia visioita. Selkeiden visioiden puutetta ei voi kuitenkaan ihmetellä, koska SDP:ssä ei ole käyty aikoihin ideologista keskustelua eikä käydä edelleenkään. Visioita ei synny, mikäli niistä ei käydä ideologista keskustelua. Monille sosialidemokratian määritelmä vaikuttaa merkitsevän jotain määrittelemätöntä reilua politiikkaa poliittisessa keskustassa. Tämä ei riitä ainakaan allekirjoittaneelle, jolle sosialidemokraattinen liike edustaa edelleen yhteiskuntakriittistä, kansainvälistä vasemmistolaista liikettä, jonka tavoitteena tulee olla kollektiivinen emansipaatio ja globaali demokratia.

Puheenjohtaja Urpilaisen esiintyminen vuodenvaihteen Iltalehdessä oli ikävää ja puuduttavaa luettavaa. Oliko esiintymisen tarkoitus mahdolliseti parantaa SDP:n imagoa? Oliko sen tarkoitus näyttää jälleen uusi puoli 'nuorekkaasta' SDP:stä? Syitä on toisaalta turha arvailla, sillä ne tuskin enää kiinnostavat ketään. Pidän haastattelun antamista tarpeettomana ajanhaaskauksena, joka kuitenkin valitettavasti rakentaa pala palalta kuvaa "uudesta SDP :stä". Uusi SDP rakentuu tätä kautta menestyjäksi, jonka puoluejohtajalla on mahdollisuus juhlia iltapäivälehden sivuilla kuohuviiniä nautiskellen ja juhlatuulella esiintyen. Puheenjohtajalla on myös mahdollisuus pukeutua lehden sivuilla kauniisti, koska iltapäivälehdet ottavat kuvattavakseen vain kauniita, huoliteltuja ja tietyt kriteerit täyttäviä naisia.

SDP:n osallistuminen iltapäivälehtien ylläpitämän kapean naiskuvan vahvistamiseen ko. haastattelun kautta on hyvin valitettavaa, muttei yllättävää. Kuvatun kaltaiset esiintymiset ovat tässä vaiheessa jotain sellaista mitä SDP ei kaipaa. Toivoisin, että pinnallisten haastattelujen sijaan SDP keskittäisi energiansa poliittisen toimintansa rakentamiseen, eikä ulkoisen ilmeen epätoivoiseen kohottamiseen. Kiiltokuvien ylläpitäminen ei pelasta SDP:tä yhä vain jatkuvalta syöksykierteeltä. Kunnallisvaalit osoittivat, että äänestäjille on enevässä määrin epäselvää mitä arvoja SDP puolueena edustaa. Tai ehkäpä se oli liiankin selvää: kompromissihakuinen keskustatien politiikka unelmakampanjoineen ei vedonnut ihmisiin.

Kuva: www.uta.fi

Blogi elää yhä

2008-11-19T11:04:00.004+02:00

Viimeisimmästä merkinnästä on kulunut niin järkyttävän pitkään, että on kirjoitettava tähän väliin, että hengissä ollaan. Allekirjoittanut on kyllä innokkaasti valmistellut erinnäisiä tekstejä julkaistavaksi, mutta puolitiehen ova jääneet.

Todettakoon kuitenkin, että sekä blogi että pitäjät ovat täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Kirjoituksia luvassa jälleen piakkoin, kunhan ajankäytölliset resurssit on jälleen henkilökohtaisessa elämässä uudelleen allokoitu.

Pornoa (eikun erotiikkaa) ja politiikkaa

2008-09-01T16:56:00.019+03:00

Kokoomusnuoret ovat tempaisseet. Uutisaiheeksi asti kohonnut liiton 80-vuotisjuhlia juhlistava eroottinen tyttö - ja poikakalenteri näyttää kuvista päätellen sisältävän kauniita ja rohkeita ihmisiä. Kokoomusnuorethan ovat aikaisemminkin kampanjoineet 'rohkeasti'. Joukko kokoomusnuoria viuhahti kadulla taannoin, jo useita vuosia sitten. Nakuilu sai julkisuutta melko laajasti. Tempauksella oli kaiketi jokin suurempikin pointti, mutta jostain kumman syystä se ei tempauksesta jäänyt mieleen. Muistaakseni kyse oli perseen näyttämistä jollekin - politiikalle kenties yleensä?

Tokihan nykyaikana on asiaan kuuluvaa, että nuoret ihmiset poseeraavat mediassa rohkean eroottisesti. Erotiikka on rock. Siis huomaa, kysehän tässäkin kalenterikampanjassa on tietysti erotiikasta, ei pornografiasta tai mistään likaisesta, ilkeästä, sortavasta tai kurjasta. Ihmiset esiintyvät yksilöinä, vapaista tahdoistaan ja vielä yleviä aatteita edustaen! Kysehän on Kokoomusnuorten 80-vuotisjuhlista. Ketä se voisi vahingoittaa, jos nyt muutama kaunis poika ja tyttö haluavat poseerata kuvassa?

"Rohkeasti ja eroottisesti" esiintyminen on ilmeisen suosittua mediassa, sen voi meille kertoa jo vallitseva iltapäivälehtien kulttuuri. 'Kaiken paljastaminen' tarkoittaa harvemmin syvähaastattelua, vaan pikemminkin vaatteiden riisumista. Kokoomusnuorilta olisi naiivia ajatella, että heidän eroottinen kalenterinsa olisi vain sitä, joksi se on suunniteltu. Mitä kalenterilla sitäpaitsi edes on tarkoitus viestiä? Että kyllä politiikka voi olla hauskaa ja muutakin kuin vakavaa maailmanparantamista? Tai että ihminen on kaunis ilman vaatteitakin? Tämäkö on se mihin poliittiset nuorisojärjestöt nykyään pystyvät? Kokoomusnuorilta toki enempää ei voine odottakaan.

Erotiikka ja porno ovat käsitteitä, jotka usein sekoitetaan toisiinsa. Niiden raja toisiinsa voi olla ajoittain häilyvä, useimmiten ei. Käsitteinä ne ovat kaksi eri asiaa. Erotiikka merkitsee aistillista rakkautta ja seksuaalisuutta laajemmin ymmärrettynä. Pornografia määrittyy selkeästi kuvatuotannon kautta. Pornografia eroaa esim. eroottisesta taiteesta siten, että pornografiassa taiteellisten arvojen tavoittelu on toissijaista tai olematonta. Pornografiassa on teoriassa mahdollisuuksia myös vallitsevia (heteronormatiivisia) valtahierarkioita murtavaankin esittämistapaan. Näitä esityksiä lienee lähinnä marginaalissa, eikä niitä pääse juurikaan pornon valtavirtaan. Keskimääräiset pornon kuluttajat tuskin etsivät näitä aktiivisesti käsiinsä.

Pornon leimaaminen lähtökohtaisesti pahaksi ja syntiseksi ei auta ymmärtämään sen lainalaisuuksia ja olemassaoloa yhteiskunnassa. Toisaalta pornografia kuvallisena tuotantona ja laajemmin diskurssina on väkivaltainen ja sisältää konservatiivisia, sukupuolittuneita käytäntöjä ja naisia voimakkaasti (myös ihmistä yleisesti) alistavaa kuvamateriaalia. Tuotannolle on vaikea nähdä mitään erityistä funktiota ja perustetta, paitsi nyt ne valitettavan ilmeisimmät.

Tarkoitukseni ei ollut kylläkään tässä merkinnässä pohtia pornoa yleisesti, vaan sen suhdetta kulttuurin yliseksualisoitumiseen. Yliseksualisoituminen on nähtävissä jatkuvana kuvatuotantona, jossa alastomuus tai erityisesti paljaan pinnan näyttäminen ovat suuressa roolissa. Kokoomusnuorten 'eroottinen' kalenteri istuu hyvin tähän diskurssiin. On typerää ajatella, että tällä kalenterilla olisi mitään tekemistä politiikan kanssa. Eikä sillä tietysti olekaan. Kokoomusnuorten puheenjohtaja toteaakin, että kalenteri on tuonut julkistamisensa jälkeen nuorisojärjestölle kymmeniä uusia jäseniä. Kalenteri on siis toiminut oivallisena huomion herättäjänä ja kunnallisvaalikamppanjan avaajana. Tähän Kokoomusnuorten puheenjohtaja lisääkin samaan hengenvetoon, että politiikka ja poliittinen sisältö luodaan tietysti erikseen.

Hassua on se, miten aktiivisesti monet julkisesti alastomana esiintyvät ihmiset ovat niin kiivaasti aina puolustamassa oikeuttaan paljastaa. Enemmänkin puolustetaan ihmisen oikeutta esiintyä 'rohkeasti' rohkeissa kuvissa. Hassua on myös se, että monet määrittelevät julkisen esiintymisensä mieluummin eroottisena kuin pornografiseen diskurssiin kiinnittyvänä. Tämä on toisaalta ymmärrettävää, sillä omalle alastomuudelleen ja sen esittämiselle julkisuudessa halutaan mieluummin ymmärtää omaehtoisia selityksiä. Eroottisesti esiintyminen nähdään yksilön taiteellisena kontribuutiona, sen sijaan että se nähtäisi osana vahvistuvaa kulttuurin yliseksualisoitumista ja pornografisen diskurssin voimistumista.

Poliittiselta nuorisojärjestöltä on naiivia ja typerää olettaa, että he pystyisivät jollain tavalla aktiivisesti vastustamaan tai uimaan vastavirtaan sitä yliseksualisoitumisen kulttuuria tuottamalla rohkean eroottisen kalenterin, jossa täysivaltaiseksi subjekteiksi itsensä näkevät opiskelijat poseeraavat ilkosillaan. Vaikutus lienee juuri päinvastainen. Tietenkään se ei ole ollut tavoitteena kalenterin tuottamisessa. Vastaavanlaisia tuotoksia kuitenkin perustellaan ja puolustellaan usein kiihkeästi sillä, että esitetyt kuvat eivät uusintaisi olemassaolevaa seksualisoitunutta ja seksististä mediakuvastoa. Perusteena käytetään sitä, että kuvissa esiintyvät ovat koulutettuja, älykkäitä ja tiedostavia nuoria, jotka tietävät mitä ovat tekemässä.

Muistan kun fuksivuotenani 2003 oman opinahjoni Helsingin yliopiston valtiotieteellisessa tiedekunnassa nousi kohu viestinnän opiskelijoiden ainejärjestön Media ry:n julkaisemasta alastonkalenterista. Kalenterissa opiskelijat poseerasivat jonkin viestintävälineen kera vailla vaatteita. Kalenterista keskusteltiin aktiivisesti tiedekunnan kattojärjestön, Kannunvalajien sähköpostilistalla. Kalenterin puolustamiseksi merkittävimpänä argumenttina käytettiin yksilönvapautta ja tiedostavan yliopisto-opiskelijan tekemää valintaa. Kalenterissa poseeranneet viestinnän opiskelijat olivat loukkaantuneita siitä, että heidän kykyään arvioida autonomisesti ja täysivaltaisesti oman käytöksensä seuraamuksia ja viitteitä, kyseenalaistettiin. Kalenterissa poseeraaminen oli tiedostettu, yksilöllinen valinta, jolla ei nähty olevan seuraamuksia ja vaikutteita muuhun. Lisäksi se oli kuulemma hauskaa. Samaa varmasti sanoisivat kalenterissa esiintyneet kokoomusnuoretkin.

Yhtä lailla silloin kuin nyt, ihmettelen tätä yksilöllisyyden ja täysivaltaisuuden ylistystä. Valinnasta ei tee vielä vapaata se, että itsensä koulutetuksi ja täysivaltaiseksi kansalaiseksi mieltämä opiskelijanuori päättää riisua vaatteensa omaksi huvikseen. Valinta voi olla pohdittu ja arvioitu, mutta tiedostamisen tasosta voidaan olla monta mieltä. Kokoomusnuorten eikä edellä mainittujen viestinnän opiskelijoiden tiedostamisen taso ollut riittävällä tasolla. Mitä taiteellista arvoa Kokoomusnuorten kalenterilla olisi? Media ry:n julkaisema kalenteri taannoin oli myyntimenestys. Kokoomusnuorten kalenteri näyttää olleen myös myynti - menestys, sillä kalenterin julkaisun jälkeen Kokoomusnuoriin on tulvinut uusia jäseniä. Tämä osoittaa ainakin sen linkin mikä kaupallisuudella ja kulttuurin yliseksualisoitumisella on toisiinsa, ne ruokkivat voimakkaasti toisiaan.

Kokoomusnuorten alastonkalenteri asettuu mutkattomasti osaksi vallitsevaa pornografista diskurssia. Alastomuus ja sen esittäminen julkisuudessa pyritään legitimoimaan ja normalisoimaan häivyttämällä eroja pornografiseen tuotantoon, määrittelemällä alastomuutta yksilönvalinnoista ja subjektiudesta juontavaksi, keinotekoisen omaehtoiseksi valinnaksi. Alastomuuden esittämiseen julkisesti liittyy monia ongelmia. Kuvatuontanto tuntuu kulkevan eteenpäin hyvin omalakisesti ja siihen vaikuttamaan pyrkiminen on vaikeaa. Vallitseva kulttuuri ja sen diskurssit asettavat jatkuvia vaateita ihmisille sen suhteen, miten tuoda itseään esiin. Julkisen tilan seksualisoituminen on prosessi, joka asettaa myös omat vaateensa. Se ei valitettavasti juurikaan rohkaise ihmistä yksilölliseen kannan muodostamiseen ja valintojen tekemiseen.

Kuva: Wikipedia

Kannustavuutta lapsentekoon

2008-07-27T16:44:00.010+03:00

Liisa Hyssälä toteaa viikonloppuna Turun Sanomien laatimassa haastattelussa, että haluaisi allokoida lisää tukea lapsia tekeville opiskelijoille. Hän on lähinnä huolissaan Suomen nykyisestä ja tulevasta huoltosuhteesta, kuten hän itsekin haastattelussa toteaa. Ensisynnyttäjien ikä on kohonnut. Syyksi on tiedetty jo pidempään kertoa naisten kouluttautumisen sekä pitenevät työurat. Hyssälä toteaakin, että syntyvyys pitäisi nyt saada suuremmaksi, jotta sosiaaliturva saataisiin tulevaisuudessa rahoitetuksi.

Opiskelevien vanhempien tukeminen on lämpimästi kannatettavaa. Monet opiskelevat lapsiperheet sinnittelevät minimivanhempainpäivärahalla ja opintoetuuksilla, käyden mahdollisesti töissä ja yrittäen suorittaa samalla opintojaan loppuun. Lapsesta huolehtiminen ja opintojen loppuun vieminen vaativat sekä taloudellisia että henkisiä voimavaroja. Kannatan lämpimästi opiskelevien lapsiperheiden tukemista.

On kuitenkin vallan toinen asia käyttää perhepoliittisena kannustimena rahaa. Tämä on yleinen argumentti, jolla viime aikoina on lapsiperheiden asioissa vedottu päättäjiin. Argumentti kuuluu näin: Ihmisiä pitää tukea enemmän, jotta he haluaisivat hankkia ja lopulta hankkisivat lisää lapsia. Ajattelun mukaan, taloudellinen hyvinvointi ja vakaus kannustaisivat automaattisesti nuoria pätkätöissä käyviä ja opiskelevia pariskuntia hankkimaan lapsia, koska kaikkihan on vain kiinni rahasta. Tässä ajattelussa haiskahtaa hieman konservatismi. Siksi onkin sopivaa, että näitä lausuntoja ovat viime aikoina antaneet erityisesti sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä sekä taannoin pääministeri Matti Vanhanen.

Puhutaan kansantalouden kokonaisedusta. Mitä se tarkoittaa? Kun vihjataan, että naisten korkeakouluttautuminen ja kiinnostus pysyä työelämässä ovat syinä ensisynnyttyjien keski-iän kohoamiseen, ei olla kovin kaukana siitä niin kutsutusta guilt trip' stä. Puheet syntyvyyden laskusta ja huoltosuhteen heikkenemisestä kärjistyvät helposti kovin yksipuoliseksi ongelmaksi: miksi naiset kouluttautuvat ja tekevät töitä? Millä heidät saataisiin olemaan kotona? Kun puhutaan lisääntymisestä, keskustelu kääntyy jotenkin omituisesti vain naisiin, vaikka asia koskee yhtä lailla miehiä. Huolimatta siitä, että nainen kantaa lasta yhdeksän kuukautta ja lopulta synnyttää lapsen, lisääntyminen ei koske ainoastaan naisia. Tämä tuntuu kummasti unohtuvan näissä puheissa.

On myös lisättävä, että puheet lasten saamisesta "oikeaan aikaan" ja tuskailu lasten hankinnasta oikealla hetkellä ja riittävän aikaisin, tuntuvat koskettavan yllättävän monta ikäistäni parinkympin puolessavälissä olevaa naista. Itselleni pohdinnat eivät ole olleet ajankohtaisia, mutta olen istunut useissa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa vatvotaan dilemmaa lasten hankkimisesta ja siitä milloin tähän olisi oikea aika. Yliopiston käytävillä näitä stressaavia nuoria naisia vasta kohtaakin. Puheet hedelmällisyysiästä ja siitä, että naisen pitäisi saada ensimmäinen lapsi alle 30-vuotiaana, ovat tuskallisen yleisiä nuorten naisten keskuudessa. Voisi ehkä sanoa, että kyllä ihmiset tuntevat yhteiskunnan paineen.

Hyssälä ja kumppanit sivuuttavat lisäksi yhden merkittävän tekijän. Nimittäin sen, että perhe ja yhteiskunta ovat muuttuneet siinä määrin, että lasten saaminen ja niiden tekeminen ei ole enää selviö läheskään kaikille pariskunnille. Ihmisten intressit ovat muuttuneet. Kaikki eivät halua lapsia. Tämäkin pitäisi ottaa huomioon ajateltaessa sitä kansantalouden kokonaisetua. On turha puhua siitä, että ongelma korjaantuu lisäämällä vain hieman rahaa sitä tarvitseville. Lastenhankinnassa vaikuttavat luultavasti paljon henkilökohtaisemmat seikat kuin pelkkä finanssillinen tilanne.

Rahanlisäys pariskunnan arjessa ei siis välttämättä tee yhtään houkuttuvammaksi ajatusta perustaa perhe. Miksi niitä lapsia pitäisi erityisesti haluta hankkia? On mielestäni täysin oikeutettua olla hankkimatta lapsia mikäli näin kokee haluavansa. Lisäksi monet pariskunnat eivät saa yrityksistään ja halustaan huolimatta lapsia. Hedelmättömyys on lisääntynyt ja lapsettomuus on monelle vaikea asia. Argumentoitaessa lapsiperheiden asioiden puolesta (miten ne ikinä nykyisissä diskursseissa määrittyvätkään), pitäisi ottaa huomioon perheen muutos ja moninaistuminen. Lapsiperhe ei tarkoita enää miehen ja naisen muodostamaa ydinperhettä, jossa on kaksi lasta ja koira. Keskustelua lapsiperheista tulisi tehdä moniäänisemmäksi ja moniarvoisemmaksi.

Surkuhupaisaa toisaalta, että sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä on huolissaan juuri sosiaaliturvasta puhuessaan kannustimista lastenhankintaan. Hän näkee sosiaaliturvan suurimpana uhkana rahoituspohjan heikkouden, joka hänen mielestään taas olennaisesti riippuu väestön huoltosuhteesta. Ajatella, että vaikka porvarihallituksen aikana on perustettu sosiaaliturvan uudistamista pohtimaan oma työryhmänsä (ns. Sata-komitea) ja huolimatta aivoriihen pohdinnoista, Hyssälä näyttää yhä vain olevan huolissaan huoltosuhteesta. Luulisi, että muitakin, hieman uudempia ajatuksia olisi syntynyt.

Ikävintä Hyssälän lausunnossa on kuitenkin se tietynlainen sukupolviylemmyys, joka heijastuu myös vahvasti hänen tuoreesta nuorten työttömyysturvaa koskevasta lausunnostaan. Hyssälä toteaa, että "--- synnyttäminen haittaa vähemmän opiskelua kuin työssäoloa. Joskus lapsen syntymä jopa nopeuttaa opiskelua, kun vastuu lapsista painaa." Olisi mielenkiintoista tietää, millaisena Hyssälä näkee opiskelun noin yleensä ja millaisena hän näkee työnteon. Mielenkiintoista myös, että hän näkee vastuun lapsesta kannustimena valmistua nopeammin. Vihjaako hän, että lapseton opiskelija voisi nahjustella yliopistolla miten pitkään tahansa varsinkin kun nyt tätä nahjustelua on alettu rajoittamaan? Kummaa logiikkaa.

Hyssälä ajatus nuorten työttömyysturvan leikkaamisesta taas on silkkaa sukupolvisyrjintää. Joustava työttömyysturva muuttuu todella joustavaksi. Hyssälällä tuntuu olevan omituinen ajatus siitä, että nuorena sitä ihminen jaksaa. Silloin on varmasti oikeutetumpaa myös nyhtää tästä tuoreesta lihasta.

Kuva: agricola.utu.fi

Moderni mies eksyksissä

2008-06-19T20:44:00.022+03:00

Kirjoitin taannoin merkinnän sosialismin ja feminismin yhteneväisyyksistä. Sain yllättäen hirveän määrän kommentteja vihaisilta miehiltä, jotka ilmoittivat halveksuvansa feminismiä ja sen edustamaa ajattelua. Yritin aluksi perustella näkemyksiäni, joita solvaavaan sävyyn yritettiin välittömästi mitätöidä. Sain päälleni joukon syytöksiä (osa myös henkilöön meneviä), jotka rakentuivat pelkästään sille tiedolle, että olen feministi. Rakentavan keskustelun käyminen näiden henkilöiden kanssa oli jokseenkin mahdotonta. Keskustelu loppuikin varsin lyhyeen, eikä sen puitteissa päästy kovin älylliselle tasolle. Tämä on sinänsä surullista, koska "uudeksi miesliikkeeksi" kutsuttu määrittelemätön miesaktivistien ryhmän suurin saavutus näyttää olevan lähinnä feminismin alasajo.

Niin kutsuttu moderni miesliike on näkyvästi ponnahtanut ilmiönä julkisuuteen vuoden 2007 lopulla julkaistun Mies vailla tasa-arvoa - teoksen jälkimainingeissa. Julkaisuna Mies vailla tasa-arvoa piti olla puheenvuoro sorretun miessukupuolen puolesta. Kirjoittajien ja teoksen koonneen kirjailija Arno Kotron motiivina oli, hänen kertomansa mukaan, tuoda esiin miesten asema alistettuna sukupuolena ja erityisesti valottaa tasa-arvon tilaa Suomessa. Tämä on sellaisenaan kunnioitettava ajatus, jota monet feministitkin varmasti lämpimästi tukevat. Lopputulos ja kirjoitusten sisältö eivät valitettavasti vastanneet yleviä tavoitteita. Teoksessa näytetään lukuisasti sortuvan lähinnä feministisen liikkeen ja feministisen tutkimuksen haukkumiseen, sen sijaan että analysoitaisi miehiä sortavia valtarakenteita ja pyrittäisi nostamaan konkreettisia ehdotuksia esiin. Kun älylliseksi keskusteluksi naamioitu vaahtoaminen saavuttaa oikeutuksensa miesasiana, on pakko ihmetellä miten sille syntyy niin suuri kannatus julkisuudessa?

Paljon melua tyhjästä

Kirja ei ollut eikä ole edelleenkään sellaisenaan erityisen laadukas lukukokemus. Monet kirjassa esitetyt teesit ovat pohjimmiltaan hyvin populistisia eivätkä perustu tutkimukseen. Kirjan etu näyttää olleen se, että se onnistui ilmestymään oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Suomessa on jo useamman vuoden ajan käyty puuduttavaa keskustelua siitä onko feministiselle liikkeelle tilausta Suomen kaltaisessa edistyneessä Pohjoismaassa. Suomalaisen tasa-arvokeskustelun leimallinen piirre on vahvan naiseuden korostaminen ja samalla miesten onnettoman aseman päivittely. Pohjoismaisen naisen kerrotaan olevan vahva ja itsenäinen. Mielikuva voi pitääkin paikkansa jos ajatellaan hyvinvointivaltion saavutuksia. Vahva nainen, heikko mies - asetelma jäytää kuitenkin koko tasa-arvokeskustelua Suomessa ja estää keskustelun kehittymisen jatkossa. Mielikuvan todellisuus voidaan helposti kyseenlaistaa, sillä se olettaa tyypillisen yksioikoisesti naisten tasa-arvon etenemisen olevan pois miehiltä. Aivan kuin miesten syrjäytyminen aikuisiällä olisi feministisen liikkeen syy. Juuri tällainen ajatteluketju on pahasti virheellinen ja petollinen.

Esimerkkinä otettakoon keskustelu lähisuhdeväkivallasta. Keskustelussa ajaudutaan helposti asetelmaan, jossa naisten kokemasta väkivallasta ei voida enää käydä keskustelua, koska välittömästi joku kertoo kiihtyneenä että "Kyllä ne naisetkin lyövät kuten miehet!". Väkivaltatutkimuksessa ei kiistetä sitä, että molemmat sukupuolet käyttävät väkivaltaa. Tästähän ei ole kysymys. Kysymys ei ole siitä, etteikö asiaa tiedostettaisi ja otettaisi vakavasti. Kysymys on siitä, että useat naiset kokevat väkivaltaa, useimmiten ja erityisesti oman kodin piirissä. Kysymys vaikuttaa olevan enemmän siitä mitä asioita pidetään esillä ja mitä suvaitaan pidettäväksi esillä. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta on edelleen vaikea puhua julkisuudessa, eikä aihetta nähtävästi suvaita tuotavan esiin. Feministisen liikkeen esittävät vaatimukset yritetään tällä saralla illegitimoida. Ja juuri tähän niin kutsuttu moderni miesliike nykyisyydessään näyttää haluavan pyrkiä.

Haluaisin antaa uudelle miesliikkeelle edes jotain tunnustusta, mutta sitä on vaikea keksiä kun seuraa lukuisia julkisia puheenvuorojaan sekä tapaa, jolla miesaktivisteina itseään pitävät osallistuvat tasa-arvokeskusteluun. Tiedostan, että teen tässä yleistyksiä, jotka eivät ole välttämättä millään tavalla päteviä. Enhän edes tiedä, mieltävätkö yksittäiset miesasia-aktivistit itseään osaksi jotain laajempaa liikettä tai liikehdintää. Tällä ei ole sinänsä merkitystä, ongelmallista on monien miesaktivisteina esiintyvien asenne feminististä liikettä kohtaan. Tästä on hyvä esimerkki aiempi merkintäni sosialismista ja feminismistä, johon sain vastaanottaa varsin epäasiallisia kirjoituksia. Feministinen julkaisu Tulva julisti oman sotansa miesasialiikettä kohtaan eikä oma ymmärtäväisyyteni ja sympatiani yllä enää kovin paljoa pidemmälle. Tulva kysyy viimeisimmässä numerossaan, että käykö miesasiaksi mikä roska tahansa? Vastaus näyttää olevan: nähtävästi kyllä.

Feminisminvastaisuus on näyttänyt lisääntyvän Suomessa. Viime ajat julkisessa keskustelussa on ollut esillä feministisen liikkeen kritiikki. Viimeisin ote tästä on tyngäksi jäänyt keskustelu alkukesästä Helsingin Sanomissa, jonka aloitti kirjailija Arno Kotro. Kun Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen vastasi kirjoitukseen kritisoimalla miesaktivisteja siitä, etteivät he tee mitään tai kiinnitä huomiota todellisiin ongelmiin, vastataan tähän sukupuolen-/naistutkijoiden (mm. Malin Grahn) toimesta, että feministien asenne tasa-arvo-ongelmiin on epäkypsä ja epäsolidaarinen. Heidän mukaansa feministit ylenkatsovat miessukupuolen kokemia sorron kokemuksia sekä tuovat yksipuolisesti esille vain naisten kokemat epäoikeudenmukaisuudet. Tämän kritiikin oikeutusta on vaikea ymmärtää. Suomalainen gender-tutkimus on tutkinut miessukupuolta siinä missä naissukupuolenkin rakentumista. Myös feministinen liike on nostanut esiin miehiä sortavia rakenteita kuten asevelvollisuuden, vanhempainvapaat ja asunnottomuuden.

Herätystä ja liikettä

On omituista, että tähänastinen keskustelu on kärjistynyt lähinnä feministisen liikkeen järjestelmälliseen alasajoon. Feminismiä ja feministejä on syytetty kapeakatseisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää miessukupuolta sukupuolena, epäsolidaarisuudesta ja itseriittoisuudesta. Tälle kritiikille ei tunnu olevan pitäviä perusteista. Etenkin kun se oli nimenomaan feministinen tutkimus, joka kiinnitti kriittisen huomion miessukupuoleen ja etenkin feministinen tutkimus on tieteellisesti hyvin moniäänistä ja keskustelevaa. Kritiikki kapeakatseisuudesta ja epäsolidaarisuudesta taas tuntuu ampuvan täysin ohitse.

Ymmärrän toki kontekstin, jossa nämä mielikuvat voivat syntyä. Feminismiin liittyvät mielikuvat ovat voimakkaita ja usein liioiteltuja. Sitä en ymmärrä, miten se voidaan tulkita feministisen liikkeen heikkoudeksi, että liike on puolustanut naissukupuolen oikeuksia, kun kyseessä on ollut ja on edelleen monessa suhteessa heikommassa asemassa oleva ihmisryhmä. Tässä kohden höpinät siitä, että tasa-arvon nimissä miehet tarvitsevat 50% huomiosta ja energiasta, ovat älytömiä, koska kyse on ryhmästä, joka monella tapaa etuoikeutettu ja vallalla resurssoitu. Jonkinlainen perspektiivi tulee olla jos aikoo tarkastella tasa-arvopolitiikkaa. Historiallisten faktojen ohittaminen ei ole oikeutettua eikä kovin reilua, vaikka se tehtäisiin kuinka miesliikkeen nimissä. Toisaalta tulee tiedostaa, että miehet ovat myös patriarkaatin sortamia.

Miesasialiikkeen agenda näyttää jo pitkään muodostuneen pääasiassa feminismin arvostelusta. Kritiikki ei ole missään vaiheessa saavuttanut kovin rakentavaa tasoa, vaan on alkanut kuulostaa rikkoutuneelta levyltä. Ei voi kuin ihmetellä, miksi nämä miehet eivät ole huolestuneita oikeasti miehiä sortavista rakenteista sen sijaan, että tuhlaavat energiansa lapselliseen sormella osoitteluun. Miesasialiike voisi aloittaa sen oikean projektinsa vaikka keskittymällä miesten syrjäytymisen ehkäisemiseen, isyyden tukemiseen, väkivallan ja sodan vastustamiseen, homomiesten oikeuksien ajamiseen ja kasvatuksen kautta uusiutuvien sukupuoliroolien murtamiseen.

Feministisellä liikkeellä on paljon yhteisiä tavoitteita ja päämääriä potentiaalisen miesliikkeen kanssa. Molempien tavoitteet tulisivat olla sisällytettyinä molempien agendoilla. Puolustan itse teoriassa sekä erillisen naisliikkeen että erillisen (Huom! Kriittisen) miesliikkeen olemassaoloa. Kun ilmaisen asian näin, painotan sitä, että nykyinen feministinen liike on sukupuolikriittinen liike. Nykyinen miesliike taas ei ole sitä. Ainakin se keskittyy ihan muihin asioihin. En näe mitään syytä, mikseivät nämä liikkeet voisi elää rauhanomaisesti rinnakkain käyden aktiivista dialogia keskenään.

Tasa-arvopolitiikka on se sateenvarjo, jonka alle nämä molemmat sijoittuvat. Henkilökohtaisesti en itse tue sukupuolieroon tähtäävää politiikkaa - vaan päinvastoin. Näen kuitenkin perusteet tietyissä asioissa siihen, että tuetaan esimerkiksi erillisiä tyttö - ja poikaryhmiä. Pedagogisesti nämä voivat olla hyvin hyödyllisiä. Erotteluun tulee kuitenkin aina suhtautua kriittisyydellä ja toiminnan lähtökohdat tulee tiedostaa. En näe sitä pahana, että meillä on voimakas feministinen liike. Itse toivon sen vastaisuudessa sallivan osallisuuden muillekin kuin naissukupuolelle. Samaa toivon kriittiseltä miesliikkeeltäkin, jos sellainen joskus syntyy. Tällä hetkellä se ei näytä kovin todennäköiseltä.

Mies eksyksissä

Olen ihmetellyt sitä arkaaista raivoa, jota jotkut tahot (erityisesti miehet) tuntevat feminismiä kohtaan. Olin kuvitellut, että viidessä vuodessa feminismiin liittyvät ennakko-oletukset voisivat hieman laantua kun ihmisten tietoisuus ja ymmärrys naisasialiikkeestä kasvaisi. Tähän varmasti pyrittiin, mutta ennakkoluulot ovat silti tiukassa. Feminismin vastustamiseen liittyivät erityisesti viimeisen viiden vuoden sisällä Suomessa käsittelyyn tulleet lakiesitykset naisparien ja itsellisten naisten oikeudesta hedelmöityshoitoihin sekä seksin oston kriminalisoinnista. Molempien yhteydessä naisasialiike leimattiin, teilattiin ja sysättiin sivuun. Tapa, jolla feminismistä puhuttiin oli suorastaan halveksiva.

Hedelmöityshoitoja koskevassa lakiesityksessä konservatiivit pääsivät eduskunnassa puhujanpönttöön esittämään pelkojaan siitä, millainen on yhteiskunta ilman miehiä. Naispareille kun syntyy vain tyttöjä ja eihän se syntynyt lapsi voi saada miehen mallia mistään, jos ei sitä kerta omassa kotoa löydy. Ja mitä se hemmetin 'miehen malli' muka oikeasti tarkoittaa? Eiköhän se ihmisen malli riitä. Naisasialiike (Unioni Naisasialiitto ym.) oli yksi niistä tahoista SETAn ohella, joka puolsi voimakkaasti lakiesitystä. Vastustajat näyttivät olevan pääosin keski-ikäisiä miehiä. Lieneekö tällöin vain aiemmin syntynyt käsite lihaa syövä heteromies. Kuvaa kyllä tapausta erityisen hyvin.

Aiemmin eduskuntaan tullut seksin oston kriminalisointia koskenut lakiesitys lopulta kaatui ja tilalle sorvattiin kompromissilaki seksin oston kriminalisoinnista kun kyseessä on ihmiskauppa. Tälle laille sitten jälkeenpäin naureskeltiin. Naisasialiike oli mukana vaatimassa lakialoitteen hyväksymistä, mutta tässä kohden rivit hajosivat. Olennaisinta oli kuitenkin se, että vastustajina olivat jälleen keski-ikäiset lihaa syövät heteromiehet. Tällä kertaa he vain saivat taustatukea myös aika monelta. Puheenvuorot, joita käytettiin lähetekeskusteluissa olivat häkellyttäviä. Muistan lukeneeni niitä hämmästyksen vallassa. Monissa puheenvuoroissa argumentoitiin jälleen mieheyden ja miesten oikeuksien kautta. Eräät puheenvuorot olivat jopa niin kraaveja, ettei niitä tahtonut uskoa järjellä ajattelevan ihmisen, valitun kansan edustajan näkemyksiksi.

Molemmissa lakialoitteissa yhteinen nimittävä tekijä oli epämääräinen, mutta kovaan ääneen julkilausuttu huoli mieheyden tai miehuuden olemassaolon jatkumisesta. Ne lukuisat Keskustapuolueenkin mieskansanedustajat, jotka kehtasivat käydä puhumassa sen puolesta, että samaa sukupuolta olevilla ei tulisi olla oikeutta lisääntyä, puhuivat vain oman olemassaolonsa puolesta. Mitä siitä seuraisikaan kun ne viimeisetkin ydinperheen rippeet vielä maakunnistakin kuihtuisivat? Mitä näiden miesten identiteeteille kävisi? Ne ovat jo nyt kovassa vastatuulessa, kun feministinen liike kritisoi vallitsevia sukupuolirooleja ja niiden olemassaolon oikeutusta.

Omalta osaltani tulkitsen, että nämä alanpään kommentit, joita eduskunnassakin aikoinaan kuultiin, voivat olla oire siitä epävarmuudesta ja muutoksesta, jota nämä miehet tuntevat. On aivan selvää, että naisasialiikkeen tehtyä töitä jo n. 50 vuotta, he ovat raivanneet naissukupuolen käsittämiselle enemmän tilaa. Naiseus on käsitteenä nykyään jotain paljon moninaisempaa ja moniäänisempää kuin mieheys. Tämä sukupuolikriittisyyden ansioita. Mieheys taas on paljon rajatumpi alue. Kulttuuriset ja sosiaaliaset normit ja säännöt, jotka määrittävät miessukupuolta ovat monella tapaa ahtaammat ja miehelle sallitaan paljon vähemmän poikkeavuuksia miehisyyden normista. Puhumattakaan siitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, vaikka perinteinen heteronormatiivisuus helposti ohjaa ajatteluun vain kahdesta sukupuolesta.

Sekä naisliikkeellä että miesliikkeellä on töitä. Ei kuitenkaan riitä, että yksin naiset ja feministinen liike ovat kiinnostuneita sukupuolesta, vaan myös miesten olisi kiinnostuttava. Feministejä on turha haukkua epäsolidaariseksi siinä vaiheessa, jos he patistelevat miehiä kiinnostumaan sukupuolten asioista. Tämä ei ole miessukupuolen epäsolidaarista hylkäämistä, vaan rehellistä perseelle potkimista. Herätyksen on alettava konkreettisesti myös miehistä itsestään.

Allekirjoittanut tuntee onneksi paljon kriittisiä miehiä, joiden kanssa on mukava tehdä yhteistyötä. Samalla allekirjoittanut katsoo, ettei valitettavasti nykyinen miesliike näytä kykenevän dialogiin ja niihin mittoihin, joihin sen toivoisi. Elina kirjoitti aiheesta omassa blogissaan jo kauan aikaa sitten. Nähtäväksi jää, mitä miesasioiden rintamalla seuraavaksi tapahtuu. Moderni mies näyttäisi todella olevan eksyksissä. Projekti käy raskaaksi, jos feministit saavat jatkossakin yhä vain yksin käydä taistelua sukupuolinormeja vastaan.

Pannukakkuja ja onnellisuusteoriaa

2008-05-25T18:17:00.011+03:00

Jäljellä on enää kaksi viikkoa SDP:n puoluekokoukseen, jossa valitaan puolueelle uusi puheenjohtaja. Aikojen pitäisi olla jännittäviä ja täynnä keskustelua, näkemyksiä, eroja linjoissa. Näin ei kuitenkaan näytä olevan. Vallitsee sen sijaan syvä hiljaisuus. Kaikilla ehdokkailla on kertomansa mukaan suuri halua linjata puolueen tulevaisuutta. Kaikki haluavat tulevaisuuden SDP:stä liberaalin arvopuolueen, joka on johtava toimija ympäristö, - tasa-arvo – ja hyvinvointikysymyksissä. Halutaan sosialidemokraattisen liikkeen olevan myös tavallisen ihmisen arjen asiantuntija ja onnellisuuden apostoli.

Kaikkea tätä ja paljon muuta on ollut kuluva puheenjohtajakamppailu. Kisaa ei voi kylläkään perustellusti nimittää kamppailuksi, sillä eroja ehdokkaiden välille ei ole muodostunut. On ollut puuduttavaa lukea ja kuunnella toinen toistaan samanlaisempia lausuntoja. Ehdokkaita on kokonaiset yhdeksän kappaletta, mutta eroja heidän välillään saati näkyviä linjauksia on ollut vaikea hahmottaa. Toki muutama ehdokas on selkeämmin ottanut kantaa ja muotoillut omaa visiotaan sosialidemokraattisesta liikkeestä, tavoitteista ja ehdotetuista toimintatavoista. Valitettavasti tämä ei ole kohottanut aktiivista keskustelua puolueen tulevaisuudesta, sillä voidakseen syntyä, dialogi tarvitsee useamman osapuolen ja pyrkimyksen saavuttaa dialogin kautta jotain uutta.

Itselleni on muodostunut näkemys, että moni ehdokas varoo ottamasta kantaa liian voimakkaasti mihinkään. Tämä on ilmeisen tavallista politiikan raskaassa sarjassa. On mietittävä mitä sanoo, jotta kannatus voidaan kerätä mahdollisimman laajalta joukolta. Kun taas kannatusta halutaan mahdollisimman laajalta joukolta, käy projektissa helposti niin, että päätyy vain kumartelemaan kaikille.

Sanotaan, että vallan tavoittelussa joutuu tekemään kompromisseja omien tavoitteidensa suhteen. Kompromisseja joutuu tekemään sen suhteen miten asiat sanoo, mitä painottaa ja mitä ei. Sanotaan, että kaikkia omia tavoitteita ei voi saada läpi, joten on priorisoitava, valittava, tehtävä kompromisseja, oltava pragmaattinen. Mistä lähtien pragmaattisuus on tarkoittanut sitä, että ei sanota mitään eikä oteta kantaa mihinkään? Mistä lähtien omat näkemykset on pitänyt verhota epämääräisen retoriikan taakse "uudistuvasta puolueesta"? Mistä lähtien uudistuksellisuudesta ja edistyksellisyydestä on riittänyt se, että painotetaan vain riittävän usein seikkaa, että halutaan puolueen uudistuvan? Puolue uudistuu kun sanotaan, että puolue uudistuu.

Vallan tavoittelun ei edes pitäisi olla pääasiallinen pyrkimys politiikassa, vaan vallan tulisi aina olla väline yhteiskunnalliseen muutokseen. Mikäli omat tavoitteet vain verhotaan poliittisesti neutraalin yleispuheen muotoon, eivät ne tule etenemään, eikä niistä voi muodostua selkeätä kantaa kenellekään. Mielestäni tällaisessa politiikassa ei ole mitään järkeä. Mielenkiintoista on myös se, että linjaamista pidetään joidenkin mielestä jopa epätoivottavana, koska se tarkoittaa sitä, että puheenjohtajalla on jotain näkemyksiä. Tämän taas koetaan olevan jotenkin ristiriidassa itse puheenjohtajuuden kanssa. Ikään kuin näkemyksellisyys tekisi ehdokkaasta vain yhden asian henkilön. Näinköhän? Omien näkemysten piilottelu ei ole edes demokraattista saati edistä avointa keskustelua. Voihan tietysti olla, ettei niitä näkemyksiä lopulta edes ole olemassa. On vain yleispätevää puhetta. Politiikassa kuitenkin pitäisi myös olla perusteltuja näkemyksiä, ei riitä, että on vain jotain mieltä.

Miksi pohdin näitä asioita SDP:n puheenjohtajakisasta kirjoittaessani? Ehkäpä siksi, että puheenjohtajakisa on ollut pannukakku kevään hurmoksesta, kun Eero Heinäluoma ilmoitti jättävänsä puolueen puheenjohtajuuden. Keväällä puhuttiin innoissaan uudesta sivusta puolueen historiassa: avoimesta, aktiivisesta ja kriittisestä puheenjohtajakisasta. Kaikkia innostettiin keskustelemaan ja ottamaan kantaa. Sanottiin, että kerrankin keskustelu olisi poikkeuksellisen “vapaata”. Monet varmasti odottivat sähäkämpää kisaa kuin mitä nyt syntyi. Voidaan kysyä, miksi kisa sitten puuroutui hajuttomiin paneeleihin, jossa ehdokkaat ovat kaikki samaa mieltä kaikista asioista? Onko kyse siitä, että ei uskalleta ottaa kantaa tai sekoittaa soppaa? Onko eronteko toisiin muodostunut uhaksi oman kamppanjan onnistumiselle?

Jollain tavalla hupaisaa on esimerkiksi se, että ehdokkailta tiedusteltiin taannoin Demarinaisten järjestelmässä tasa-arvofoorumissa, ovatko he feministejä. Kaikki erotuksena yhdestä vastasivat yksikantaisesti olevansa feministejä. Oma kysymykseni olisi ehkä se, miten julistautuaminen näkyy ehdokkaan kokonaisuudessaan omissa näkemyksissä? Ehkä olen kyyninen, mutta rohkenen epäillä, että asiasta oltaisiin lopultakaan näin yksimielisiä. Sen verran olen seurannut puolueessamme keskustelua feministisestä politiikasta, että tiedän odottaa, että monelle yksissään käsite feminismi on täysi kuriositeetti tai vastavuoroisesti punainen vaate. Puolueessamme on harvoja politiikkoja, jotka ovat feministejä tai osaavat määritellä käsitettä. Feministinä minulle ei riitä, että poliitikot vain tunnustavat ja kuittaavat asian. Heidän tulee myös osoittaa ymmärtävänsä käsitteen sisältö ja sitoutua poliittisiin tavoitteisiin, jota naisasialiike pyrkii edistämään.

Olen leipääntynyt siihen, ettei asioista voida puhua niiden oikeilla nimillä. Mitä politiikan avulla sitten halutaan saavuttaa ellei yhteiskunnallista muutosta? Puheenjohtajakisan aikana on puhuttu monista ominaisuuksista, joita tulevalla puheenjohtajalla tulisi olla. Puhutaan siitä, että puheenjohtajan tulee olla kokoava voima, substanssiosaaja, tiimipelaaja, mediaseksikäs, tuore, raikas, nainen ja nuori. Osa näistä on varsin valideja vaatimuksia, osa taas ei.

Eduskuntavaalitappion jälkeen SDP:ssä on puhuttu kasvojen kohotuksesta loputtomiin. Moni näyttää ajattelevan, että suurin syy siihen miksi SDP hävisi vaalit keväällä 2007 on se, että emme ole riittävän mediaseksikäs ja nuorekas puolue. Pääasiallisen syyn on nähty olevan vain puolueen ulkoisessa imagossa. On siinäkin johtopäätös. Sen sijaan, että käytäisi keskustelua liikkeen ideologisista sisällöistä, ollaan päädytty siihen, että ulkoinen harmaus on se suurin ongelma puolueella. Surullista, että tämä näyttää todella olevan se merkittävin johtopäätös mitä vaalitappiosta on osattu tehdä. Ja tragikoomista, että kevään puheenjohtajakisa on pyörinyt ennen kaikkea tämän seikan ympärillä.

En väitä, etteivätkö mainitut asiat olisi jollain tapaa merkittäviä. Pitäisi kuitenkin pohtia mitkä ovat ne sisällölliset asiat, joiden puolesta puolueelle valitaan sitä uutta puheenjohtajaa. Kosmeettisilla toimenpiteillä kun ei pystytä uudistamaan puoluetta, jos toimintatavat ja politiikan tekeminen säilyvät samoina.

Kosmeettisilla muutoksilla vaikuttaa olevan kuitenkin kannatusta, sillä niin monta kertaa on lausutta ääneen se, että valittavan puheenjohtaja tulisi olla nainen ja mielellään vielä nuori. Sukupuolesta ja iästä on tehty puheenjohtajakamppailusta jopa lyömäase sellaisia ehdokkaita kohtaan, jotka eivät täytä kuvattuja "kosmeettisia vaatimuksia". On mielenkiintoista, että ennen kaikkea sukupuolella ja iällä on niin merkittävä rooli puolueen tulevaisuuden kannalta. Samalla kuitenkin väitetään eksplisiittisesti, että sukupuoli ja ikä eivät merkitsisi, vaan todellisuudessa ajatukset. Kuitenkin näitä määreitä ei avata ja tarkenneta millään tavalla. Millaisia ominaisuuksia kiteytyy “aidosti uudistusmieliseen” johtajaan tai käsitteeseen nuori nainen? Feministinä minua kiinnostaisi enemmän kuin paljon avata tätä keskustelua.

Toivoisin, että ainakaan onnellisuudesta ei enää puhuttaisi kuin se olisi uusi ratkaisu puolueen harmaaseen yleispolitiikkaan. Ennen kuin sosialidemokraattinen liike on puuttunut materiaalisiin rakenteisiin ja niiden tuottamaan epäoikeudenmukaisuuteen ja sortoon, tuntuu vaatimus ihmisten oikeudesta onnellisuuteen joksenkin absurdilta ja epärealistiselta.

Kuva: www.kajstenvall.com

Sosialismi ja feminismi - mitä niillä taas olikaan yhteistä?

2008-05-18T20:55:00.001+03:00

Olen havainnut, että käsiteparina sosialismi ja feminismi aiheuttavat kuulijoissa yleensä pelkoa ja ahdistusta tai vastavuoroisesti sarkasmia ja huvittuneisuutta. Ongelmana näyttäisi olevan useimmiten käsitteiden tuntemattomuus ja epämääräisyys kuulijalle, mutta toisaalta joissain tapauksissa myös kuulijan silkka väärämielisyys.

Tästä syystä SDP:n tehtävä on ottaa feminismin käsite haltuun ja osallistua sen määrittelemiseen integroimalla se läpäiseväksi osaksi politiikkaansa. Ensimmäinen askel on julistautua feministiseksi puolueeksi. Feministiseksi julistautuminen edellyttää SDP:ltä paluuta ideologisille juurille. Puolueen on määriteltävä uudelleen suhteensa sosialismiin.

Pelkkä julistautuminen ei tule riittämään, sillä feminismi ei ole vain ilmoitusasia. Jotta puolue voi toteuttaa feminististä politiikkaa, on sen on valmisteltava feministinen ohjelma, jonka tavoitteita lähdetään johdonmukaisesti toteuttamaan. Tämä on toinen askel. Kolmas ja tärkein askel on yhteiskunnallisen muutoksen mahdollistaminen.

Feminismillä ja sosialismilla on sama ideologinen lähtökohta, sillä ne molemmat jakavat tavoitteen kollektiivisesta emansipaatiosta, ihmisten vapauttamisesta yhteiskunnallisten rakenteiden ja niiden tuottaman eriarvoisuuden sorrosta. Siinä missä naisasialiike on syntynyt taistelemaan heikommassa asemassa olevan sukupuolen puolesta, sosialistinen työväenliike syntyi taistelemaan taloudellisesti ja sosiaalisesti sorretun työväen puolesta.

Moni voinee pohtia ratokseen mitä yhteyttä sosialismilla sitten on sosialidemokratian kanssa. Heille voitaneen selventää, että sanan sosialidemokratia etymologia juontaa juurensa sanoista ’sosialismi’ ja ’demokratia’. Määritelmällisesti tarkoittaen siis poliittista liikettä, joka pyrkii rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin toteuttamaan sosialismia. Niille, joille sosialismi – käsitteen käyttö tuottaa jonkin sortin vaivaantuneisuutta, voitaneen suositella perehtymistä sosialidemokratian klassikkoteoksiin.

Miksi sitten Suomen sosialidemokraattisen puoleen pitäisi julistautua feministiseksi? Moni tuntuu vastustavan ajatusta pelkästään sillä perusteella, että puolueen ei pitäisi tunnustaa mitään ’ismejä’ ainoastaan tunnustamisen vuoksi. Moni käyttää perusteena myös sitä, että puolueemme perimmäisiin ideologisiin linjauksiin kuuluu tasa-arvo, joten tarvetta feministiselle ideologialle ei sen puitteissa yksinkertaisesti olisi.

Tasa-arvo on tässä vain kattokäsite, jonka alle sukupuolten tasa-arvo lukeutuu. Tasa-arvon tavoitteleminen ei yksin riitä, vaan mukaan on sisällytettävä syvempää analyysia, jota erityisesti feministinen teoria tarjoaa. Sosialidemokraattisen liikkeen yksi tärkeimmistä päämääristä tulee olla vallitsevan sukupuolijärjestelmän uudelleen rakentaminen. Tämä tarkoittaa olemassa olevien heteronormatiivisten ja maskuliinisten hierarkioiden ja vallankäytön murtamista.

Sukupuolten tasa-arvon toteutuminen edellyttää kriittisen feministisen näkökulman ymmärtämistä ja omaksumista osaksi sosialidemokratian perusperiaatteita. Kyse ei ole pelkästä julistautumisesta, vaan sosialidemokratian sitoutumisesta naisasialiikkeen päämääriin ja niiden toteutumiseen.

Poliittinen naisasialiike on jo saavuttanut monia tavoitteitaan ja sosialidemokraattinen liike on ollut mukana edesauttamassa näiden tavoitteiden toteutumista. Sosialidemokratia jakaa feministisen liikkeen ideologisen perustan ja tavoitteet. On siis korkea aika SDP:ssä tehdä tästä liitosta julkinen.

Viikon aivoitus

2008-04-23T10:36:00.003+03:00

Voivoi. Ehdokas kertoi juuri, miksi häntä pitäisi äänestää.

Poistuisitko silmistäni, en saata katsoa

2008-04-08T15:26:00.006+03:00

Helsingin kaupunki aikoo oman ilmoituksensa mukaisesta ottaa hallintaansa keväällä ja kesällä erityisesti pääkaupunkiseudulla kukoistavan kerjäläisongelman. Tuhansien ihmisten odotetaan saapuvan suomeen mm. Itä-Euroopasta etsimään toimeentuloa. "Kerjääminen" on ilmeisesti tässä kohden se poliittisesti korrektein termi, joka on vakiinnuttanut paikkansa keskustelussa. Kerjäämisellä on kuitenkin vahva, negatiivinen lataus suomalaisen hyvinvointivaltion kontekstissa. Sen koetaan olevan häpeällistä ja poikkeuksellista ja jotenkin niin pielessä.

Miksikö? Olemme tottuneet siihen, että pohjoismaisen hyvinvointivaltion palveluverkosto turvaa jokaisen ihmisen elämän perustarpeet ja toimeentulon. Meillä ei kerjäläisille rahaa kaduilla anneta. Näyttäisi olevan helpompaa kävellä ohitse, olla välittämättä kadunkulmaan kyyristyneestä likaisiin vaatteisiin pukeutuneesta ihmisestä ja olettaa, että kyllä sosiaaliviranomaiset pitävät huolen. Tosiasia kuitenkin on, että suomalaisella hyvinvointijärjestelmällä on tällä hetkellä kovin vähän eväitä vaikuttaa kerjäläisyyteen ja sen ehkäisyyn.

Pääministeri Vanhanen ehtikin jo ohjeistaa kansalaisia siitä, että rahaa ei sitten kerjäläisille jaeta. Tämä kun vain ruokkii kerjuuta entistä enemmän, eikä kerjäläisia sillä tavalla saada Helsingin katukuvasta kaikkoamaan. Väkisinkin tämän kaltaisesta ajatuksesta nousee mieleen ukaasit, joita lapsille annetaan eläinten ruokkimisesta. Sanotaan aina, että suloisia metsän oravia ei saa syöttää, koska silloin ne ehdollistuvat liikaa ravinnon saantiin ja alkavat oleskella talon lähellä jatkuvasti. Ja tämä, jos mikä on häiritsevää.

Eipä kulunut aikaakaan kun Kokoomuksen kansanedustaja Ben Zyskowitz esitti eduskunnassa, että kerjääminen tulisi kieltää kokonaan. Tällä tavalla ongelmasta päästäisi kaikkein helpoiten eroon. Benin ajatuksenjuoksia seuraillen: kun kerjääminen kielletään julkisilla paikoilla, kuten kaupungin kaduilla, kansalaiset saavat rauhassa kävellä matkansa Cafe Esplanadilta Stockmannille ilman, että tarvitsee vaivautua ja ahdistua kohtaamalla matkalla kerjäävän ihmisen. Benille terveisiä: ongelma ei ratkea sillä, että se tehdään laittomaksi. Se antaa vain virkavallalle valtuudet siivota epämiellyttävä ihmisaines pois kaduilta.

Keskustelu kerjäläisongelmasta on vellonut voimakkaasti sen ympärillä, että kerjäläiset ovat rasite, outous ja hankaluus suomalaisessa katukuvassa, ja heidän näkemisensä hämmentää ja vaivaannuttaa ohikulkijoita. Monet valittelevat, että kerjäävän ihmisen näkeminen ahdistaa koko päivän niin, ettei pysty muuta ajattelemaan. Kysyn vain, että mitä pahaa siinä on? Olisiko ihmisten aikakin herätä pohtimaan sitä, miksi Helsingissä kohtaa nykyään kerjääviä ihmisiä? Mistä tämä kertoo? Miksi globaalia köyhyyttä ei suostuta näkemään ja tunnistamaan vakavana ongelmana?

Suomalaiset eivät ole tottuneet näkemään äärimmäistä köyhyyttä, jota meillä kuitenkin myös ilmenee. Asunnottomat alkoholistitkin saavat kansalaisissa lähinnä aikaan paheksuvia katseita oman elämänsä pilaamisesta alkoholilla. Harva jaksaa tuntea edes myötätuntoa kävellessään kadunkulmassa makaavan, sammuneen ihmisen ohtise. Ja asunnottomat ne sentään tajuavat pysyä suurin piirtein omissa oloissaan, eivät he työnny niin usein kasvojen eteen kuin kerjäävät ihmiset.

Kerjäläisyydestä huolestuneet poliitikot haluavat ratkaista ongelman, mutta he kieltäytyvät näkemästä kerjäläisyyden laajempaa viitekehystä: maailmaanlaajuista köyhyyttä ja kurjuutta. Ongelmaan nähdään ainostaan nopeita ratkaisuja: kielletään ihmisiä antamasta rahaa ja ruokaa kerjäläisille. Tällä esimerkillä rohkaistaan kääntämään selkä ja unohtamaan koko asia. Nimenomaan pahan olon tunnetta ja ahdistusta meidän ei pidä tukahduttaa, vaan kanavoida se kriittiseksi yhteiskunnalliseksi keskusteluksi. Tätä kautta voimme pyrkiä yhdessä löytämään ratkaisuja, joiden kautta kerjääviä ihmisiä voidaan auttaa ja heidän tilannettaan helpottaa, sen sijaan, että yritämme tyynnyttää ahdistunutta omatuntoamme ja kovettaa sydäntämme.

Valtakunnassa kaikki hyvin

2008-04-02T09:04:00.002+03:00

Viime viikon lopulla pääministeri Vanhanen lausui julki huolensa siitä, miten media keskittyy liikaa uutisoimaan yhteiskunnan epäkohtia. Vanhasen mielestä asiat ovat pahasti pielessä, jos muusta ei uutisoida kuin leipäjonoista ja ihmisten kasautuvista henkistä ja materiaalisista ongelmista. Tämän suuntainen toiminta kun vahingossa voisi johtaa siihen, että yhteiskunnan vallitseva eriarvoisuus saatettaisi laajamittaisesti havaita ja ihmisten tietoisuus saattaisi kasvaa. Mutta mihin sekin johtaisi. Uskallammeko tässä ajatellakaan sitä tietä? Se voisi johtaa keskusteluun yhteiskunnan tilasta, laajempaan aktivoitumiseen, muutokseenkin. Heikompiosaisten asiat voisivat saada pontta poliittisella agendalla.

Pääministerin mielestä suomalaisella yhteiskunnalla menee hyvin: talous kasvaa ja yhä useammat voivat hyvin. Tästä tulee uutisoida, median tulee kertoa, miten hyvin yhteiskunnalla keskimäärin menee. Suomihan on vauras maa! Vanhasen käsitys median roolista yhteiskunnassa näyttää olevan kovin erilainen kuin itselläni tai monella muullakaan. Vanhanen näyttää näkevän median lähinnä enemmänkin hallituksen virallisen linjan tiedotuskanavana ja lemmikkikoirana. Toimittajat uutisoivat siitä, mikä on sovittua ja nähdään järkeväksi. Ai niin, Vanhanenhan tosiaan linjasi heti alkuun toimistoon tulleessaan, että demokraattinen päätöksenteko toimii hänen mukaan niin, että valmistelluista päätöksistä keskustellaan vasta kun ne on tehty. Huippu tyyppi.

Median rooli yhteiskunnallisten epäkohtien esiin nostajana on merkittävä. Se voi toimia demokraattisen keskustelun mahdollistajana ja motivoijana. Median tehtävä on myös välittää tietoa, jotta kansalaiset ovat informoituja ja riittävän tietoisia erilaisista tärkeistä yhteiskunnallista kysymyksistä. Vaikka toimimmekin edustuksellisen demokratian kautta, ovat kansalaisten saama riittävä informaatio ja tieto elinehto kaiken demokratian toteutumiselle. Tietoa on myös voitava prosessoida ja punnita erilaisilta näkökannoilta avoimen keskustelun kautta. Jos ajatellaan mitä tahansa vaaleja, niin se millä ehdokkaat myyvät itseään ja mitä media välittää siitä tiedosta, en sanoisi, että asiat ovat kovin mainiosti kansalaisten päätöksenteon kannalta. Asiakeskustelut ovat kaikonneet politiikasta ja vaaleja käydään lähinnä laajoilla kontaktiverkostoilla ja pärstäkertoimella.

Mielestäni median tehtävä kriittisenä äänenä ei toteudu yhteiskunnassamme aivan niin kuin pitäisi. Kaupallisuus on niin suuri osa median toimintaa, että se ei voi mitenkään olla vaikuttamatta siihen mitä uutisoidaan ja miten. Vanhasen kommentit siitä, että media uutisoi liikaa yhteiskunnan epäkohtia tuntuu tähän nähden täysin absurdilta. Olisiko Matinkin aika hiljalleen avata silmänsä? Yhteiskunnan vaurastuessa tuloerot kasvavat, ovat tehneet tätä jo kohta kaksikymmentä vuotta. Tämä ei kerro hyvinvoinnista, mutta ehkä asia pitäisi Matille selittää jotenkin havainnollisesti. Heikompiosaisten aseman heikentyessä keskiluokka vaurastuu entisestään. Perusturvan varassa elävät joutuvat sinnittelemään yhä vain pienemmillä tuloilla.

Minun solidaarisuudentunteeni ei salli tällaista logiikkaa. En halua vaurastua jonkun toisen kustannuksella. Olen varsin tyytyväinen keskituloisena, jos sitä kautta riittää jaettavaa muillekin. Maksan mielellään lisää veroja, jotta saamme laadukkaat palvelut. Ajatusmaailmaani ei mahdu muutenkaan käsitys ”amerikkalaisesta unelmasta”, jota suomalainen keskiluokkakin hellii. Ajatus siitä, että jokaisen pitäisi voida omalla yrittämisellään rikastua niin paljon kuin taivas vaan antaa myöten. Tällä sitten toteutetaan elämäntapa, johon sisältyy tietty materiaalinen elintaso omakotitaloineen, kaksine autoineen, purjeveneineen ja golfharrastuksineen. Tästä on muodostunut keskiluokkainen normi.

Ennen kaikkea, rikastumisesta on muodostunut länsimaissa normi, joka yleensä merkitsee materiaalista vaurastumista, jolla ei ole kattoa. Tämä taas merkitsee suurempaa kulutusta ja ympäristön hyväksikäyttöä. Kukaan ei kritisoi tätä, sillä kaikkien oletetaan tavoittelevan parempaa elämää eli materiaalista vaurautta. Aivan kuin vähempään ei voisi tyytyä. Jostain syystä kohtuus on mennyt aikalailla pois muodista.

Pojat ovat poikia

2008-03-16T18:36:00.005+02:00

Ulkoministeri Ilkka Kanervalla on ollut kiirettä. Hän hoitaa Suomen ulkosuhteita tehtävään valittuna ministerinä. Suomen suhteet Yhdysvaltoihinkin ehti hän hoitaa kuntoon aivan ensimmäisiksi töikseen ja olihan se miehen työ. Suomi kun ei valkoisen taloon kutsua ollut saanutkaan aikoihin. Olihan tämä vähintäänkin todiste siitä, että Suomi ei ole ollut tarvittavissa vallan ytimissä aikoihin. Tarvittiin vain kokoomuslainen ulkoministeri, jolla on loistavat diplomaatin taidot.

Diplomatiaa Kanerva harjoittaa vilkkaasti myös yksityiselämässään. Jälleen kerran kohukaunotar jos toinenkin on paljastanut iltapäivälehdille, kuinka Ike on tekstannut hänen kanssaan ja tehnyt asiattomia lupauksia ja sopimuksia. Kanervan tekstarisekoilut olivat uutinen jo pari vuotta sitten kun Marika Fingerroos ja muutama muu kaunotar paljastivat ollessaan tekstiviestisuhteessa Ikeen, joka on kuulemma aivan hurja naistenmies.

Naistenmiehen maineessa näyttää ulkoministeri Kanerva totisesti olevan. Hänellä on ollut tämä maine jo varsin pitkään, eikä ilmeisesti mitenkään perusteitta. Eihän siinä mitään kummallista ole, jos nyt kuuttakymppiä jo kolkutellut mies haluaa lähentyä itseään huomattavasti nuorempi naisia erityisesti lupailemalla edistää heidän asiaansa omilla suhteillaan. Kyllähän ulkoministeri voi ja pystyy. Ja kyllähän kaikki tietävät, että Ilkka on aina Ilkka. Niin kuin pojat ovat aina poikia.

On jokseenkin kyseenalaista, että Ilkka Kanerva vielä nauttii eduskunnan ja hallituksen varauksetonta luottamusta kaiken tämän jälkeen. On naurettavaa ja naurattavaa, että heti tekstiviestisekoilujen jälkeen sekä pääministeri Matti Vanhanen että Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi vakuuttavat yhdestä suusta, että kyllä Ike on yhä luottamuksen arvoinen. Kysehän on hänen yksityiselämästään. Mitä sitä nyt jos kerran tai pari käyttää omaa asemaansa naisten viekoitteluun. Tokihan tämä on sitä esimerkillistä käytöstä ja ministeriltä vaadittavaa suurta taitavuutta ja kykyä hoitaa tehtäväänsä.

Eniten ärsyttää se sävy, jolla ministeri Kanervan naissuhdesekoiluja on käsitelty mediassa ja eduskunnassa. Keskustelua on leimannut vähättelevä, essentialistinen pojat ovat poikia – mentaliteetti. On ollut täysin hyväksyttävää, että Kanerva käyttäytyy valitsemallaan tavalla suhteessa naisiin. Näyttää olevan oletettua, että tämä on sitä käyttäytymistä, joka kuuluu miesten luontoon enemmän tai vähemmän. Summa summarum, siitä ei tarvitse sen enempää puhua kuin vaahdotakaan, koska asia on pihvi. Ja naiset vaietkoon.

Tilanne olisi hyvin erilainen, jos tällainen käyttäytyminen koskisi naisministeriä. Hän ei saisi välitöntä synninpäästöä ja taputtelua selkään. Sen sijaan puhuttaisi alta aikayksikön moraalista ja siitä, mikä on sopivaa.

Unioni Naisasialiitto lähetti Kanervalle postissa telaketjufeministi – alushousut muistutukseksi siitä, että hänen kiinnostuksensa naisten alushousumuotiin ei ole inspiroivaa eikä arvostettua. Unioni halusi muistuttaa Kanervaa myös siitä, että seuraava hänen kohtaamansa nainen voi käyttää juurikin näitä alushousuja ja olla siis jopa feministi. En oikein tiedä, miten alushousujen lähettäminen auttaa tätä vähättelevää pojat ovat poikia –keskustelua. Mielestäni ministeri Kanervaa tulisi saattaa vastuuseen teoistaan ja velvoittaa lopettamaan alentuva naisten kohtelu sen sijaan, että vitsaillaan sillä, että hänen seuraavaksi ahdistelemansa nainen voi olla jopa feministi. Tämä ei välttämättä hirveästi auta seuraavaa Kanervan häirinnän ja vihjailujen kohteeksi joutunutta naista.

Ehkäpä keinot asiaan vaikuttamiseen ovat tässä kohden varsin vähäiset. Ministerin henkilökohtaisen käytöksen muuttaminen voi olla varsin vaikeaa. Se, mitä kuitenkin voidaan tehdä, on herättää keskustelua siitä, miten näitä keskusteluja käydään ja millä perustein. Eduskunnassa pidempään jatkunut seksuaalinen häirintä on esimerkki siitä, miten tietynlainen käytös yhteisöissä ja yhteiskunnassa laajemmin voidaan painaa täysin villaisella perustelemalla sitä jollain ikivanhalla ajatuksella siitä, mikä on luontaista käytöstä kullekin sukupuolelle. Niin kuin miesten käyttäytyminen olisi aina automaattisesti perusteltavissa sukupuolivietin kautta samalla kuin naiset ovat aina uhreja tai vastavuoroisesti kieroja viekoittelijoita.

Pojat ovat poikia on toiseksi raivostuttavin hokema, jonka tunnen. Ylivoimaisesti ärsyttävin hokema sukupuolittuneen ajattelun saralla on armeija tekee pojista miehiä. Hokemalla perustellaan armeijan kasvatuksellista roolia ja miesten velvoitetta osallistua asepalvelukseen, vaikka tosiasiassa lauseella vain halutaan vahvistaa vallitsevia sovinnaisia tapoja, joiden mukaan yhteiskunnan kuvitellaan toimivan.

Aatoksia naistenpäivänä

2008-03-09T01:00:00.004+02:00

Naistenpäivän kunniaksi menin ja tuhlasin hieman rahaa levyihin. Yritän päivitellä levykokoelmaani, koska suurin osa musiikistani on sijainnut pääpiirtein tietokoneella. Minusta on kuitenkin kiva omistaa musiikkia levyilläkin monesta syystä. Ensiksikin, haluan maksaa musiikista, jota kuuntelen ja toiseksi levyt ovat kivoja, fyysisiä ja tunnearvoa sisältäviä esineitä. Niitä on kiva olla hyllyssä.

Muutakin on tapahtunut. SDP:n puoluevaltuusto ei hyväksynyt tänään kokouksessaan esitystä SDP:n tulevan puheenjohtajan valinnasta neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Jostain syystä en jaksanut yllättyä tästä. Onpahan kuitenkin masentavaa, ettei yli tuhannen nimen adressilla ole tämän enempää painoarvoa puolueelle. Jäsendemokratia näyttää lepäävän siis hyvin. Puoluehallituksen kanta jäsenäänestysasiaan oli jo tiedossa, joten ei ollut yllätys ettei esitys mennyt läpi puoluevaltuustossakaan.

Yllättävää on kuitenkin se, että monet, jotka ovat allekirjoittaneet adressin eivät kuitenkaan äänestäneet tänään esityksen puolesta. Lieneekö syy jälleen suuren konsensuksen paineessa. Miten tämä on demokratiaa? Olen silti sitä mieltä, että uudistus olisi voitu toteuttaa poikkeuksellisesti myös tässä tulevassa puheenjohtajavaalissakin. Se olisi ollut uusi alku jäsenvaikuttamiselle, varsinkin kun sen takana oli pienoinen kansanliike. Nyt verkossa ollut jäsenäänestysadressi jää historiaan hyvänä yrityksenä. Eihän jäsendemokratian kehittäminen puolueessa tietysti tähän jää, mutta kovin vaikeaa näyttää moni asia olevan. Muutosvastarintaa tuntuu esiintyvän yhä vain.

Eniten itseäni askarruttaa se tapa, jolla toimitaan tällaisissa tilanteissa. Jos jäsenäänestysadressin takana oli niinkin suuri joukko nimiä kuin 1389, niin miksei adressi voinut mennä läpi valtuustossa? Miksi monet puoluevaltuuston jäsenet kuitenkin äänestivät jäsenäänestystä vastaan, vaikka olivat sen tukijoita? Esa kirjoittaa hyvin omassa blogissaan pohtiessaan yleisesti toimintatapoja puolueessa. Miksi meillä osa syleillään kuoliaaksi? Puolueen kriitikot leimataan liian usein radikaaleiksi ja oman pesän likaajiksi. Jäsenäänestysadressi nähtiin ilmeisesti myös osana jonkin sortin radikalismia.

Mielestäni olisi tärkeää, että pyrittäisi antamaan tila kaikille äänille puolueessa, ei vain niille äänille, jotka ovat samaa mieltä jonkin yhteisen, koskettamattoman ja näkymättömän konsensuksen kanssa. Miettiessäni tätä jäsenäänestysasiaa, en edes tiedä mikä se ’yhteinen näkemys’ tässä kohtaa enää edes on. Asia on kuitenkin nyt päätetty ja myös minä hiljenen tältä osin. Toivon, että puoluekokouksessa asia viedään kunniakkaasti eteenpäin.

Naistenpäivän kunniaksi on tullut pohdittua hieman myös tasa-arvoa. Kello on vierähtänyt tätä merkintää kirjoittaessani jo sunnuntaille, joten siinä mielessä olen hieman myöhässä.

Seksuaalinen häirintä on ollut esillä keväällä isona uutisena kun eduskunnan häirintätapaukset tulivat julkisuuteen. Seksuaalinen häirintä on yleistä monella suomalaisella työpaikalla, kuten myös eduskunnassa. Eduskunnassa ongelma näyttää olleen vakava jo pitkään eikä siihen ole millään tavalla puututtu. On tärkeää, että asia nousi nyt julkisuuteen. Ikävä kyllä, uutinen kääntyi hyvin nopeasti siihen, että syytetyt miehet huusivat syyttömyyttään iltapäivälehtien lööpeissä. Keskustelu kääntyi nopeasti siihen kuinka tällä julkisella ”ajojahdilla” ollaan tuhottu kunniallisten ihmisten elämä ja uskottavuus. Tämä on tietysti sitä settiä, mitä iltapäivälehdet tekevät työkseen, onhan kyseessä hyvin naisvihamielinen media. Keskustelu muuttui kuitenkin nopeasti muissa lehdissä vähätteleväksi ja itse ongelmaa siloittelevaksi.

On yleistä, että kun kyseessä on seksuaalinen häirintä tai väkivalta, ensimmäinen epäily koskee ensimmäisenä aina uhria, ei suinkaan tekijää. Uhrin on joka tapauksessa ensin kerrottava tarinansa ja jaettava kokemansa. Väkivallan suhteen rikos voi useammin olla helpompaa näyttää toteen, mutta häirinnän suhteen moni seikka perustuu uhrin kertomalle. Silloin näyttää olevan hyväksyttyä, että uhrin sanomaa voidaan epäillä jopa loputtomiin. Epäily ja häirintäkokemuksen mitätöinti on kuitenkin pahinta mitä uhrille voidaan tehdä. Uhrille on tarpeeksi vaikeaa tuoda julki itse kokemus häirinnästä, saati nostaa rikossyyte. Jos siihen vielä päälle viranomaiset ja ulkopuoliset ihmiset, tekijä mukaan luettuna, vielä mitätöivät puheillaan ja käytöksellään uhrin kokemuksen häirinnästä, on tilanne vakava. En usko, että kovinkaan moni syyttää toista ihmistä häirinnästä (ellei ole kipeä) ilman, että siihen olisi perusteita.

Perusteista puhuttaessa tullaan usein siihen, miten häirintä määritellään. On totta, että häirinnän rajat voivat olla liikkuvia ja se, mikä toiselle on tuttavallista voi toiselle olla hyvinkin epämukavaa. Rajat eivät kuitenkaan ole veteen piirrettyjä. Seksuaalisen häirinnän tunnistaa kyllä. Työtoverin rintojen ja takapuolen tuijottaminen ei ole mielestäni vain puhtaasti ”katseen viipymistä tai lepäämistä” kohteessaan. On silkkaa vähättelyä ilmaista asia tällä tavalla. On hurjaa, että eduskunnan häirintäuutisessa monet kansanedustaja(miehet) tuntuivat pitävän seksistisiä vitsejä ja ”lepääviä katseita” vain lähinnä ”jokapäiväisenä ystävällisyytenä”, jota he vain kohdistavat naissukupuolta kohtaan. Että kyllähän se on ihan normaalia, jos tuntematon ihminen tekee pitkälle meneviä vihjauksia ulkonäöstäsi. Siitähän pitäisi vain olla otettu kuin kansanedustaja kehuu!

En tiedä, miten nämä miehet näkevät tilanteen kokonaisuudessaan, mutta häirinnän vähättely ei ole missään tapauksessa oikeutettua. Se on lähinnä halpamaista. Voisi kuvitella, että inhimillisessä kanssakäymisessä molemmat osapuolet osaavat lukea sosiaalista tilannetta niin, että osaisivat suunnilleen käyttäytyä niin, että huomaisivat mikäli toinen tuntee olonsa epämukavaksi toisen seurassa. Kulkevatko häirintää harjoittavat ihmiset sitten tilanteissa niin laput silmillään, etteivät muka kykene huomaamaan, milloin tilanne muuttuu epämukavaksi toiselle ihmiselle?

Jokainen häirintäsyyte tulee ottaa vakavasti eikä kenenkään tulisi joutua sietämään minkäänlaista - ei henkistä, fyysistä eikä seksuaalista häirintää. Niin kauan kuin häirintään ja sen määrittelemiseen suhtaudutaan vähätellen, tulee se ruokkimaan häirinnän sallivaa ilmapiiriä työpaikoilla ja yhteiskunnassa laajemmin.

Haluankin omistaa tämän vuoden 2008 naistenpäivän niille kaikille tuntemilleni ja tuntemattomille rakkaille naisasiamiehille maailmassa, jotka väsymättä taistelevat feminismin lipun alla. Kiitos teille.

Proud to be me

2008-03-06T14:49:00.007+02:00

Sosiaalityö näyttäisi olevan yksi alhaisinta arvostusta nauttivista ammattialoista. Tämä näkyy niin palkoissa kuin ihmisten asenteissa. Käsitykset sosiaalityöntekijöistä ovat muotoutuneet lähinnä negatiivisiksi erilaisten mehukkaiden stereotypioiden kautta. Nimitykset ”sosiaalitantta” ja ”sossutäti” eivät ole järin imartelevia käsitteitä inhimillisessä auttamistyössä työskentelevälle, korkeakoulutuksen hankkineelle sosiaalialan asiantuntijalle, joka kokee tekevänsä kutsumustyötä, jolle on selvä oikeutus.

Negatiiviset, harhaan johtavat mielikuvat tuntuvat vellovan erityisen voimakkaasti esimerkiksi lastensuojelutyön ja sosiaaliasemilla tehtävän aikuissosiaalityön sisällöstä. Lastensuojelulliset kysymykset nousevat aika ajoin yhteiskunnallisen keskusteluun, jolloin esiintyy usein puheenvuoroja, joissa vaaditaan karkeasti yleistäen lisää huostaanottoja (voimakkaampaa puuttumista) yhteiskunnalta tai sitten työntekijöiden tekemien huostaanottojen vähentämistä, joissa niiden oikeutusta kyseenalaistetaan. Ja usein puheenvuorojen käyttäjät eivät ole itse sosiaalityöntekijöitä, vaan huolestuneita kansalaisia. Ketään ei tunnu kiinnostavan, mitä mieltä työntekijät ovat työstään tai miten he näkevät itse työnsä sisällön. Toisaalta, sosiaalityöntekijöiltä voisi yleisesti ottaen peräänkuuluttaa suurempaa aktiivisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisessa, sillä he ovat avainryhmä alansa asiantuntijoina.

Tietyistä uutisoinneista pääsee myös syntymään kuva, että esimerkiksi juuri lastensuojelutyö olisi jotenkin mielivaltaista ja pakkokeinoin ihmisten elämään puuttuvaa työtä, joissa työntekijöiden (sosiaalihuollon viranomaisten) päätösvalta olisi poikkeuksetta jotenkin ylivoimainen. Lastensuojelutyöhön osana kuuluvat huostaanotot ovat voimakas toimenpide, jolla yhteiskunta puuttuu ihmisen elämään. Se on äärimmäinen keino ja siksi se aiheuttaa monissa ihmisissä voimakkaita tunteita. Huostaanotto mielletään perheen yksityisyyden vakavaksi loukkaukseksi, sillä kuten hyvin yleistä, perhe mielletään yksityisen piiriin kuuluvaksi asiaksi, johon yhteiskunnan ei tulisi puuttua.

En ole työskennellyt lastensuojelutyössä itse, mutta tiedän siellä työskennelleiden kertomana, että lastensuojelutyöhön yleisesti liittyvät stereotypiat ovat hyvin kaukana työn todellisesta luonteesta. Sama pätee myös aikuissosiaalityöhön. Monilla on käsitys sosiaalityöstä holhoavana ja kontrolloivana toimintana, jolla vain puututaan ihmisten elämään. Nämä ovat toki piirteitä, jotka ovat läsnä sosiaalityössä. Suuremmassa määrin työssä läsnä ovat kuitenkin sellaiset määreet kuten sosiaalinen tuki ja huolenpito, kumppanuus, ennaltaehkäisevä työ ja yhteistyö asiakkaan kanssa. Asiakassuhteessa asiakas on itse oman itsensä ja elämänsä asiantuntija siinä missä työntekijä edustaa koulutuksensa antamaa asiantuntemusta. Sosiaalityöhön ammattina liittyy niin paljon positiivisiakin piirteitä, että on raivostuttavaa lukea ja kohdata ihmisten ennakkoluuloja aina tasaisin väliajoin. Sosiaalityöntekijällä on oltava hyvin vahva ammatti-identiteetti, sillä työelämä ja yhteiskunta voivat tuoda vastaan ennakkoluuloisia asenteita.

Olen huolissani siitä, miten käy rakenteellisen sosiaalityön tulevaisuudessa. Rakenteellinen sosiaalityö on sitä yhteiskunnallista vaikuttamista, jota sosiaalityöntekijä tekee jokapäiväisessä työssään asiantuntijana. Tämä tarkoittaa käytännössä viestin viemistä ruohonjuuritasolta, asiakkailta kunnan ja myös valtakunnallisen tason päätöksentekoon. Sosiaalityöntekijän pitäisi pystyä toimimaan asiakkaidensa puolestapuhujana ja tuomaan esiin niitä epäkohtia, jotka ovat läsnä sosiaalityön asiakkaiden arjessa. Rakenteelliselle sosiaalityölle on hyvin vähän aikaa (jos ollenkaan) jo nykyisellään, sillä kuntien tulosvastuutavoitteet ja suuret asiakasmäärät pakottavat työntekijät työskentelemään kykyjensä äärirajoilla. Asiakastyö tapaamisineen vie itsessään suurimman osan sosiaalityöntekijän työajasta ja varsinkin suurten alueellisten asiakasmäärien luodessa paineita, ei aikaa rakenteelliselle työlle tahdo jäädä juuri.

Sosiaalityötä on vaivannut jo kohta kaksikymmentä vuotta myös pula koulutetuista työntekijöitä. Koulutettujen työntekijöiden sanotaan karkaavan paremmin palkattuihin töihin. On myös esitetty, että sosiaalityöntekijän ammatti on keskiluokkaistunut siinä määrin, että koulutetut työntekijät eivät enää tahtoisi työskennellä köyhien kanssa vaan mieluummin hakeutuvat töihin, joissa heidän ei tarvitse kohdata heitä. Tämän kuuleminen kerta kaikkiaan hämmästyttää.

Työtä tekevät nyt yhä enenevässä määrin ammattikorkeakoulutuksen saaneet sosionomit ja muista aineista yliopistolta valmistuneet. On selvää, että tämä ei tule kasvattamaan työn eikä palkkauksen arvostusta. Se mitä tulisi tehdä, on helpottaa ammattipätevyyden suorittamista yliopistoissa laudatur-sivuaineopinnoilla ja lisätä mahdollisuuksia epäpätevinä työtä tekevien sosiaalityöntekijöiden pätevöityä työn ohessa. Itselleni on selvää, että haluan tehdä sosiaalityötä pätevänä työntekijänä ja siksi pyrinkin mitä nopeammin valmistumaan ja pätevöitymään. Harmillista, että Helsingin yliopisto ei tee tätä kovin helpoksi opiskelijoille. Tästä lisää ehkä hieman myöhemmin.

Olen kuitenkin itse ylpeä siitä, että saan opiskella ammattiin, joka on sisällöllisesti mielenkiintoinen, ihmisläheinen ja haastava. Tärkein syy minulle on kuitenkin aina ollut ideologinen, sillä koen, että kyseessä on kutsumukseni. Kuulostaa aika imelältä, mutta minkäs teet?

Ei vain ilmoitusasia

2008-02-21T01:24:00.010+02:00

Tiesittekö muuten, että Mikko Alatalo on feministi? Minä en tiennyt. Tämä uutinen kävi julki puolisen vuotta takaperin kun kansanedustajilta kysyttiin mitä mieltä he ovat feminismistä. Suurin osa vastasi ettei tunnusta itseään feministiksi. Tämä ei ollut sinänsä kovin yllättävää. Olipahan yllättäjiäkin, kuten Alatalon Mikko. Hän kertoi olevansa toki naisasiamies - on aina ollut. Kun häneltä kysyttiin perusteluja asiaan, Alatalo oli todennut, että hän on laulanut naisten emansipaatiosta jo 70-luvulla. ”Tytöt tahtoo pitää hauskaa, ei ne puuroja keittele..." Hmm. Ei niin.

Käsittääkseni Alatalo oli vastannut kysymykseen kuitenkin tosissaan. Jostain syystä minun on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan tätä vastausta jo ihan viiteympäristöstä johtuen. 70-luvun ontuva iskelmäralli ei vielä vapautuksesta kerro. Alatalolle tällä kappaleella tietysti on tunnearvoa. On vain hauskaa, että hän on itse viitannut vanhaan kappaleeseensa tällä tavoin.

Toinen ja painavin syy siihen, miksi en voi uskoa Mikko Alatalon olevan feministi, liittyy puhtaasti hänen poliittisiin linjauksiinsa. Muistan lähetekeskustelut, joita eduskunta kävi vajaa kaksi vuotta sitten seksin oston kriminalisointia koskevasta lakialoitteesta. Alatalon käyttämät puheenvuorot eivät olleet kovin feministisiä, vaan päinvastoin – hän argumentoi samassa sarjassa kuuluisan Lyly Rajalan kanssa. Tähän en viittaa enempää, sillä puheenvuorot voi käydä lukemassa eduskunnan sivuilta, jossa ne käsittääkseni ovat vielä luettavissa. Riittänee kertoa, että molempien edustajien puheenvuorojen sisällöt sivusivat lähinnä alapään juttuja.

Se, miksi rupesin pohtimaan Alatalon Mikkoa näin jälkikäteen ja keskellä yötä, on oikeastaan mysteeri. Minun pitäisi lukea tenttiin, mutta jäin pohtimaan feminismiä ja sen tunnustettavuutta. Aikanaan oli yleistä, että monet ilmoittivat kannattavansa tasa-arvoa, mutta ilmoittivat samalla kertaa etteivät ole feministejä. Masentavan yleistä se on toisaalta vieläkin.

Olen havainnut, että monet ilmoittavat olevansa feministejä, mutta eivät sitten kontribuoi tasa-arvokeskusteluun millään tavalla. Aivan kuin feministiksi tunnustautumisesta olisi tullut muotia politiikassa sikäli, että monet näkyvätkin poliitikot alkavat ilmoittaa olevansa feministejä. Siihen se tuntuu kuitenkin jäävän.

Esimerkkinä RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin, joka eduskuntavaalien alla ilmoittautui jopa radikaalifeministiksi. Miten hän on linjannut sukupuolikysymyksistä sen jälkeen ja ennen tätä? Feministiksi ilmoittautumisella saattoi tässä kohden olla jotain tekemistä nuorisojärjestöjen toimesta syntyneen Feministinen aloitteen kanssa, johon pyydettiin kaikkien puolueiden johdoista joku edustamaan. Feministinen aloite julkaistiin juuri enne eduskuntavaaleja - samaan aikaan kun Wallin ilmoitti olevansa radikaalifeministi. Hmm, sattumaako? En epäile sinänsä Wallinin feministisyyttä, hän saattaa vallan hyvinkin olla juuri niin radikaali feministi kuin väittää. Sen sopisi kuitenkin näkyä myös politiikassa.

Feminismin ei pitäisi olla vain puhtaasti ilmoitusluontoinen asia, vaikka se olisi kuinka muodikasta. Feministinen aate ja feministinä oleminen tarkoittaa kuitenkin tietyn tasoisen tietoisuuden heräämistä niin kollektiivisella kuin yksilöllisellä tasollakin. Se tarkoittaa sitä, että henkilö on pohtinut asioita syvällisemmin niin omalla kohdallaan kuin laajemmassa mittasuhteessa. Sukupuolten välillä vallitsevien epätasa-arvoisten hierarkioiden olemassaolon tunnistaminen ja niiden kriittinen kyseenalaistaminen on feministin avainmääreitä. En ymmärrä mitä mieltä on kertoa olevansa feministi ja kuitenkin heti samaan hengen vetoon ilmoittaa, että monet sukupuolten tasa-arvoon liittyvät asiat ovat jo oikeastaan varsin hyvällä mallilla.

Tunnustan, että liikun aika vaarallisella polulla lähtiessäni määrittelemään millainen oikean feministin tulisi olla. Toisaalta, kuka tahansa ei voi olla feministi vain ilmoittaessaan näin. Ei ole mielestäni paljoa vaadittu, että itsensä feministiksi nimeävä henkilö olisi pohtinut sukupuolten tasa-arvoon liittyviä asioita ja pystyy näin ollen perustelemaan omat näkemyksensä. Feminismi ei tietystikään ole yhtenäinen aatesuuntaus, vaan moninainen ja moniääninen liike. Feministit keskustelevat ajoittain kiivaastikin keskenään siitä millaisten ajatusten katsotaan edustavan feminismiä. Tämä on kuitenkin useimmiten rikastuttavaa keskustelua, joka pitää yllä dynamiikkaa. Ajoittain se on myös hyvin tarpeellista.

Naisasialiikkeellä laajemmin on yhteinen jaettu agenda, jonka lähestulkoon kaikki feministit allekirjoittavat. Siksi monia tärkeitä asioita on saatu edistettyä. Tohdin kuitenkin perätä kaikilta aatteen sisariltani ja veljiltäni viime kädessä ennen kaikkea sitä kriittisyyttä ja uskallusta nostaa systemaattisesti epäkohtia esiin. Ilman tiedostavaa ajattelua ja toimintaa feministi on kokolailla hukassa.

Yllätyksiä

2008-02-10T21:26:00.000+02:00

Eero Heinäluoma ilmoitti tänään luopuvansa SDP:n puheenjohtajuudesta. Hän ei aio asettua ehdolle jatkokaudelle. Uutinen on todella suuri yllätys. Tällaista ratkaisua ei osannut varmasti monikaan odottaa. Moni oli varsin varma siitä, että Heinäluoma asettuu jatkokaudelle.

Päätös, johon Heinäluoma nyt päätyi, on mielestäni ehdottomasti oikea. Olen helpottunut, että hän päätti tehdä sen ainoan oikean ratkaisun, jonka hän tässä tilanteessa voi tehdä. En ole koskaan ollut Heinäluoman kannattaja, enkä ole suuremmin pitänyt hänen tavastaan johtaa puoluetta. En ole nähnyt, enkä edelleenkään näe Heinäluomassa puolueen lipunkantajaa ja visiönääriä, jota puheenjohtajan ennen kaikkea tulisi olla. Heinäluoman vahvuudet ovat toisaalla ja ehkä hän nyt tämän päätöksensä kautta pääsee keskittymään uusiin haasteisiin.

Perusteluinaan luopumiselle Heinäluoma kertoi halun ottaa vastuu puolueen vaalitappiosta ja sekä kritiikistä, jota häntä kohtaan on esitetty. Hän haluaa kertomansa mukaan noudattaa periaatetta, jossa poliitikko kantaa vastuuta puolueesta muutenkin kuin sanoissaan. SDP:n vaalitappio ei ole yksin hänen syytään, mutta on lukuisia asioita, jotka sotivat Eeroa vastaan, mm. tapa, jolla hän vetosi ihmisiin. Paljon on puhuttu siitä, kuka kantaa vastuun siitä, että SDP hävisi vaalit viime keväänä. Mielestäni vastuun kantaa koko liike ja kaikki sen jäsenet. Jokaisen on tässä suhteessa katsottava peiliin. Viime kädessä poliittisen vastuun kantaa kuitenkin puoluejohto ja puheenjohtaja. On helppo tulla siihen johtopäätökseen, että Heinäluoma haluaa kantaa vastuun puolueen vaalitappiosta ja heikoista kannatusluvuista ilmoittamalla siitä, että ei jatka puheenjohtajana. Tämä on kunnioitettava teko, josta pisteet menevät kyllä hänelle.

Kaikkia perusteita ja motiiveja tälle päätökselle emme tiedä, tuskin tulemmekaan tietämään. Lienee selvää, että Heinäluoma tuli pohtineeksi mahdollisuuksiaan voittaa tulevaa puheenjohtajavaalia ja asemaansa puheenjohtajana yleisesti. Voitto Hämeenlinnassa olisi voinut syöstä puolueen pahimmillaan myös hajaannukseen. Päätöksellään Heinäluoma kuitenkin osoitti sen, että vallan tavoittelun sijaan hän arvostaa enemmän puolueen ja liikkeen tulevaisuutta. Hänen päätöksensä olla jatkamatta puheenjohtajana merkitsee nyt mahdollisuutta SDP:lle suunnata kohti demokraattisempaa, avoimempaa ja keskustelevampaa liikettä. Mikäli Heinäluoma olisi jatkanut, hänet olisi todennäköisemmin valittu jatkokaudelle, mutta millä keinoin?

Nyt puheenjohtajakisasta muodostuu aivan toisenlainen. Heinäluoman päätös tullaan näkemään romantisoidusti yhden miehen suurena uhrauksena, mitä tietyssä nostalgisessa mielessä saattaa sitä hieman ollakin. Näen silti, että poliittisesti Heinäluomalla ei olisi ollut juuri muuta keinoa päättää tätä. Eroaminen (jatkamatta jättäminen) tässä vaiheessa on kunniakas teko ja ansaitsee hatun noston.

Mielenkiintoiseksi muuttuu nyt käynnissä oleva puheenjohtajapeli. Ehdokkuuttaan harkitsevat nyt uudestaan mm. Jutta Urpilainen, Tarja Filatov, Johannes Koskinen ja Kimmo Kiljunen. Myös Miapetra Kumpula-Natri ja Maria Guzenina ilmoittivat harkitsevansa kisaan lähtöä. Harkitsijoita varmasti riittää tässä tilanteessa.

Seurasin hieman kummastuneena ja huvittuneena Ylen uutisointia, jossa asia puettiin jotenkin sen tyylisesti, että nyt ”suuren johtajan” vetäytyessä kisasta, puolueen nuoret naisetkin uskaltavat harkita ehdokkuutta. Tämä oli sanatarkka ilmaus, jota toimittaja käytti. En ihan ymmärrä, miksi juuri nuoria naisehdokkaita pitää tässä kohden vähätellä tämän tyyppisellä retoriikalla? Ehdokkaaksi asettuminen aiemmassa asetelmassa, jossa Heinäluoman vielä oletettiin olevan kisassa mukana, näytti olevan hyvin vaikeaa monelle potentiaaliselle ehdokkaalle sukupuoleen katsomatta.

Kyllä se kertoo jotain yleisestä asetelmasta, kun istuvan puheenjohtajan ilmoittaessa ettei hän jatka, kymmenet nimet alkavat yhtäkkiä spekuloida omalla lähtemisellään. Se kertoo jo paljon siitä, millainen kulttuuri puolueessa vallitsee istuvien puheenjohtajien haastamisessa. Niitä ei haasteta. Piste. Oma kunnioitukseni tässä kuuluu niille, jotka uskaltavat lähteä ajoissa haastamaan myös istuvan puheenjohtajan, eikä vasta sitten kun peli "vähemmän selvä".

Nyt tietysti monet harkitsevat ehdokkuuttaan aivan uudesta tulokulmasta. Hassua, miten rohkeutta tulee yhtäkkiä paljon enemmän lisää kun Heinäluoma on ilmoittanut ettei jatka. Jutta Urpilaisen kohdalla en odota, että hän lähtisi kisaan mukaan uudestaan. Se olisi aika tavalla ikävän näköistä siitä näkökulmasta, että hän jo kerran kieltäytyi tehtävästä vedoten siihen, ettei ole valmis tehtävään eikä aika ole oikea. Ei olisi enää kovin uskottavaa, jos hän vaihtaisi paikkoja jälleen. Eikä kerro hyvää ehdokkaan motivaatiosta puheenjohtajakisaan, jos kanta vaihtuu viikoittain.

Toisaalta, ei mikään eikä kukaan Urpilaista estä vielä asettumasta ehdolle, päinvastoin. Tukijoita hänellä luultavasti riittää. Miapetra Kumpula-Natri on toinen pohjanmaalainen kansanedustaja, jota on kovasti toivottu ehdolle. Nyt tilanne on vain se, että molemmat kansanedustajat pohjanmaan piiristä harkitsevat ehdokkuutta ilmeisen vakavasti. Mielenkiintoista on nähdä miten heidän kannattajakuntansa, joka on pitkälti samaa, ryhmittyy, jos molemmat asettuvat ehdolle.

Kimmo Kiljunen ja Johannes Koskinen ovat taas tahoillaan ilmoittaneet aiemmin alkutalvesta, että ovat käytettävissä puheenjohtajan tehtävään sikäli mikäli kenttä ei kaipaa jotain muuta. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi päätellä. Ehkä he ovat molemmat vielä kovin epävarmoja ehdokkuudestaan, vaikea sanoa. Suurin nimi, jolla olisi mielestäni todellinen mahdollisuus haastaa Erkki Tuomioja, on Tarja Filatov. Hän on vahva nimi kisassa ja varmasti monien toivoma ehdokas.

Varsinainen yllätys Heinäluoman ilmoitus kyllä oli. Oli sitä aluksi jopa vaikea uskoa todeksi. Se antaa kuitenkin sitä paljon kaivattua toivoa. Asia voivat muuttua, myös SDP:ssä.

Vene keikkuu

2008-02-08T13:11:00.001+02:00

Minun pitäisi olla lukemassa tenttiin parhaillaan, mutta tämänpäiväinen Uutispäivä Demarin pääkirjoitus saa otteen minusta. Puistattaa ja ottaa päähän.

SDP:n äänenkannattaja Uutispäivä Demari on tehnyt jo aiemmin alkuvuodesta selväksi mikä lehden kanta on puolueen uudistusta koskevissa keskusteluissa. Lehti päätoimittajansa johdolla on päättänyt ottaa roolikseen estää ja rajoittaa avointa keskustelua puolueessa, jarruttaa esitettyjä uusia avauksia ja kriittisiä huomioita, mitä jäsenistöstä on noussut. Päällimmäisin kysymykseni tämän kaiken takana on, miksi näin halutaan toimia?

Sen sijaan, että lehti olisi osallistunut aktiivisesti keskusteluun ja antanut erilaisten näkemysten tulla julki sivuillaan, se on julkaissut lukuisasti mielipidekirjoituksia ja tuottanut omaa tekstiä, joissa nyt syytetään jäsenistöä ”veneen keikuttamisesta” ja "oman pesän likaamisesta". Tämä on näyttänyt olevan Uutispäivä Demarin linja läpi syksyn. Ikävintä on, että lehden sisältö on vain muuttunut kuukausi kuukaudelta journalistisesti heikkotasoisemmaksi ja ahtaammaksi. Enää lehteä eivät halua tilata edes puolueen omat jäsenet!

Tuoreimpana esimerkkinä UP Demarin linjanvedosta on Demarinuorten ja SONKin perustama nettiadressi, jossa vaaditaan puolueen puheenjohtajasta neuvoa-antavaa jäsenäänestystä. Uutinen tästä meni läpi monissa valtamedioissa, mutta sen sijaan, Uutispäivä Demari ei maininnut uutista sanallakaan. Nuoret ja opiskelijat saivat vihdoin jutun läpi, kun he maksoivat lehdelle ilmoitustilasta!

UP Demarin linja näyttää tämän valossa selvääkin selvemmältä: Sen tavoite näyttäisi olevan tukea nykyistä puoluejohtoa, oli kysymys sitten mistä tahansa asiasta. Tätä jäsenäänestysadressiahan oli edeltänyt SDP:n puoluehallituksen yksimielinen kanta, jossa idea jäsenäänestyksestä hylättiin. Kovin hyvältä ei myöskään näyttänyt se, miten puoluesihteeri Feldt-Ranta reagoi julkisuudessa ideaan jäsenäänestyksestä, kannanotto oli jyrkkä: hän tyrmäsi ajatuksen alkumetreilleen. Demarin linja tässä suhteessa oli se, että he päättivät olla uutisoimatta koko jäsenäänestysadressia. Ehkä heidän ajatuksensa tässä oli se, että koko "hullu ajatus" katoaisi, kun he vain päättävät olla kirjoittamatta siitä.

On kovin synkkää, että joutuu kirjoittamaan tällaista oman puolueensa pää-äänenkannattajasta. Ikävintä on se tyyli, jolla tämänpäiväisen lehden pääkirjoituksessa päätoimittaja Juha Peltonen kirjoittaa. Hän vihamielisesti syyttää Demarinuoria puolueen huonosta kannatuksesta nuorison keskuudessa. En sano, etteikö Demarinuortenkin pitäisi terästäytyä nuorison kannatuksen saamisessa, mutta paremmin tämä asia on nuorisoliitossa tiedostettu kuin puolueessa yleisesti. On siis kovin pikkumaista ja ilmeisen suoraa häijyilyä vedota tällaiseen. Kirjoitus sisälsi paljon muitakin - suoria ja epäsuoria - viitteitä, joissa kritisoidaan kokonaisuudessaan nuoria ja tätä vallalla olevaa ”uudistusmielisyyttä”, jolla halutaan niin itsekkäästi keikuttaa tätä yhteistä laivaa. En viitsi edes eritellä kirjoitusta tarkemmin, sillä tämä saa minut vain harmistumaan entistä pahemmin.

On vaikea käsittää miksi UP Demarin on vedettävä tällaista linjaa. On aivan selvää, että jäsenistöstä lähtenyt uudistuskeskustelu on voimakkaasti motivoitunutta ja on herättänyt monissa innon ja aidon kiinnostuksen kehittää tätä liikettä ja puoluetta. Onkin käsittämätöntä, että Demari haluaa nyt tukahduttaa ja eliminoida tämän intohimon, joka nyt jäsenistössä on herännyt. Kun nyt puoluekokouksen lähestyessä uusia avauksia ja aloitteita tehdään rohkeasti, on vastaus puoluejohdolta ollut lähinnä lähinnä tiukka ja kieltävä. Mitä se kertookaan siitä intohimosta tässä liikkeessä? Lähinnä tuntuu vain sitä, että viimeinkin into jäsenistä saadaan kyllä tällä menolla puristettua ulos.

Se, että UP Demari on ottanut roolikseen tukea puoluejohdon linjaa on hyvin kyseenalaista, mutta pahinta on demokraattisen keskustelun estäminen. Salliessaan vain yhdenlaisten, ”oikeiden” mielipiteiden julkaisun sivuillaan, UP Demari ainoastaan vahvistaa vanhojen, parjattujen toimintatapojen kukoistusta SDP:ssä. Istuvan puheenjohtajan tukeminen tämän tapaisin konstein on taas yksinkertaisesti likaista peliä. Se ei tule johtamaan suotuisaan lopputulokseen, siitä olen varma. Muutoshalu puolueessa on kova. Pyrkimys jarruttaa puolueen uudistusprosessia ja avointa keskustelua voi johtaa pahimmillaan avoimeen konfliktiin.

Lopetin itse lehden tilauksen viime keväänä, sillä koin, että journalismin taso oli laskenut niin suuresti reilussa vuodessa, jona lehteä tilasin. Minusta on tavallaan kurjaa, että jouduin näin tekemään, mutta nyt olen vain tyytyväinen, että tein ratkaisun jo silloin. Linja ei ole muuttunut, vaikka päätoimittaja on.

Totuutta ja tehtävää

2008-01-04T12:24:00.001+02:00

Minun on pitänyt kirjoittaa jo pitkään tämä merkintä, mutta olen kokenut, että ajatukseni ovat olleet varsin jäsentymättömiä. Olen usein turhan kriittinen sen suhteen, millaista tekstiä kirjoitan blogiini. Voisipa sanoa, että olen turhankin itsekriittinen. Ajan ollessa vähissä, jäävät monet merkinnät syntymättä, koska ajattelen, etten ole ehtinyt paneutua niiden pohtimiseen kunnolla. Nyt olen Rovaniemellä, pienen kylän, Muurolan pienessä (minulle niin rakkaassa) kirjastossa pikapäätteellä kirjoittamassa tätä merkintää.

SDP:n tulevaisuudesta olen halunnut kirjoittaa jo pitkään. Toisaalta olen kokenut, että en jaksa kirjoittaa asiasta blogiini, koska täällä on nykyään varsin vähän lukijoita, joten miksi nähdä vaiva? Toisaalta, tämä on minun paikkani kirjoittaa, joten miksi sitten en.

Kuten kaikki tiedämme, SDP kärsi historiansa merkittävimmän vaalitappion viime keväänä 2007. Tästä seurasi siirtyminen oppositioon. Paljon muutakin seurasi. Seurasi puoluejohdon asettama vaalitappion syytä tutkinut 'totuuskomissio', Kalliomäen työryhmä. Seurasi myös SDP:n järjestämä Tulevaisuusfoorumi syyskuussa 2007. Kalliomäen työryhmän tehtävä oli pohtia vaalitappioon johtaneita syitä. Ryhmä kokoontui ja otti vastaan aktiivisesti palautetta. Keskustelutilaisuuksia järjestettiin, erilaisia asiantuntijoita kuultiin. Vaikutti todella siltä, että nyt haluttiin kuunnella myös ulkopuolisia sen sijaan, että olisi jälleen tiedetty itse se oikea vastaus.

Kun työryhmä viimein julkisti pohdintojensa tuloksen juhannuksena 2007, tuloksena olikin yli satasivuinen raportti, joka summasi tehdyt virheet ja sisälsi uusia suuntaviivoja. Mutta. Alkuun on ihmeteltävä minkä ihmeen takia työryhmä työstää satasivuisen raportin, jota taatusti kukaan liikkeen ulkopuolinen henkilö ei jaksa lukea lävitse. Puolueen aktiivina ja jäsenenä minulle tuotti suorastaan fyyysistä kipua kahlata lävitse tämä raportti. Olisiko raportin voinut tiivistää? Miksi 50 sivua ei olisi riittänyt? Image-lehden päätoimittaja piikitteli loppukesän pääkirjoituksessaan SDP:tä kysyen jotenkin siihen tyyliin (en muista nyt aivan tarkkaan, kun lehti on kotona), että yrittääkö SDP pysäyttää elämän? Hänestä raportin pituus ja pohdintojen syvyys eivät olleet tyydyttäviä. Olen samaa mieltä. Raportti oli varmasti ansiokkaasti ja huolella työstetty, mutta herran tähden, miksi se oli venytetty keskiverto pro gradun mittaiseksi ja miksi ne tärkeimmät asiat löytyivät yhteensä kolmelta sivulta tiivistettynä?

Toinen ongelmallinen asia tässä kauan odotetun raportin ulostulossa oli sen lanseeraamistilaisuus, jossa esiteltiin raportin ja työryhmän pohdintojen pohjalta tiivistetyt kolme iskusanaa: intohimo, ilo ja itseluottamus (Vai oliko se itsevarmuus? Hitto vie, en itsekään muista). Kaikella kunnioituksella, mutta ei ole mitenkään uskottavaa, että yhtäkkiä, kun kaikki tietävät, että SDP:llä on todella kova tarve uudistua, keksitään kolme taikasanaa, joiden kautta uudistus sitten lähtee käyntiin. Ei ole myöskään uskottavaa, että nämä johtopäätökset esittelevät isolla medianäkyvyydellä tummaan pukuun sonnustautuneet keski-ikäiset miehet. Juuri niin uskottavaa, että kuka tahansa heti ajattelee, että aivan näinhän SDP uudistuu. Mutta missä se näkyy? Nämä kolme i-sanaa ovat mielestäni täysin pinnallisia ja epäuskottavia. Niillä ei ole mitään katetta, jos tämä ei näy SDP:n ulkoisessa ilmeessä, tavassa toimia ja tehdä politiikkaa ja näkyä mediassa. Enkä sanoisi, että mitään kovin uskottavaa i-sanojen saralla on juuri nyt näkynyt.

SDP järjesti syyskuussa 2007 myös Tulevaisuusfoorumin. Tämän foorumin oli tarkoitus toimia lähtölaukauksena uudistustyölle. Huomasin, että monet kiittelivät hieman epämääräisin sanankääntein foorumin antia. Monet sanoivat sen olleen antoisa ja todella uuden alku, mutta että ei kuitenkaan aivan vakuuttava. Minulle ei jäänyt tulevaisuusfoorumista mitenkään hirveän suuri tunne muutoksesta ja muutostyön alkamisesta. Miksikö? Osittain siksi, että kaikki se hirveän valtava yritys ja sen puolesta julistaminen ei tuntunut aidon prosessin tuottamalta, vaan sinä sunnuntaipäivänä keinotekoisesti rakennetulta mediatapahtumalta. Foorumissa järjestettiin mm. onnellisuustyöryhmä ja puhuttiin rakkaudesta ja välittämisestä. Julistettiin myös, että SDP:n tulee vallata takaisin paikkansa johtavana ympäristöpuolueena. Mukana oli paljon hurmoshenkisyyttä, mutta jäin itse vakavasti pohtimaan miten paljon siitä oli aitoa tunnetta? Tuntemukseni vahvistuivat myös kun luin lehdistä ja kuuntelin tv:stä foorumista annettuja kommentteja, monet kirjoittivat myös vuolaasti blogeissaa foorumin olleen mainio, mutta että vielä on paljon työtä edessä. Jotenkin tuli tunne, että moni koki aiheelliseksi kehua foorumia kohteliaasti, mutta kuinka monella se sitten jätti oikeasti tunteen muutosprosissesta ja syntymisestä? Minulle ei.

Se, miksi ajattelen näin, johtuu paljolti siitä, mitä puolueessa edeltävänä kesänä ja vaalitappiota seuranneita kuukausina tapahtui, ja tuntuu edelleen tapahtuvan. Keskusteltua sosialidemokratian ja SDP:n tilasta yritettiin avata heti vaalien jälkeen ja kesälläkin. Seurauksena oli kiihkeitä syytöksiä oman pesän likaamisesta ja epäsolidaarisuudesta. Mitään ei tapahtunut. Annettiin vain voimakkaita puheenvuoroja siitä, kuin likapyykki tulee pestä salassa ja suljettujen ovien takana. Ajatella, jos joku ulkopuolinen sattuisi näkemään, että SDP:ssä keskustellaan ja ollaan eri mieltä asioista! Puolue ei ehkä näyttäytyisikään niin kovin monoliittiselta kokonaisuudelta, muuttumattomalta ja jämähtäneeltä SDP:ltä. Toinen asia on myös se, että miten hemmetissä ihmiset näkevät, että mitään muutosta on tapahtunut, jos kaikki keskustelua ja eriävät mielipiteet tulee käydä suljettujen ovien takana ja vain tiettyjen, sopivien ihmisten toimesta? Miten oikea muutosprosessi voi SDP:ssä koskaan alkaa, mikäli meidän keskustelukulttuurimme on näin säännelty ja sulkeutunut?

Olen huolestunut erityisesti siitä tavasta, jolla puolueessamme suhtaudutaan erilaisiin mielipiteisiin ja niiden sanomiseen ääneen. Käytännössä eriäviä mielipiteitä ei tulisi sanoa ääneen. Nuorisojärjestöjen tulisi olla rohkeita, uusia näkemyksiä puolueen politiikkaan tuovia järjestöjä. Sekä nuorisoliiton että opiskelijaliiton rooli tulisi olla ennen kaikkea puolueen politiikan haastaminen ja sen agendan rikastuttaminen. Tarkoituksena ei ole olla äänetön, virallisen linjan mukailija. Puolueen opiskelija - ja nuorisojärjestöjen (Demarinuoret ja SONK) tulisi voida sanoa mielipiteensä pelkäämättä, että he joutuvat nuhtelun alaisiksi puoluejohdon toimesta. On käsittämättöntä, että tällaista edes pelätään. Miten ihmeessä avoin keskustelu ja rikas dialogi voivat olla mahdollisia, jos meillä vallitsee näin painostava keskustelukulttuuri?

Tämä kävi selväksi marraskussa pidetyssä SONKin liittokokouksessa, jossa hyväksyttiin selvin äänimäärin aloite, jossa vaaditaan puolueen puheenjohtajan eroa. Kun aloitteesta piti laatia julkilausuma, liittokokous äänestä niukasti sen puolesta, että julkislausumaa ei laadittaisi! Hämmentävää päättelyä. Perusteluina käytettiin mm. sitä, että emme voi emmekä saa julkaista tällaista julkilausumaa, koska vielä emme tiedä vastaehdokkaita. Monet myös sanoivat, että tällaisen julkilausuman tekeminen on_liian_radiaalia ja turhaa räksyttämistä, joka tulkittaisi väärin. Myös kerrottiin, että julkilausuma luultavasti tuottaisi suurta epämukavuutta väleissä puoluejohtoon. Monet näistä perusteluista olivat minulle sellaisia, että niitä on vaikea ymmärtää. Miksi ihmeessä hyväksyttiin selvästi aloite, jossa oltiin sitä mieltä, että puolueen puheenjohtaja tulisi vaihtaa, mutta sitten ei uskalleta sanoa sitä ääneen? Tämä kertoo minusta myös siitä kulttuurista, joka vallitsee puolueessamme. Nuorisojärjestöt eivät uskalla kertoa mielipidettään julkisesti, vaikka kenttä kuitenkin tuntuisi olevan jotain mieltä.

Mitä tulee keskustelukulttuuriin yleisesti, niin monet puolueosastot ja työväenyhdistyksethän kävivät ja käyvät yhä ahkerasti keskustelua siitä missä nyt ollaan ja mihin tulisi suunnata, mutta tuntui, että esimerkiksi puolueen johto taas ei osallistunut keskusteluun puolueen tilasta millään tavalla. Henkilökohtainen näkemykseni oli, että SDP:n kenttä kävi ja käy yhä aktiivista keskustelua puolueen tulevaisuudesta, sosialidemokratiasta ja millaista politiikkaa tulisi harjoittaa. Minulle on jäänyt hieman epäselväksi, miten puoluejohto osallistuu tähän keskusteluun ja kuin vastavuoroista tämä keskustelu on? Pelkkä tulevaisuusfoorumin järjestäminen ja onnellisuudesta puhuminen eivät todellakaan saa aikaa muutosta SDP:n toimintatavoissa, mutta eivät myöskään puolueen politiikassa. Tähän muutokseen tarvitaan toimintatapojen kriittistä uudelleen tarkastelua. Siihen ei valitettavasti riitä se, että sanotaan, että nyt ollaan iloisia ja intohimoisia sen harmaan ja tylsän sijasta ja että nyt välitetään ihmisistä oikeasti. Ei varsinkaan silloin, jos kuitenkin kielletään täysin kirkasotsaisesti, että puolueessa työryhmät olisivat olleet suljettuja.

Mielestäni uudistustyön merkittävin osa on SDP:llä on ja tulee olemaan kyky kriittisyyden kautta tapahtuvaa itsereflektioon. Niin kauan kuin SDP:llä ei ole kanttia nöyrtyä ja tarkastella omaa toimintaansa äärimmäisen kriittisyyden kautta, ei tämä puolue tuli aidosti uudistumaan. Äärimmäinen itsekriittisyys ei tarkoita pessimismiä ja paskassa virumista, kuten jotkut voivat luulla. Kriittisyys on tässä tapauksessa kykyä reflektoida omaa toimintaansa, sen seurauksia ja vaikutuksia muuhun ympäröivään maailmaan, mutta ennen kaikkea tarkastella myös omia heikkouksiaan ilman defenssimekanismien ja ainaisen puolustelun vaikutusta.

Omien heikkouksien tarkastelu on vaativaa ja tuskallista, mutta niiden tarkastelu sellaisena kuin ne ovat, on ainoa tie korjata niitä ja parantua. Mikään ei taatusti muutu, jos itsekritiikki on sitä, että todetaan vaikkapa, että "olen jatkuvasti äänessä ja vien toisten puheenvuorot, se ei ole kohteliasta eikä kivaa. En pidä siitä, mutta olen kuitenkin muuten aika mainio ja ihana ihminen, kyllä se siitä". Tämä ei ole rakentavaa, eikä kriittistä tarkastelua, vaan itsepetosta ja itsetyynnyttelyä. Ihmisen on hyvin helppo turvautua tähän ja uskoisin, että myös ihmisistä koostuva puolueenkin.

Esimerkiksi, on ongelmallista, että SDP:llä tuntuu olevan vahvasti vallalla käsitys siitä, että olemme ainoa alkuperäinen ja oikea ympäristöpuolue tässä maassa, koska perustimme ympäristöministeriön! Mitäs olemme tehneet sen jälkeen? Miten ympäristöpolitiikka näkyy meidän agendallamme muuten? On hassua, että nyt suunta olisi sitten "vallata" takaisin se johtavan ympäristöpuolueen asema! Jos nyt kuitenkin mietittäisi ja syvennyttäisi aidosti ympäristöpolitiikkaan ja lopettaisi turha keikarointi. Vihreä liitto on ollut meitä edellä monissa ympäristöön liittyvissä kysymyksissä, voisi heille sen kehun edes suoda. Me voimme kuitenkin pyrkiä parempaan, syvempään ja aidompaan kiinnostukseen ympäristöstä, jonka tulee näkyä myös meidän politiikassamme. Sen sijaan, että keuhkoaisimme jostain menetetystä vallasta. Nöyryyttä peliin.

Kriittisen tarkastelun harjoittaminen vaatii kuitenkin myös avointa ja demokraattista keskustelua, jota puolue käy itsensä ja ulkomaailman kanssa. Ilman tätä dynamiikkaa, on vaikea nähdä, että muutosta pystyisi aidosti syntymään. Tämä dynamiikkaa vaatii syntyäkseen puitteet, joissa se on mahdollista. Se ei voi syntyä puitteissa, joissa jatkuvasti käytetään puheenvuoroja, joissa ehdotetaan vaikenemista sen sijaan, että kannustettaisi ihmisiä keskustelemaan ja osallistumaan. Tästä käy esimerkkinä muuan puhe eräässä puoluevaltuustossa.

Niin-niin, joku varmasti nyt väittäisi, että tämä on niin kovin naiivia, olettaa, että tällaiset ihanneolosuhteet voisivat todellisuudessa toimia. Ettäkö kukaan ihminen, saati ihmisten yhteenliittymä kykenisi aitoon itsereflektioon ja omien virheidensä kriittiseen ja pelottomaan tarkasteluun, avoimuuteen ja aktiiviseen dialogiin. Saahan sitä näin uskoa. Idealistina uskon, että nämä olosuhteet ovat mahdollisia ja että SDP:llä on mahdollisuus muutokseen niin toimintatapojen kuin politiikansa osalta. Siksi pidänkin kriittisyyttä yhtenä avaimena parempaan tulevaisuuteen, enkä suinkaan allekirjoita käsityksiä, joiden mukaan kriittisyys johtaisi alennustilaan ja turhaan itsesyyttelyyn. Sen sijaan, se voi vakaumuksen kautta johtaa uudistukseen ja edistykseen.

P.S.

Tämä merkintä venyi niin pitkäksi, että otan kantaa SDP:n puheenjohtajakysymykseen ja politiikan suuntaviivoihin seuraavassa merkinnässä. Nyt täytyy päästää joku toinen kirjoittelemaan tänne kyläkirjaston tietokoneelle.

Tonight, Tonight

2007-12-27T00:48:00.001+02:00

Blogin piti siirtyä poliittisempiin aiheisiin, mutta en malta olla intoilematta. Siskoni Satu ilahdutti minua ostamalla joululahjaksi liput The Smashing Pumpkinsien Helsingin keikalle ensi keväänä. Koska itselleni kerta on ensimmäinen tätä legendaarista bändiä katsomassa, innostukseni on hävettävän suuri.

Vielä kun saisi ostettua bändin uusimman levyn Zeitgeist'in, niin levykokoelma olisi jotakuinkin täydellinen. En ikinä unohda sitä, miten tutustuimme Billy Corganin ja bändin kanssa. Se oli muistaakseni kesä 1998 tai 1997. Lähiöostarin antikvariaatti. Adore. Loppu on minulle historiaa.

Se päivittyy sittenkin!

2007-12-06T01:33:00.000+02:00

Hämmästyttävää kyllä, tämäkin blogi alkaa jälleen hiljalleen päivittyä. Ja tietysti uusi päivitys on teksti, jonka olen kirjoittanut jo iäisyyksiä sitten ja nyt julkaisen sen blogissanikin.

Yleensä heikon, henkitoreissaan olevan blogin tunnusmerkkejä on juuri se, että merkinnät alkavat olla vain muissa yhteyksissä kirjoitettuja juttuja, jotka on alun perin julkaistu jossain aivan muualla ja blogin pitäjä liittää niitä sitten epätoivoisesti myös omalle foorumilleen, saadakseen sivulleen jotain täytettä.

Kieltäydyn ajattelemasta, että blogini olisi kuolemassa. Minulla on sanottavaa, jonka haluan tänne kirjoittaa. Se, lukeeko tätä höpötystäni enää kukaan kolmen kuukauden päivitystauon jälkeen, voi olla toinen juttu. Klassinen ongelma minunkin tapauksessani näyttäisi olevan aika ja sen ikuinen puute.

On todettava, että kulunut syksy on mennyt aika nopeasti. Olen oikeasti opiskellut. Syksyltä pitäisi kertyä 23 opintoviikkoa. Sen lisäksi olen käynyt säännöllisesti töissä, politikoinut ja urheillut. Kyllähän siinä saa aikansa kulumaan ihan mukavasti.

Varmaankin myös Facebook, johon jäin koukkuun syksyllä, on vienyt niitä viimeisiä ylimääräisiä virtuaalisia kirjoitushaluja. Sinänsä Facebook on tosin kaikkea muuta kuin yhteisö, jossa pääsee harjoittamaan intellektuaalisia kykyjään tai pohtimaan elämän tarkoitusta. Facebook on hauska, ajoittain koukuttavakin virtuaalisen kommunikoinnin kivimpiä (toim. huom!) juttuja. Siellä siis voi halutessaan viettää useimpia tunteja päivässä vain roikkuakseen päivittämässä statusta ja seuratessa muiden kavereiden touhuja. Ei siis hullumpaa. Joskus voi tosin miettiä, onko sitä muuta elämää olemassa, mihin voisi suunnata sen jäljellä olevan oman aktiviteettinsa. Hmm.

Mutta joo, Moninaisia mietteitä pyrkii keskittymään jatkossa henkilökohtaisen sijasta enemmän poliittiseen sfääriin.

Syrjäytetyt

2007-12-06T01:03:00.000+02:00

Anna-Maria Isolan, Meri Larivaaran ja Juha Mikkosen toimittama teos Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä on antologia, johon on koottu ihmisten kirjoituksia köyhyydestä. Tiede, taide ja köyhä kansa ry järjesti vuonna 2006 kirjoituskilpailun “Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä”, johon saapui 850 kirjoitusta. Näistä on koottu antologiaksi n. 80 kirjoitusta, joiden kautta on haluttu antaa ääni ihmisille ja heidän kokemuksilleen köyhyyden takana.

Köyhyyden hahmottaminen yhteiskunnallisena ilmiönä tapahtuu usein juuri etäisesti tilastojen ja numeroiden kautta. On helppo käyttää termejä absoluuttinen ja suhteellinen köyhyys, määritellä ja pyrkiä hallitsemaan köyhyyttä yhteiskunnallisena ilmiönä. Köyhyydelle on hyvinvointivaltiossa erityisen helppo kääntää selkänsä, sulkea silmänsä, sillä sitä ei halutessaan tarvitse kohdata.

Köyhyys, huono-osaisuus ja yhteiskunnasta syrjäytyminen ovat kuitenkin syvästi inhimillisiä kokemuksia. Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teos antaa äänen ihmisille, joille köyhyys, niukkuus ja huono-osaisuus ovat osa jokapäiväistä kokemuksellista elämää.

Teoksessa esiintyvät kirjoitukset köyhyydestä ovat yhtä moninaisia kuin kirjoittajansa. Jokainen kirjoitus arkipäivän köyhyydestä on kirjoittajansa oma, hyvin henkilökohtainen kuvaus eletystä elämästä. Näiden kokemusten kautta tulkittuna on nähtävissä kuitenkin kokonaiskuvaa suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta.

Elämme eriarvoistuvassa yhteiskunnassa, jossa ihmisten väliset tuloerot ovat viimeisen viidentoista vuoden aikana kasvaneet paljon. Suomalainen sosiaaliturva on valtavien haasteiden edessä. Kirjoituksissa on nähtävissä hyvin konkreettisesti kokemuksia siitä, miten yhteiskunnan turvaverkot eivät ota vastaan ja toimi sillä tavoin kuin niitä yksilö tai perhe tarvitsisi. Monissa kirjoituksissa kuvastuu se tuska ja epätoivo, jota esimerkiksi luoviminen tukien viidakossa tuottaa ihmiselle.

Köyhyys ja huono-osaisuus kulminoituvat kirjoituksissa erityisesti taloudelliseen ahdinkoon ja epävarmuuteen. Kun käytettävissä on vähän rahaa, moni elämän perusasioihinkin kuuluva asia muodostuu mahdottomaksi saavuttaa. Kyse on kuitenkin paljon muustakin. Monille köyhyys merkitsee taloudellisen niukkuuden lisäksi myös häpeää, stressiä, turvattomuuden tunnetta, sairauksille altistumista ja yhteiskunnasta syrjäytymistä. Monissa kirjoituksissa heijastuu kirjoittajien syvä pettymys siitä, miten köyhyys on vienyt heiltä sosiaalisen ulottuvuuden, osallisuuden yhteiskuntaan, mahdollisuuden olla mukana.

Kaikesta huolimatta Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teoksen kirjoitukset ovat kauttaaltaan uskomattoman elämänmyönteisiä ja toiveikkaita selviämistarinoita. Monissa kirjoituksissa korostuu oman elämän hallinta ja elämän pienistä asioista iloitseminen. Hämmentävää oli huomata se, miten useimmissa kirjoituksissa korostui vahva yhteiskunnallinen solidaarisuuden tunne. Monet kirjoittajat pohtivat syvästi omaa köyhyyttään, mutta pysähtyivät useasti miettimään sitä, miten jollakulla toisella asiat saattoivat olla paljon huonommin.

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä on tärkeä julkaisu. Se kokoaa antalogiaksi erilaisia, syvästi koskettavia kirjoituksia elämästä köyhyyden ehdoilla. Kirjoistuskilpailun järjestämisellä ja kirjoitusten julkaisemisella annetaan mahdollisuus ihmisille tuoda julki omia kokemuksiaan köyhyydestä. Tätä kautta halutaan edistää myös erilaisten kokemusmaailmojen kohtaamista, yrittämällä tuoda köyhäksi itsensä tuntevat ja heidän kokemuksensa sekä heitä paremmassa asemassa elävät ihmiset lähemmäksi toisiaan.

Ennen kaikkea Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teoksen julkaiseminen on voimakas yhteiskunnallinen puheenvuoro köyhyyttä ja eriarvoistumista vastaan. Yhteiskunnan tasolla, poliittisten päätösten kautta voidaan tehdä paljon, jos vain halutaan. Antalogiaan kootut köyhyyskirjoitukset auttavat toivottavasti osaltaan päättäjiä näkemään ja ymmärtämään sen, että kasvavat tulo – ja hyvinvointierot ovat solidaarisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta täysin kestämätön kehityskulku.

Isola, Larivaara & Mikkonen (toim.) : Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Avain 2007.

Kirjoitus on julkaistu Debatissa 3/07

Ja Riitasta mallia

2007-09-17T13:36:00.001+03:00

Hih. Riitta Väisänen opastaa naista kiinteytymään ja saamaan vyötärön takaisin. Mummolassa lukiessani kesän ajalta kertyneitä vanhoja Seuroja, spottasin Anttila-tavaratalon mainoksen:

“Kevene ja kiinteydy. Julkkislaihduttajan vertaistuella. Sanavalmis kaunotar kertoo, mitä kaikkea laihduttavan aikuisen naisen tulee tietää – ja kuinka hän selätti omat läskivastoinkäymisensä.

Riitta Väisänen ja Kikka Isoviita: “ Vyötärö takaisin”.

“ Euroopan unionin laajentuessa myös vuoden 1976 Miss Eurooppa laajentui: Riitta Väisäsen vyötärön linjat hämärtyivät. Väisänen päätti ottaa vastaan ystävättärensä Kikka Isoviidan haasteen ja metsästää takaisin ihannemittansa."

Voi tätä suomen kielen loistoa ja kauneutta! Eikun laihduttamaan.

Endorfiinipöhnä ja turvonnut jalkapöytä

2007-08-11T12:00:00.000+03:00

Kun keväällä aloitin aktiivisen liikunnan jälleen, en muistanutkaan miten koukuttavaa se olisi. Endorfiinipöhnää ei voita mikään. Alkuun kaikki tuntui hieman kömpelöltä. Kun ei ole pitkään aikaan liikkunut säännöllisesti, niin oman ruumiin hallitseminen tuntui hieman vaikealta. Varsinkin kun lihakset eivät olet olleet olleet käytössä aikoihin. Siksi alkuun ohjatut jumppatunnit tuntuivat lähinnä itselleni epämääräiseltä hyppelyltä.

Kankean alun jälkeen on ollut mukava seurata miten kunto kehittyy, liikkeet muuttuvat koordinoidummiksi ja huomaa miten sitä on ruumiissa paljon lihaksia, joita ei ole koskaan käyttänytkään! Liikunnan ilo ei aina kuitenkaan tunnu välittyvän kuntokeskuksista. Olen kesän käynyt jumpassa Motivuksella ja törmännyt ajoittain kuntoasaleilla outoihin tapauksiin. Kuten esimerkiksi jumppaajat, jotka ennen tuntia meikkaavat ja laittavat hiuksia - ja tuijottavat keskittyneesti peiliin. Ilmeisesti kaikille hikoilu jumppahousuissa ei tarkoita vain liikuntaa, vaan jotain muutakin.

Joissain tapauksissa ihmiset voivat olla myös kovin epäystävällisiä ja suhtautuvat liikkumiseen kovin suurella vakavuudella. Olin juuri aloittanut ohjatuilla jumppatunneilla käymisen ja itse liikunto oli vielä varsin kömpelöä. Kesken erään jumppatunnin sain vieressäni tanssivalta keski-ikäiseltä naishenkilöltä hyvin vihaisen ilmoituksen siitä, että tanssin jatkuvasti hänen liikeradalleen ja, että minun tulisi oppia pysymään paikallani. Nainen oli niin kireä ja ärtyneen oloinen. Ja miksikö? Minä olin liikkuessani tullut liian lähelle häntä! Huoh.

Voin uskoa, että saatoin aiheuttaa naishenkilölle ärtymystä tulemalla hänen tielleen ajoittain tuolla tunnilla, mutta mitä sitten? (toim. huom. Hänhän ei missään nimessä tullut minun liikeradalleni, vaikka suorittikin kaikki liikkeet juuri niin leveästi kuin halusi). Jumppatunnit ovat yleensä kovin täynnä ja liikkumatilaa ei ole yhdelle henkilölle ihan hirveästi. Ihmiset liikkuvat väistämättä toistensa liikeradoille. Ja onko tämä nyt sitten niin vakava asia? Ei minulle ainakaan. Jumppasaliin mahtuu mielestäni monenlaisia liikkujia, harrastelijoita ja ammattilaisia. Joillekin nähtävästi myös jumppatuntikin voi olla menestyksekkään suorittamisen paikka, jonne ei haluta heikkoja häviäjiä pöllöilemään.

Kävin kaksi viikkoa sitten myös elämäni ensimmäisessä Bodypumpissa. Tiedän, nimi kuulostaa vähän hoopolta, mutta tunti on äärimmäisen hyvä ja lihaskuntoa kehittävä intensiivinen kokonaisuus. Tiesin, että tunti olisi kaltaiselleni aloittelijalle varsin raskas paketti, joten päätin aloittaa kevyillä neljän kilon painoilla. No, sanottakoon vain, että ne neljä kiloakin olivat liikaa. Lihakset olivat seuraavan viikon täysin jumissa. Erityisesti yläkroppa, jonka lihaksia en ole varmaan viiteen vuoteen käyttänyt lainkaan! Mutta hauskaa oli. Saa nähdä milloin uskaltaudun uudestaan. Siinähän ne lihakset kehittyvät, vaikka aluksi tietysti ovat jumissa.

En vain mahda ymmärtää sitä miten kilpailunhaluinen meininki kuntosaleilla ja jumpassa voi ajoittain olla. Eikö pääasia ole se, että ihmiset liikkuvat ja saavat siitä jokainen jotain irti? Useimmiten tunnelma on kylläkin varsin leppoinen, mutta ajoittain mukaan tuntuu mahtuvan näitä pingottajia, joille jokainen liikuntasuoritus on suoritus.

Kun tässä urheilemaan on ryhtynyt, kuuluu tietysti asiaan, että hankkii urheiluvamman. Täräytin vasemman jalan pari viikkoa sitten aika lahjakkaasti ja jalkapöytäni turposi varsin sievästi. Nyt olen yrittänyt olla rasittamatta sitä liiemmin ja kaksi viikkoa ilman liikuntaa on todella koetellut kärsivällisyyttäni. Onneksi ensi viikolla voi jo liikkua normaalisti.

P.S. Ostin sykemittarin, joten kuntoilu on nyt todellisuutta. Hämmentävää.

Seksismiä ja rock'n'rollia

2007-07-28T22:01:00.001+03:00

Olin tässä taannoin katsomassa Pirates of Caribbean: at World's End'ia. Uuvuttava, mutta ihan kelvollinen. Liikaa pitkitettyjä toimintakohtauksia, liian vähän draaman kaarta. Elokuva oli hauska ja viihdyttävä, mutta ei herättänyt suuria tuntemuksia. Tämä oli tietysti arvattavissa, jos oli nähnyt saagan kaksi ensimmäistä osaa.

Ennen elokuvan alkua oli kyseenalainen kunnia nähdä traileri kohutusta ja odotetusta filmatisoinnista Ganes. Lyhyen trailerin perusteella minua hieman epäilyttää ja karmii ajatus siitä millainen itse täyspitkä elokuva tulee olemaan. Elokuvaan on odotetusti saatu nimekkäitä nuoria näyttelijöitä. Mm. Remu Aaltosta näyttelee Eero Milonoff ja Cisse Häkkisen roolissa nähdään muusikko-näyttelijä Olavi Uusivirta. Tokihan elokuvan legandaarisesta Hurriganes - yhtyeestä täytyy olla arvoisensa pläjäys - hieman niin kuin katastrofaalinen Matti - elokuva aikanaan.

Trailerin perusteella molempia elokuvia yhdistää ainakin arkipäiväinen, mutta häpeilemätön seksismi. Matti on järkyttävin elokuvakokemukseni koskaan. En ole eläissäni katsonut niin turhaa ja ala-arvoista elokuvaa. Järkyttävintä elokuvassa ja sen olemassaolossa oli seikka, että se sai Suomen elokuvasäätiöltä useita kymmeniä (ellei) satoja tuhansia euroja avustusta ja sen tekoon suostuivat monet ansioituneet ja lahjakkaatkin suomalaiset näyttelijät. Siis iso kasa rahaa, tragikoominen (enemmän kylläkin syvästi traaginen kuin koominen) tarina alkoholisoituneesta ex-mäkihyppääjä-kansallissankarista, joka lyö vaimoaan ja päätyy vankilaan puukotuksesta. Ja ihmiset menevät sankoin joukoin katsomaan elokuvaa, jossa tästä miehestä tehdään sankari uudelleen. Ja monet jopa tuntuivat tykkäävän elokuvasta. Grrr. Itse päätin vuokrata elokuvan puhtaasti uteliaisuudesta. Olisi pitänyt jättää vuokraamatta.

Ganesistä voisi uskoa, että ehkä ohjauksellinen ja tuotannollinen kädenjälki on hieman laadukkaampaa kun kameran takana on J.P Siili eikä Markku Pölönen ja tuottajana Aleksi Bardy eikä Markus Selin. Elokuvan traileri vaikutti visuaalisesti periaatteessa ihan hyvältä. Ei sellaiselta, että jaksaisin itse mennä katsomaan sitä elokuvateattereihin asti. Yksi asia jäi vaivaamaan. Tekstuaalisesti ajatellen, trailerista jäi mieleen oikeastaan vain kolme sanaa: vittu, tissit ja nussia. Ja nämä sanat siis trailerissa. En tiedä jaksaisinko tai haluaisinko mennä katsomaan kokopitkää elokuvaa, jossa katsottavaa ja kuunneltavaa on väkisinkin enemmän.

Siis: pardon-moi, mutta olenko nihkeä ja kivikaudella, jos minua eivät innosta ja kiinnosta seksistiset viittaukset. Niin-niin, tiedän minä, että Rock'n roll on kertakaikkiaan villiä ja rietasta, ja juuri sitähän ne rokkikukot keikkojen jälkeen tekevät - hoitelevat bändäreitä ja innokkaita faneja tai ehkä paremminkin vice versa. Olenko kuitenkin liian naiivi kun haluan muistaa mainion suomalaisen bändin ilman tuota kaikkea seksismiä? Ganesin traileri todella sisälsi aikasen monta f-sanaa ja c-sanaa.

Elokuvan ohjaaja J.P. Siili totetaa filmiteollisuuden verkkosivuilla, että hän halusi ohjauksellaan osoittaa kunnioitusta "tätä aikansa ilmiötä kohtaan". Ymmärrettävää jossain määrin, mutta vaivaa. Itse olen aikanani teinivuosina diggaillut Hurriganesia ja pidän heidän musiikistaan edelleen. En vain haluaisi niellä tietyn tyyppistä kuvaa rockkulttuurista, joka kohtelee naisia kuin esineitä tai paremminkin panopuina. Sitä paitsi Rock on paljon muutakin kuin seksia ja seksismiä. Harmillista, että Ganesin trailerista oli päätetty leikata juuri sellainen. Toisaalta traileri sisälsi myös väkivaltaa, toilailuja ja alkoholia. Tämä lienee yhdenlainen sankariskene elokuvissa - ainakin Suomessa.

Lisää jupinaa naistenlehdistä

2007-07-13T21:08:00.001+03:00

Okei, tämä on aihe, joka on käsitelty aiemminkin, mutta silti. En voi ymmärtää erästä asiaa naistenlehdissä. Nimittäin ristiriitaisen, raastavien ja ahdistavien signaalien lähettäminen lukijoille (lue: siis naisille). Esimerkiksi mainokset vs. journalismi.

Naistenlehdet ovat täynnä terveyttä ja kauneutta käsitteleviä juttuja ja reportaaseja. Terve elämä, hyvä elämä, onnellinen elämä. Kuitenkin lehdet ovat myös täynnä herkullisia ruoka- ja leivosohjeita sekä mainoksia jäätelöstä, makeisista ja muista herkuista. Näitä mainoksia ei miehille suunnatuissa lehdissä näy. Naiset ovat aina kuluttaneet ja kuluttavat päivittäin yhä enemmän kuin miehet. Osittain tästäkin syystä ruuan ja herkkujen mainostajat luultavasti päättelevät, että naisen ollessa usein se, joka hankkii ja tuo kotiin päivittäisostokset kaupasta, hän on myös paras kohdeyleisö ja takuu tuotteen menekistä. Naiset ovat aina olleet ilmeisen helppoja uhreja kulutuksen maksimointia tavoitteleville mainostajille. Naiset ostavat ja uskovat mielellään mainoksia. Äskeisen kirjoittaminen aiheutti tunnontuskia. Eihän se aivan noin yksinkertaista ole.

Mielenkiintoista tässä kaikessa on se, että kun naiset on saatu tehokkaalla kohdemainonnalla kuluttamaan enemmän ja vähemmän tarpeellisia tavaroita, heitä aletaan syyllistää. Turhamaisuus on naiselle paheista pahin. Mikään ei rasittavampaa kuin pinnallinen, tavaraan menevä kananen. Tämä on yksi niistä stereotypioista, joka on varsin sukupuolittunut. Ei sillä, etteikö miehillekin olisi omia stereotypioita, jotka eivät ole niin imartelevia. Se, miten turhamaisuus määritellään ja mitä sillä halutaan tarkoittaa, on oikeastaan kokonaan toinen keskustelu. Naistenlehdet kuitenkin nojaavat näihin stereotypioihin. Ja niitä halutaan vain vahvistaa.

Naistenlehtien mainonta ja niiden kirjoittelu ovat räikeässä ristiriidassa. Miksi lehdissä pitää mainostaa herkkuja ja nautintoja, jos samalla kuitenkin halutaan sanoa, että naisen tulee pidättäytyä herkuista ja sen sijaan rehkiä kuntosalilla? Miksi juuri naistenlehtien tulee mainostaa herkkuja kun kauneusihanteet eksplisiittisesti ja jatkuvasti kieltävät nämä herkut naisilta? Kun nainen sitten herkuttelee sillä jäätelöllä, jota torstain MeNaisissa mainostettiin, hän tuntee syyllisyyttä ja muistaa aina mainita siitä myös ystävilleen. "Tämä on niin hyvää, mutta en saa syödä tätä." Kun naiset sitten jatkuvasti sahaavat näiden ristiriitaisten tuntemusten ja ajatusten välillä, ei ole ihme, että he ennen pitkää sairastuvat syömishäiriöihin.

On totta, että eivät kaikki naiset lue naistenlehtiä. He elävätkin varmasti onnellisempana ja mieleltään terveempänä, eivätkä jää mistään paitsi. Paljon on kuitenkin naisia, jotka lukevat naistenlehtiä - kuten allekirjoittanut itse. En tiedä, mikä niissä kiehtoo. Niitä on mukava lukea ritualistisesti työpäivän jälkeen sohvalla - aivan kuten aamulla kahvikupin ääressä Helsingin Sanomia. Siinä jotenkin rentoutuu, aivan kuten aamulla lukiessaan sanomalehteä herää päivään mukavasti ja saa tarpeellisen ja mielenkiintoisen informaation kuluvan viikon tapahtumista. Naistenlehdissä tosin informaatio ja journalismin taso ei ole samalla tavalla uutisjournalimin kriteerein asiapitoista, mutta ajoittain kuitenkin varsin mielenkiintoista. Enimmäkseen naistenlehdet ovat mielestäni kevyitä ja mukavia lukea.

Pohdin kuitenkin ajoittain, mikseivät kaikki naistenlehdet voisi olla kuin ihana Tulva. Laadukkaita, valveutuneita juttuja elämästä, jotka avaavat uusia näkökulmia ja näköaloja esimerkiksi juuri naiseuteen. Siksi kotiini tuleekin Tulva eikä Anna tai Eeva. Toisaalta haluan antaa naistenlehdille arvoa, koska ne omalla tavallaan viihdyttävät ja rentouttavat niin monia ihmisiä. Jos naistenlehdistä saisi karsittua pois osan kaupallisuuden ja mainostajien tuomasta skeidasta ja kitkettyä tökerösti naiseutta ja ihmisyyttä alentavat "Laihdu bikinimittoihin kuukaudessa" - tyyppiset artikkelit, niin naistenlehdet voisivat ollakin ihan aarre.

Debatti tuli kylään

2007-06-14T23:18:00.001+03:00

Debatin uusin numero kolahti jälleen postiluukustani tiistaina aiheuttaen suuria tunteita. Upea lehti, ei voi muuta sanoa! Päätoimittajan kunnianhimoisuus kyllä näkyy lehden jokaisella sivulla niin kirjoitusten terävyydessä ja osuvuudessa kuin huolitellussa graafisessa ilmeessäkin. Toki lehden tekoon osallistuu aina joukko muitakin ihmisiä, joille kiitos myös kuuluu. Laadukas lehti on osiensa summa, mutta aina enemmän kuin vain osiensa summa.

Kevään Debatti käsittelee ansiokkaasti vasemmiston nykyistä ideologista olotilaa ja tulevaisuuden näkymiä. Numerossa pureudutaan laajasti ja tarkkaavaisesti vaalitappion syihin ja seurauksiin, mutta tuodaan synkistelyn ja dissaamisen sijaan myös uusia rohkeita avauksia tulevaisuuden suuntaan. Lehti ei pelkää kertoa mitä mieltä se on esimerkiksi puolueen puheenjohtajasta. Näin sitä pitää. Puhdasta tylyttämistä ei pidä pelätä, jos siihen on tarvetta.

Debatti saattanee olla yksi niistä harvoista foorumeista puolueessa tällä hetkellä, joka kaunistelematta ja kainostelematta, rautaisen analyyttisesti - ja ennen kaikkea julkisesti - käsittelee puolueemme nykyistä aallonpohjaa, jolta on periaatteessa helppo ummistaa silmänsä. Vielä on tietysti luvassa Kalliomäen johtaman työryhmän raportti, jonka analyysi ja johtopäätökset ovat julkisia. Nähtäväksi jää, mitä raportti pitää sisällään. Medialle (ks. esimerkiksi Helsingin Sanomat) jo ennakkoon vuodetut yksityiskohdat eivät lupaa mitään kovin järisyttävää analyysiä.

Silmien ummistamisella tarkoitan tässä myös sitä, että on aina helppoa sanoa, että "nyt ollaan kurjassa tilanteessa ja, no tietysti, tästä on matka vain eteenpäin". Valitettavasti se ei välttämättä ole aivan noin yksinkertaista ja autuasta. Matka on ehdottomasti eteenpäin, mutta se ei tapahdu sormien napsautuksella ja toteamalla, että muutosta tarvitaan. Muutos on tuskainen prosessi ja vaatii aikaa, verta, hikeä ja kyyneliä. Se vaatii myös avointa prosessointia ja tervettä itsekritiikkiä. Kriittisyys sekoitetaan usein negatiiviseen elämänasenteeseen, mutta se ei ole sitä. Aito muutos vaatii itsetutkiskelua ja itsetutkiskelu vaatii kriittisyyttä ja avoimuutta. Ehkä tähän pisteeseen ollaan kuitenkin SDP:ssä jo päästy. Vielä on kuitenkin kuukausia, jopa vuosia matkaa, ennen kuin muutos todella on mahdollisesti ymmärrettävissä. Toivon, että muutos tapahtuu ja sitä kautta myös toimintatavat muuttuvat.

Erityisen herkullinen uudessa Debatissa on juttu Uutispäivä Demarista ja siitä journalismin alennustilasta, johon lehti on kirjoittelullaan vajonnut. Vaalien jälkeiset numerot olivat varsin jäätävää luettavaa. Olen jälleen miettinyt lehden tilaamisen lopettamista. Monestakin syystä. Yksi syistä on se, että aika ajoin lehdestä saa lukea hyvin sovinistia, homofobisia ja rasistisia kirjoituksia. Tällaista kirjoittelua ja journalismia on vaikea nähdä osaksia omia arvoja ja erityisesti sitä viiteryhmää, johon itse kuuluu. Huvittavinta on, että luin juuri toissapäiväisestä numerosta jutun, jossa Kalliomäen työryhmää nimitettiin Demarissa täysin arkipäiväisesti ja luonnollisesti "totuuskomissioksi". Siis ilman lainausmerkkejä tai korostuksia. Kyseessä ei ollut ironen yhteys.

Debatin rakenne on monipuolistunut ja sisältää nyt hyvin erilaisia kirjoituksia syvällisemmistä analyyseistä kevyempiin 'kootut'-palstoihin ja vakituiseen kolumnistiin saakkaa. On mielenkiintoista lukea Debatissa myös liikkeen ulkopuolisten kirjoittajien näkemyksiä ja kokemuksia maailmasta. Uusi kevään lehti oli kaikkiseltään suuremmoinen. Kiitos tekijöilleen!

Taantumuksen paluu

2007-05-28T17:09:00.000+03:00

Eipä vienyt aikaakaan, kun porvarihallitus pääsi näyttämään edistyksellisyytensä ja ideologisuutensa. Päivähoitomaksujen nollaluokan poistaminen ei tarkoita ainoastaan subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittamista, vaan myös selkeää signaalia yhteiskunnalle, jossa naisten oletetaan ja toivotaan jäävän kotiin hoitamaan lapsensa.

Hallitusohjelmassa luvatut reilut korotukset kotihoidon tukeen korostavat tätä samaa ideologista linjausta, joka on ollut Keskustan lempilapsi jo siitä lähtien kun kotihoidon tuki ja pitkä hoitovapaajärjestelmä ajettiin Suomeen 80-luvulla puolueen toimesta. Kokoomus luonnollisesti tukee kaikin voimin kotihoidontukea ja hoitovapaajärjestelmää. En väitä, että Suomessa vallitseva kotihoidon tukeen perustuva hoitovapaajärjestelmä olisi täysin mahdoton ja siksi lakkautettava kokonaan. Kuulun kuitenkin tämän systeemin voimakkaimpiin kriitikoihin, sillä se on tutkimustenkin mukaan vaikeuttanut huomattavasti naisten työllistymistä ja kykyä päästä täysipainoisesti mukaan työelämään äitiysvapaiden jälkeen.

Nyt olen sen verran kiireessä, etten ehdi analysoimaan tarkemmin suomalaista perhevapaajärjestelmää, vaikka tästäkin on pitänyt kirjoittaa merkintä jo kauan aikaa sitten. Ennen kaikkea, nollamaksuluokan poistaminen vaikeuttaa merkittävästi pienituloisten perheiden elämää, erityisesti yksinhuoltajien, joita on muuten Suomessa enemmän kuin maanviljelijöitä yhteensä. Lisäksi muutos vahvistaa jo ennestään Suomea uusfamilistisena yhteiskuntana, jossa hoivan oletetaan ja toivotaan tapahtuman mieluummin yksityisen kuin julkisen piirissä.

Täällä voit kirjoittaa YYL:n adressin aiheesta. 31.5. klo 16.00 järjestetään myös mielenilmaus aiheesta eduskunnan edessä.

2007-05-01T21:55:00.000+03:00

Tunnelmia vappumarssilta

2007-04-29T21:08:00.000+03:00

Slumber-Maniac

Olen ihminen, joka nauttii siitä, kun voi lyödä torkkua aamulla useita kertoja peräkkäin. Useimmiten ajastan kellon herättämään puolta tuntia aikaisemmin, jotta voin ns. torkkua ennen varsinaista herätystä.

Tässä mukavassa asetelmassa on vain se ongelma, että joskus (tai useamminkin) voi käydä niin, että nukun torkkuajan ylitse enkä herää "varsinaiseen" herätykseen, sillä luulen senkin olevan torkkua. Onneksi tätä tapahtuu varsin harvoin. Olen ratkaissut ongelman sillä, että minulla on yleensä kaksi kelloa herättämässä. Kelloradiossa ensin radioherätys, sitten äänimerkki ja tämän jälkeen vielä yksi kello, joka sitten viimeinen herätys. Aika hullua vai? Mistä siis tiedän, että se toinen (tai järjestyksessä kolmas) herätys todella on se viimeinen johon pitää herätä? En tiedäkään, mutta jotenkin se vain toimii.

Useat ovat kaverini ovat naureskelleet sille, että minulla todella on kolme herätystä joka aamu. Samahan se olisi, jos vain päättäisin ja tietoisesti orientoituisin siten, että yksi herätys on se, johon pitää todella herätä - väsymyksestä viis. Se tuntuu kuitenkin vain niin äkkikuolemalta. Kun herätys toistuu riittävän usein aamulla, niin herääminen on pehmeämpää ja huomattavasti mukavampaa touhua. Tämä torkkurulianssi ei tarkoita, ettäkö myöhästelisin sen ansiosta kokoajan. Systeemi toimii itseasiassa ihan hyvin. Laitan vain herätykset aina päälle riittävän ajoissa, että aamulla jää myös aikaa siistiytyä, pestä hampaat ja syödä aamupala. Ilman näitä ei voisi lähteä.

Jotain addiktoivaa torkkunapissa kuitenkin on. Siihen jää koukkuun. Ja miten ihanalla tavalla.

Sukupuolen mukaan eriytetty opetus

2007-04-26T01:18:00.001+03:00

Luin mielenkiinnolla viime perjantain 20.4. Demarista uutisen, jossa Tampereen Olkahisten koulu kokeilee parhaillaan opetuksessa erillisryhmiä ykkösluokkalaisille tytöille ja pojille. Tällä kokeilulla koulu pyrkii puuttumaan siihen seikkaan, että poikien keskimääräiset oppimistulokset ovat erityisesti äidinkielessä heikompia kuin tytöillä. Olkahisissa ollaan myös sitä mieltä, että pojat kaipaisivat opetukseensa enemmän toiminnallisuutta.

Henkilökohtaisesti suhtaudun tämän kaltaisiin kokeiluihin kaikkinaisen skeptisesti. Pidän näkemystä siitä, että juuri erityisesti pojat kaipaavat opetukseensa enemmän toiminnallisuutta, varsin omituisena. Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin näihin johtopäätöksiin poikalasten toimeliaisuudesta aina tullaan. Tämä kun ei ole ensimmäinen yhteys, jossa asia nousee esiin. Tämä toiminnallisuuden korostaminen poikien suhteen menee oikeastaan samaan kategoriaan kuin avaruudellisen hahmottamisen ja matemaattisen osaamisen hypettäminen poikien kohdalla yleisesti, kun taas kielellisen osaamisen korostaminen tyttöjen kohdalla. Näiden erityisosaamisalueiden määrittely ja niistä jatkuva kohkaaminen kyllästyttää. Ne itseasiasiassa vesittävät varsin tehokkaasti sukupuolisensitiivistä opetusta. Tämä peittää myös alleen paljon tärkeämpiä kysymyksiä koulumaailmassa, kuten ryhmäkoot, opetuksen laatu, kouluviihtyvyys, sukupuolisensitiivisyys. Perustelut ja yleistämiset kulkevat käsi kädessä. Sama tuntuu pätevän kysymyksessä erillisistä tyttöjen ja poikien koululuokista.

Aihetta käsiteltiin myös Tampereella seminaarissa. Monet asiantuntijat olivat ylistäneet kokeilun höydyllisyyttä ja järkevyyttä. Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä totesi mm. seuraavaa: "Tytöillä ja pojilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet jo geeneissä. Kun mietitään, miten erilaisten oppijoiden tukemista voidaan toteuttaa, sukupuolijakoon perustuva oppiminen on yksi hyvä tapa. Olisi hyvä olla aineita, joissa pojat saavat olla poikien kanssa ja tytöt tyttöjen kanssa."

En itse voi allekirjoittaa yllä olevaa näkemystä. Itseasiassa, jo se, että vastaavankaltaisia näkemyksiä ilmenee näinkin valtavirtaisesti, on todella vakava asia.

Ensinnäkin, väite, että tyttöjen ja poikien kiinnostuksen kohteet kulkisivat sukupuolisessa geeniperimässä on jokseenkin kaheli ja keskiaikainen ja luulisi, ettei kenenkään tarvitsisi moiseen perusteluun turvautua. Kyseessä on lisäksi tieteellisesti täysin todentamaton väite, ja siksi onkin todella raivostuttavaa lukea vastaavanlaisia legitimoituja yleistyksiä jonkun pönöttävän, tärkeän pukumiehen suusta.

Toiseksi, erilaiseen oppimiseen sisältyy ymmärtääkseni ajatus ihmisistä yksilöinä, joiden erilaiset tilanteet (esim. lukihäiriö) otetaan opetuksessa huomioon. Ennen kaikkea ajatus perustuu siihen, että kyse on yksilöistä ja yksilöiden mahdollisuudesta oppia vaikeuksitta huolimatta. Periaatteessa näen sen, että erityisryhmät voivat tukea ja auttaa tällaista oppimista monessa määrin. En kuitenkaan ymmärrä, miten sukupuolen mukaan eriytetyt ryhmät tukevat yksilöiden oppimista paremmin kuin tavallinen sekaluokka. Selkeästi tämän perustelun pohja nojaa ensimmäiseen oletukseen sukupuolten biologista eroista kiinnostuksen kohteissa ja oppimisessa.

Mielestäni tärkeämpää, kuin sukupuolisten labeleiden viljeleminen opetuksessa ja oppimisessa, olisi luoda mahdollisimman parhaat olosuhteet lapsille, yksilöille, siis sekä tytöille että pojille, oppia mahdollisimman mukavissa ja kiinnostavissa olosuhteissa - omalla tavallaan - riippumatta siitä, millaiseksi ja mihin heidät ennakolta koulun hallinnon puolelta tullaan luokittelemaan sukupuolensa mukaan. En siis näe sitä mielekkyyttä, minkä sukupuolen mukaan eritellyt opetusryhmät voisivat tässä suhteessa - jos missään - saada aikaan. Rimpelä toteaa itsekin, että sukupuolierottelusta ei ole pääasialliseksi keinoksi hoitaa oppimisvaikeuksia. No ei vissiin joo.

Kolmennaksi, ajatukseen sisältyy ontuvan sukupuoliajattelun lisäksi se seikka, että yritetään lakaista itse ongelmaa maton alle. Oppimisvaikeuksien lisääntyminen lapsilla oireilee peruskoulutuksen vakavista, paljon perustavanlaatuisista ongelmista. Niin kauan kuin koulujen ryhmäkoot säilyvät ylisuurina ja resursseja opetuksen kehittämiseen ja henkilökuntaan ei anneta, ongelmat eivät katoa mihinkään. Peruskoulutuksen laadun rapautuminen näkyy suoraan oppimisvaikeuksien lisääntymisenä. Opettajilla ei ole enää riittävästi aikaa ja resursseja oppilaiden yksilölliseen huomioimiseen. Tämän korjaamiseksi tarviaan kauniiden puheiden lisäksi rahaa ja oikeaa asennetta.

On myöskin tarkasteltava peruskoulutuksen tasa-arvoistavaa funktiota osana tätä kysymystä. Tasoryhmistä puhuminen on oikeistolaista retorikkaa, jossa hellitään ajatusta lahjakkaiden ja kyvykkäiden oppilaiden paremmasta masinoimisesta yhteiskunnan innovaatioiden mekaanisiksi tuottajiksi. Ylipäätään eriytetty opetus voi johtaa monessa suhteessa eriarvoistavaan todellisuuteen kouluissa, jonka todellisuutta oppilaat elävät joka päivä. Siksi rohkenen myös epäillä sukupuolen mukaan eriytettyä opetusta ja sen todellista antia yksilölle. Erityisesti siksi, että Markku Rimpelän esittämät perusteet eriyttämiselle olivat niin kyseenalaiset.

Mitä tulee sukupuolirooleihin ja niistä muodostuviin käsityksiin, ne näyttävät olevan yhä täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Totta kuitenkin on se, että kaikki pojat eivät kaipaa toimintaa, eivätkä kaikki tytöt ole rauhallisia ja kilttejä. Niin kauan kuin näin on, ei meillä pitäisi olla tarvetta epäjohdonmukaisiin ja virheellisiin yleistyksiin sukupuolten "luonnollisista" haluista ja pyrkimyksistä. Yleistysten tekeminen johtaa usein valitettavasti nimenomaan stereotypioiden vahvistumiseen. Kun niistä luotu malli otetaan opetuksen pohjaksi, ollaan todella vaarallisella maaperällä. Toivon, että vastaavanlaisiin hankkeisiin suhtaudutaan tulevaisuudessa suurella kriittisyydellä.

Kun puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä, kovin harva ymmärtää mitä käsitteellä tarkoitetaan. Sukupuolisensitiivinen ajattelutapa tarkoittaa nimenomaan sitä, että oppilaita kohdellaan tasavertaisina, oppivina yksilöinä riippumatta sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Samalla kuitenkin on osattava ymmärtää laajemmalti sukupuolen merkitys ja vaikutus yhteiskunnan tiloissa, näin myös kouluissa. Sukupuoli (sekä sosiaalinen että biologinen) vaikuttaa jokaisen ihmisyksilön elämään merkittävästi ja on tärkeää ymmärtää se vaikutussuhde. Näiden vaikutussuhteiden tulkintojen kautta syntyvät erilaiset sukupuoliroolit ja normiodotukset.

Ei ole kuitenkaan mitään syytä hirttäytyä tämän vaikutussuhteen ympärille, ajatellen että sen tulee määrittää meille valmiiksi sen mikä on norminmukaista ja mikä ei. Sen sijaan on pyrittävä luomaan lapsille ja nuorille aidosti vapaampia tiloja olla oma itsensä niin sukupuolensa kuin seksuaalisuutensa kautta. On myös pyrittävä kaikin keinoin vapauttamaan ihmiset sukupuolittuneista rakenteista, joita koululaitoskin yhä vahvassa määrin ylläpitää ja uusintaa.

Korkeat korot

2007-04-25T11:18:00.002+03:00

Muuan tuttavani totesi taannoin minulle, etten voi olla katu-uskottava feministi, jos käytän kauniita kenkiä, joissa on korko. Varsinkaan Suomessa. Hymyilin kommentille ja tiedustelin leikillisesti lisäperusteita, koska arvelin kyseessä olevan vitsi.

Kyseinen tuttavani tuntui kuitenkin olevan tosissaan mielipiteellään, jonka mukaan kengät todella tekevät feministin. Hän perusteli kantaan mm. sillä, että korkokengät on alun alkaen kehitetty sortamaan naista - aivan kuten moni muukin turhamaiseen kauneuskulttuuriin liittyvä asia, kuten vaikkapa kosmetiikka. Kauniit, epäkäytönnölliset kengät ovat pahin luokkapetturuuden merkki, koska nehän ovat - täysin turhamaista koristautumista (erityisesti Suomessa) ja niistä saatava tyydytys taas näin ollen valheellista. No juu. Voihan sen näinkin ajatella.

Mutta kukapa sen nyt sitten määrittelee, että mikä on turhamaista ja mikä ei? Feministitkö sen tekevät vai ne miehet, jotka eivät ymmmärrä sitä, että joku pitää kauniista kengistä?

Omistan muutamia korollisia kenkiä. Olenkin tässä pohdiskellut, pitäisikö tyynnyttää omatunto ja hankkia vaikkapa Doc Martensit, kuten esimerkiksi toveri Nanna on tehnyt:) Ovat muuten aika mageet kengät. Tosin hän hankki omansa hieman eri syystä.

Ei-niin-hauska

2007-04-23T09:34:00.001+03:00

En ole katsonut kyseistä sarjaa vielä kertaakaan, mutta en ole voinut välttyä siltä mainosten määrältä, jolla sarjaa on Suomessa mainostettu. Ugly Betty siis alkaa / alkoi kaiketi viime viikolla meillä Suomessa. Yhdysvalloissa retusoitu sarja on saavuttanut suuren suosion. Puutunkin nyt vain ja ainoastaan niihin mainoksiin, joita olen nähnyt sarjasta kaduilla, sillä en tosiaan tiedä sarjan sisällöstä juuri mitään.

Yleisin mainos, jonka olen sarjasta nähnyt, on kuvasarja, jossa on sarjan päähenkilö Betty ja kaksi muuta nuorta tyttöä. Tytöt on puettu vaatteisiin, jotka on helppo tulkita olevan pois muodista: hieman ylisuuriin, ehkä 80-lukulaisiin ja värikkäisiin. Bettyllä on hammasraudat ja leveä hymy sekä voimakkaat silmälasit. Tytöt poseeraavat jokainen omassa kuvassaan lähes mallimaisesti. Niin mallimaisesti, että erehdyin monta kertaa luulemaan, että mainoksilla kaupataan jotain uutta vaatemerkkiä.

Oma vaikutelmani kuvista oli heti positiivinen, koska kaikki tytöt hymyilivät kauniisti ja näyttivät iloisilta. Sitten kun katse siirtyy mainoksen alareunaan, jossa lukee Ugly Betty , mielikuvat muuttuvat. Miksi sarja on nimetty näin? Ovatko hammasraudat paljastava kaunis hymy ja paksut silmälasit rumia? Kenen mielestä? Kuka sen määrittelee? Tässä mielessä kyse on stereotypiasta juurikin sellaisenaan kuin voi kuvitella.

Okei, onhan nimi raflaava ja huomiota herättävä. Nähtyäni mainoksessa lopulta sarjan nimen, omat tuntemukseni olivat kiinnostuksen sijaan ärtyisyys ja paha mieli. Ennen kaikkea paha mieli. Miksi noin kaunis ja herttainen tyttö on nimeltään Ugly Betty? Siksikö, että kyse on stereotypiasta, ja tämä on tehokas ja hauska tapa vedota ihmisiin? Olen aina miettinyt, miksi juuri negatiiviset stereotypiat ovat mainonnassa niin suosittuja. Ugly Bettyn Suomessa näkyneitä ulkomainoksia voisi pitää jopa mauttomina ja julmina - jos haluaisi olla erityisen huumorintajuton ja nihkeä. Minä en itse ymmärrä sitä, miksi mainoksia pitää tehdä näinkin osoittelevaan sävyyn. Ulkonäköön liittyvät stereotypiat ovat vaikea laji, koska ne aiheuttavat niin ristiriitaisia tuntemuksia katsojissa. Keskivertoihminen pystyy kyllä lukemaan stereotypian ohitse, mutta monet eivät. Erityisesti nuoret eivät välttämättä näe stereotypiaa ollenkaan. Ugly Betty kun on luultavasti suunnattu juuri nuoremmalle katsojakunnalle.

En totisesti ole nähnyt sarjan sisältöä, joten en voi arvioida itse sarjaa kokonaan. On täysin mahdollista, että sarjan sisältö kumoaa täysin mainonnan ja nimen aiheuttaman stereotypisoinnin. Luultavasti sarja saattaa jopa todella olla laadukkaampi sisällöltään, kuin mitä voisi uskoa. Tai sitten ei. Yhdysvalloissa sarjan ei tarvitse olla sisällöllisesti laadukas menestyäkseen. Kun tietää sarjan olevan tuotettu Yhdysvalloissa, jossa erityisesti juuri koulumaailmassa (ja myös työelämässä) erilaisuus on yhä vaarallista ja yleinen naurun aihe, voi jotenkin pelätä, että juuri ulkonäköstereotypioita tässä on haluttukin käyttää. Ugly Betty kun muistuttaa niin kovasti jenkeissä karikatyyrista high school geek - tyyppiä.

Ehkäpä odotan kuitenkin mitä sarjalla olisi annettavaa, ennen kuin nillitän enempää. Koulukiusattuna koin kuitenkin mielipahaa siitä, että hammasraudat ja silmälasit ovat taas automaattisesti ugly. Kuka senkin määrittelee? 'Oikeasti' kauniit ihmisetkö? Paris Hilton ehkäpä? Ei sillä, että Paris olisi lähelläkään viehättävää..

Ihana valo

2007-03-26T14:04:00.000+03:00

Kevät se vain on tainnut tulla. Normaalisti sitä iloitsisi keväästä ja siitä valon määrästä, joka lisääntyy. Normaalisti.

On valoisaa kun tulet töihin, on valoisaa kun lähdet töistä. Hymyilyttää. On kevyt olo. Kengät saa vaihtaa mukavampiin ja hameita voi taas käyttää. Terassit aukeaa. Jaksaa tehdä enemmän, vaikka aikaa ei olisikaan enemmän. Tulee vappu, tulee kesälomat ja tulee juhannus.

Normaalisti sitä iloitsee juuri näistä. Näiden vuoksi kevättä ja kesää on kiva odottaa. Nyt sitä vain ei oikein viitsi ajatella näitä vielä. On ollut synkeä kevään alku monessakin mielessä. Nyt vain ihan pienesti ahdistaa, vaikka toisaalta kevättä ja kesää odottaakin.

Edessä on paluu takaisin päätoimiseen opiskeluun ja angstiseen odottamiseen, että löytäisi oman alan kesätyöpaikan. Opintojen jatkaminen antaa toivoa siinä mielessä, että ne ovat aika pitkälle olleet jäissä nyt viimeisen puolen vuoden ajan ja paluu takaisin on oikeasti aika ihanaa siinä mielessä, että haluan valmistuakin lähivuosina. Mutta sen sopivan työn löytäminen taas, se onkin jo toinen juttu.

Kriittinen keskustelu on nyt enemmän kuin tarpeen

2007-03-22T00:39:00.000+02:00

Vaalit olivat katastrofi sosialidemokraateille, tästä ei pääse mihinkään. Tulos oli kaikkia odotuksia ja ennakointeja heikompi ja sen täytyy pysäyttää. Erkki Tuomioja kirjoitti eilen blogissaan erinomaisesti asiasta: nyt on todella itsekritiikin aika.

Mielestäni tietyntyyppinen ruoskinta on kipeästi tarpeen. On todella kyettävä mietittämään koko liikkeen tämän hetkistä tilaa ja ennen kaikkea sanojen ja tekojen suhdetta politiikassamme. Mihin sosialidemokratia on menossa ja miksi liikettämme (ei todellakaan aiheetta) syytetään oikeustolaistumisesta? Vaalitappion selvitykseen liittyvän prosessin tulee olla mahdollisimman avoin ja dialoginen, mahdollistaen myös laajan sisäisen keskustelun liikkeen sisällä. Keskustelulle on annettava tilaa ja se on otettava vakavasti. Ylipäätään keskustelun ja avoimuuden lisääminen liikkeessämme on äärimmäisen tarpeen, sillä vain sitä kautta voidaan uudistua.

Vaalitappion syyksi ei todellakaan riitä äänestysaktiivisuuden putoaminen. Se on olennainen syy, mutta lopultakin vain oire jostain paljon vakavammasta. Myöskään huono sää tai viestin epäselvyys äänestäjille eivät ole riittäviä selityksiä, jos edes salonkikelpoisia. Kokonaan ei myöskään voi syyttää vaalikampanjaa tai mainonnan epäonnistumista. Mainoskampanja oli kuitenkin kokonaisuudessaan reippaan kantaaottava, mikä on hyvä asia. Ongelma vain oli se, ettei toivottua jännitettä syntynyt ja se vain itsestään vahvisti positiivista kuvaa Kokoomuksesta (Suomen toivo, edistys) ja ns. taantumuksellista kuvaa demareista (vastakkainasettelu, etupolitiikka). Tähän tosin vaikutti edelleen voimakkaasti presidentivaalien noste ja silloin Kokoomuksen onnistunut mielikuvapolitiikka (Kokoomus uudistajana).

Todellisia syitä on aloitettava etsimään katsomalla peiliin. Se ei kuitenkaan riitä, sillä silloin nähdään vain pinnalliset, itsestäänselviltä näyttävät syyt. On pystyttävä murtautumaan tuon pinnallisen ylätason alle ja käytävä rehellisesti keskustelua liikkeen tulevaisuudesta ja politiikan linjasta.

Ikävää kuin se on, likapyykkiä on tässä tapauksessa myös tervehdyttävää voida pestä julkisestikin, eikä ainoastaan missään suljettujen ovien takana ja määrättyjen henkilöiden toimesta. Vain tätä kautta liikkeellä on mahdollisuus todelliseen muutokseen. En usko, että kritiikki ja sisäinen keskustelu tekisi pahaa liikkeelle tässä vaiheessa. Välttämätön kriisinhallinta ei saisi estää avointa keskustelua.

Soi: Bob Dylan: Things have changed

Painajainen alkakoon

2007-03-19T21:30:00.000+02:00

Eilen käytiin monen mukaan lähes veret seisauttavat eduskuntavaalit. Monin tavoin surulliset vaalit myös. Suomen suunta on nyt jälleen muotoiltu neljäksi vuodeksi. Toivon, ettei luvassa olisi Ruotsin kohtaloa, vaikka pahoin pelkään, ettei suomalainen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiotraditioon perustuva yhteiskunta säily koskemattomana porvaripolitiikan käsittelyssä.

Koko vasemmiston kannatus laski kauttaalta radikaalisti. Sosialidemokraatit menettivät kahdeksan paikkaa, Vasemmistoliitto kaksi. Näin nopeasti vaalien jälkeen on vaikea sanoa, missä meni vikaan. Tosin näin jälkiviisaana ehkä voisi sanoa, että vaalitappio saattoi olla tuloillaan jo hetken, ja kyse on paljon laajemmasta prosessista kuin epäonnistuneesta mainonnasta tai huonosta säästä äänestyspäivänä. Pettymys tulokseen on suuri, mutta nyt se on todellisuutta, jonka kanssa pitää elää seuraavat neljä vuotta. Tätä on niin vaikea uskoa todeksi, mutta näin se vain menee.

Oma toiveeni nuoremmasta, monikulttuurisesta ja moniäänisestä eduskunnasta meni taas kankkulan kaivoon. Eduskuntaan pääsi kaksi alle 30-vuotiasta ja yli 60-vuotiaiden edustajien määrä jopa tuplaantui! Onneksi sentään naisten määrä edustuksesta kasvoi ja nyt eduskunnassa vaikuttaa siis 84 naista, kun edellisvuonna luku oli 76. Paljon hyviä kansanedustajia kuitenkin tippui, erityisesti oman puolueeni menetykset tässä suhteessa kirvelivät.

Kokoomus voitti kokonaiset kymmenen paikkaa. Puolet lisäpaikoista tuli Helsingissä ja Uudellamaalla, jossa Sauli Niinistön pökerryttävä äänimäärä toi kolme lisäpaikkaa! Keskusta menetti myös neljä paikkaa, mutta säilyi niukasti silti suurimpana puolueena. Vaalien voittajia olivat myös Vihreät ja Perussuomalaiset.

Mitä tämä nyt kertoo tulevaisuudesta? Että elämme varsin mielenkiintoisia aikoja. Hallitusneuvottelut pyörähtävät pian käyntiin. Porvarihallitusta spekuloidaan syntyväksi. Pelkään pahoin, että tämä painajainen näyttää itsensä toteen. Kauniit puheet siitä, että "mikään ei tule muuttumaan" on ehkä pahinta sumutusta, mitä on asian tiimoilta kuullut sanottavan.

Politiikan linja tulee väkisinkin muuttumaan ja pelkään, että se merkitsee hyvinvointivaltiollisen linjamme jäädyttämistä, konservatiivisten arvojen jyrkkää esiinmarssia ja hyvin suurta askelta taaksepäin. Hedelmöityshoitolain käsittely jo syksyllä osoitti, että sekä Keskusta että Kokoomus ovat arvokonservatiivisia puolueita.

Pahoin pelkään, että monet tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen liittyvät tärkeät asiat sysätään nyt syrjään veronalennusten, kilpailutusten ja kiristysten tieltä.

Sano se rintamerkein!

2007-03-18T11:19:00.000+02:00

Rintamerkit ovat kivoja. Etenkin vaalien alla rintamerkkien kantaminen on kiva statementti: 'hei, näissä joukoissa seison' - tyyppisesti. Muulloin rintamerkit ovat ehkä hieman retro, mutta kiva tapa ilmaista kantansa johonkin. Aina ei kuitenkaan tarvitse ottaa kantaa. Retrokankaista kaikkea kivaa valmistava Twin tekee ihqu-kivoja pieniä ja suuria rintamerkkejä, joita voi sitten kiinnittää vaikka käsilaukkuunsa.

Äänestyspäivä on nyt käsillä. Itse äänestin poikkeuksellisesti ennakkoon, sillä yleensä äänestän varsinaisena äänestyspäivänä. Ilma on ainakin täällä Espoossa todella kaunis, aurinko paistaa ja lämpöä on kymmenisen astetta. On siis mitä oivallinen päivä käyttää ääntään! Jänskättää kovasti, mitä äänestyksen tuleman pitää.

Yksityiskohtiin menevää tilitystä, osa 2

2007-03-16T15:29:00.000+02:00

Jouduin hakemaan tänään lääkäristä lisää sairauslomaa, koska en ollutkaan kunnossa, kuten toivoin ja elättelin. Aamulla oli vielä 37,5 astetta kuumetta ja kaikki paikat tukossa ja lukossa. Onneksi sain lääkäriltä nyt yskänlääketta ja yskäntabletteja.

Juuri kun ehdin eilen todeta, että flunssa tuli, mutta kevyemmin oirein kuin ennen. Pah. Kyllä ne oireet ovat ihan tutun flunssan oireet, eivätkä yhtään kivat. Yskittää, mutta mitään ei irtoa ja samalla sattuu rintaan ihan kauhiasti. Ääntä ei lähde ja kurkku on karhea. Aivastuttaa kokoajan. Nenä vuotaa jatkuvasti ja korvissa ratisee. Kivaa.

Kuuman ja nesteiden juonti ylipäätään on ihan jees, mutta tee alkaa lopulta maistua aika tylsältä, jos sitä juo kovasti koko päivän. Nyt ajatuskin teestä saa naaman pitkäksi. On tuskastuttavaa vaan oleilla kotona, maata paikallaan ja katsoa telkkaria. Lukea olen yrittänyt, mutta se ei tunnu luonnistuvan, kun joka paikkaa kolottaa eikä jaksaisi keskittyä. Lisäksi kokoajan saisi olla niistämässä ja aivastelemassa. Kun kuume on laskenut, jäljellä on kuitenkin muut oireet. Vaikka jaksaisi olla pystyssä ja tehdä kaikkea, niin olo on kuitenkin kurja.

Erityisen tuskastuttavaa on se, että tekemättömät kotityöt vainoavat minua. Toipilaana niitä ei tarvitsisi eikä pitäisikään tehdä, mutta silittämättömät kauluspaidat tuijottavat minua kokoajan vaatetelineesta. Astianpesukone pitäisi tyhjentää, sillä uutta tiskiä ei muuten voi tehdä. Pyykkiä pitäisi pestä lisää. Kun joutuu lojumaan toimettomana kotona liian monta päivää, tekemättömät kotityöt alkavat toden teolla ahdistaa. Tulee tunne, että asialle voisi tehdä jotain, mutta ei jaksaisi ja viitsisi, mutta pitäisi, koska olisi kerrankin hyvä mahdollisuus.

Pahinta on kuitenkin se, että tänään on hyvän ystäväni Eevan valmistujaisbileet, joihin en nyt sitten tämän flunssan takia pääse! Niks. Kylläpä ärsyttää.

Tylsyyttä

2007-03-15T17:52:00.000+02:00

Olen viimeiset kaksi päivää ollut sairauslomalla potemassa flunssaa kotona. Olen itseasiassa ollut yllättävän terve koko viimeisen vuoden, kun ottaa huomioon, että kärsin yleensä viisi kuusi flunssasairautta talvessa. Heti kun astmani todettiin keväällä ja sain lääkityksen, pitkään piinannut, jatkuva flunssakierteeni loppui kättelyssä. Se onkin yksi asia mistä olla tyytyväinen, vaikka tällä hetkellä vain ärsyttää.

Nyt maaliskuussa sain sitten viimein pitkään ympärilläni liikkuneen flunssaviruksen. Ehdinkin jo ihmetellä, missä se viipyi. Olisihan se oman historiani huomioon ottaen ollut ennenkuulumatonta, etten olisi ollut kertaakaan flunssassa tänä talvena. Flunssa tuli, muttei ollenkaan niin voimakkaana kuin ennen yleensä. Toki olen ääni käheänä ja nenää saa niistää kokoajan, mutta kuumetta on ollut maltillisesti 37 astetta, eikä onneksi sen enempää.

Olo on kuitenkin kurja. Joka paikka tukossa ja pitää olla poissa töistä vuoden tärkeimpänä ja mielenkiintoisimpana aikana. Toivon pääseväni takaisin vaalityöhän pian. Sisällä istuminen ja television tuijottaminen on niin tylsää, että.. Netissäkään ei jaksa roikkua, kun siellä noin muutenkin hengaan kokoajan. Haukotus.

Äänestä tai kärsi

2007-03-14T16:57:00.000+02:00

Räppäri P.Diddy kumppaneineen lanseerasi Yhdysvalloissa käsitteen Vote or die, joka oli osa Citizen Change liikettä, jolla pyrittiin aktivoimaan nuoria äänestämään. Huolimatta äärimmäisen liioittelevasta ja ristiriitaisesta retoriikastaan, Vote or die sopii mielestäni kuvaamaan sitä tiettyä passiivisuutta, jolla kansalaisvaikuttamiseen nykypäivänä suhtaudutaan.

Neljä vuotta sitten toivoin vaaleissa kovasti, että muutama nuori pääsisi läpi eduskuntaan. Näytti myös siltä, että monella nuorella oli tuolloin hyvä kampanja, jolla olisi voinut päästä läpi. Osoittautui, että odotukseni olivat tuolloin varsin naiiveja, sillä en tiennyt, miten vaikea nuorten tosiasiallisesti on päästä eduskuntavaaleissa läpi. Lopputulos oli muistaakseni, että ainoat alle 30-vuotiaat läpi pääsijät olivat Vihreiden Rosa Meriläinen ja sosialidemokraattien Satu Taiveaho. Olin pettynyt lopputuloksesta tuolloin.

Näissä vaaleissa on taas paljon nuoria ehdokkaita, joilla on hyvä kampanja takanaan. Läpi menemisen vaikeus ei ole poistunut, sillä monissa vaalipiireissä edelle tuntuvat menevän usein kokeneemmat ja pidempään politiikassa toimineet. Uskallan silti yhä toivoa. Olisi toivottavaa, että eduskunnan keski-ikä tänä vuonna edes hieman laskisi. Ihan siksikin, että edustettuina olisi mahdollisimman laaja kirjo kansalaisia, eikä vain keski-ikäisia, valkoisia miehiä. Toivonkin sydämestäni, että näissä vaaleissa saisimme eduskuntaan nuoria miehiä ja lisää naisia.

**

Olimme viikko sitten perjantaina jakamassa esitteitä Ruoholahden metroasemalla. Vastaanotto oli metroaseman kupeessa hieman kalseaa, sillä ihmisillä oli kiire. Suurin osa otti kuitenkin esitteen vastaan mielellään.

Eräs ohitse kulkenut nuori nainen, luultavasti ikäiseni, jolle tarjosin esitettä, totesi yllättäen tylysti: "Kiitos ei. Mä en aio äänestää." Hämäännyin vastauksesta niin paljon, että jäin täysin sanattomaksi. Oli jotakuinkin typerryttävää kuulla ihmiseltä, erityisesti nuorelta, että hän ei todellakaan aio äänestää. Tiesikö tuo henkilö oikeasti, mistä hän jää paitsi sillä ettei viitsi/halua äänestää? Jo äänestäminen itsessään on nykyään niin mutkatonta, että ei luulisi sen olevan kynnyskysymys.

Oli syy mikä tahansa, äänestämättä jättävä ihminen luovuttaa äänensä joka tapauksessa jollekin toiselle, ja nimenomaan niille, jotka äänestävät, äänestivätpä he mitä tahansa. Äänestämättä jättäminen voi olla jollekulle itselleen kannanotto sellaisenaan, mutta se on kannanotto, joka, surullista kyllä, ei johda mihinkään.

Uskoa siihen, että äänestämällä voi vaikuttaa, on vaikea palauttaa, mikäli ihminen on sen jo kerran menettänyt. Demokratian tulevaisuus riippuu kuitenkin siitä, että ihmiset käyttävät ääntään ja osallistuvat. Äänestäminen on mielestäni helpoin tapa osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja siksi sitä kannattaa käyttää hyväksi. Se mitä yhdellä äänellä lopulta saa, onkin taas toinen juttu.

Millainen kuva, kenen ääni?

2007-03-11T20:58:00.000+02:00

Anna Mäkelä, Liina Puustinen & Iiris Ruoho (toim.)Sukupuolishow – Johdatus feministiseen mediatutkimukseenGaudeamus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland 2006

Millainen kuva, kenen ääni?

Anna Mäkelän, Liina Puustisen ja Iiris Ruohon toimittama teos koostuu kahdestatoista artikkelista, joissa eri mediatutkijat tarkastelevat sukupuolen rakentumista toisaalta esitettyinä kuvina eri medioissa ja toisaalta osana tiettyä lajityyppiä mediassa, kuten naistenlehdet tai uutisjournalismi.

Kirjoittajia yhdistävä tekijä on feministinen mediatutkimus, jonka kautta pyritään tarkastelemaan mediaa kriittisesti sukupuolinäkökulmasta. Sen avulla pyritään ymmärtämään, miten maailma sukupuolittuu niin mediassa tuotannossa kuin sen vastaanotossakin.

Mediakriittisyyden merkitys

Sukupuolishow 'ssa korostuu erityisesti naisille suunnattujen medioiden tarkastelu ja naisnäkökulma, vaikka myös akateemisessa miestutkimuksessa tarkastellaan mediaa. Feministisen mediatutkimuksen suurin anti on sen kriittinen suhtautuminen sukupuoleen ja sen esitystapoihin medioissa. Tämä ei sulje pois miehiä, vaikka päähuomio on ollut esitetyissä naiskuvissa.

Median vaikutuksia ihmisiin on tutkittu runsaasti, mutta tutkimuksista on ollut vaikea saada konkreettisia tuloksia, sillä vaikutusten mittaaminen on vaikeaa. Ihmiset tulkitsevat mediatekstejä eri tavoin ja tulkinnoissa syntyvät merkitykset vaihtelevat eri ihmisryhmien välillä.

On kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin asiat mediassa esitetään ja mitä tietyllä esitystavalla halutaan tuoda julki. Esitetyt kuvat ja kuuluvat äänet heijastavat mediassa vallitsevia valtarakenteita. Kysymykset siitä, kuka puhuu ja mitkä asiat nousevat esiin mediassa, eivät ole merkityksettömiä. Ne toimivat yhteiskunnan moniäänisyyden mittareina.

Mediakriittisyyden lisääminen on ehkä tehokkain ja helpoin tapa auttaa ihmisiä näkemään median esittämien stereotypioiden taakse. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Vallitsevien valtarakenteiden murtaminen edellyttää myös avarampia ja moninaisempia sukupuolikuvia, niiden tuottamista ja esittämistä uudella tavalla.

Sukupuolen esitykset mediassa

Yhdysvaltalainen feministi Judith Butlerin mukaan sukupuoli muodostuu esitystavoista, joita toistetaan. Esitystavoista neuvotellaan erilaisilla foorumeilla, myös mediassa. Sukupuoli muotoutuu siis olennaisesti yhteiskunnallisen vallankäytön seurauksena.

Sukupuolten esitystavat mediassa ovat usein yksioikoisia ja stereotypioita vahvistavia. Nämä esitystavat muokkaavat nais – ja mieskuvia heteronormatiivisen oletuksen mukaan.

Ohjelmaformaatit, uutiset ja muu televisiotuotanto pyrkivät erilaisten ihmiskuvien esittämiseen, mutta kuinka moniäänistä mediatuotanto todellisuudessa on? Perinteisestä poikkeavien ihmiskuvien kautta voidaan kyllä tuottaa sukupuolta uusilla tavoilla, mutta kyse on lopulta siitä, millaisille kuville ja äänille mediassa annetaan tilaa ja valtaa. Eikä pelkästään katsojien mediakriittisyyteen luottaminen riitä, vaan myös median portinvartijoiden on sitouduttava kirjoittamaan, puhumaan, näyttämään ja tuottamaan moniäänisempiä ja avarampia sisältöjä.

Kirjallisena kokemuksena Sukupuolishow on valistava ja mielenkiintoinen. Teos on ensimmäinen suomenkielinen perusoppikirja feministisestä mediatutkimuksesta ja näin olleen sen pääfunktio lienee lähinnä opetuksellinen ja uusien näkökulmien esiin nostaminen. Tässä se onnistuukin hyvin. Poliittiselta anniltaan kirja oli kevyt, mikä ihmetyttää, sillä kyse on kuitenkin feministisestä julkaisusta. Lukijana olisin toivonut enemmän konkreettisempia avauksia siitä, miten esimerkiksi median sukupuolituotantoon voi vaikuttaa.

Kirjan toimittajat pahoittelevat esipuheessaan miesnäkökulman puuttumista ja toivovat myös miehiltä enemmän kiinnostusta sukupuoliasioihin. Tämän suhteen yhdyn kirjoittajien pahoitteluihin, sillä kriittinen sukupuolitutkimus tarvitsee kipeästi myös miesten panosta.

Kirjoitus on julkaistu vuoden 2007 ensimmäisessä Debatissa.

Suomen epätoivo

2007-03-06T21:06:00.000+02:00

Näinhän se tietysti menee.

Kokoomus on nostanut mediassa voimakkaasti esiin sosialidemokraattien ja ammattiyhdistysliikkeen kampanjoinnin ja väittänyt sitä lokaamiseksi. Kuinkas näin? Voimakkaasti kantaaottavat mainokset herättävät tietysti tunteita, mutta puheet lokaamisesta ovat Kokoomuksen puolelta puhtaasti taktisia. Niillä saadaan huomiota itselleen ja ikävää huomiota kilpakumppanille, vaikka väitteet eivät pitäisikään paikkaansa.

Puheenjohtaja Katainen ja Sauli Niinistö ovat yhdestä suusta lähes hurskaan oloisesti pyrkineet tuomitsemaan vasemmiston kampanjoinnin. On se niin väärin ja on se niin moraalitonta. Mikä sitten? Kantaa ottaminenko?

Ja mitä he itse sitten tekevätkään?

No, jokainen voinee tehdä johtopäätöksensä vierailemalla heidän mielenkiintoisilla vaalisivuillaan. Suosittelen myös katsastamaan televiossa pyörivän vaalimainoksen, siinä nimittäin kaikki tämä moraalisuus kristallisoituu.

Kuinka ollakkaan

2007-03-04T12:55:00.000+02:00

Hämmentyneenä luin jälleen Ylen Taloustutkimukselta tilaamaa tutkimusta. Työn ja perheen yhteensovittaminen kun ei tämän mukaan huoleta moniakaan alle 35-vuotiaita naisia. Siitäkin huolimatta, että työmarkkinat syrjivät juuri heitä.

Ylen Taloustutkimukselta tilaamassa mittauksesta selvitettiin nuorten naisten tasa-arvoasenteita. Nuorista naisista 65 prosenttia oli kyselyssä sitä mieltä, että perhe ei ole este etenemiselle johtoon. Tutkimuksen mukaan jopa miehet uskovat nuoria naisia hieman useammin, että perhe muodostaa esteen etenemiselle johtotehtäviin. En pysty allekirjoittamaan tutkimuksen tuloksia, ja minua suorastaan epäilyttää se otanta, millä tutkimus on tehty ja erityisesti epäilyttää kun tarkastellaan kysymyksen asetteluja.

Lisää mielenkiintoisia tuloksia asennemittauksen kautta seuraa liittyen feminismiin: nuorten naisten suhtautuminen feminismiin osoittautui kriittiseksi tutkimuksen mukaan. Alle 35-vuotiaista naisista 70 prosenttia vastasi kieltävästi väittämään "pidän itseäni feministinä". Noin puolet vastaajista allekirjoittaa väittämän "en ymmärrä koko naisasiavouhotusta, Suomessa naisilla on asiat hyvin."

Hieman latautuneesti asetetut kysymykset(kö)? Ehkäpä. En yhtään ihmettele, että vastaukset ja tulokset ovat yllä kuvatun mukaisia, jos jopa kysymyksenasetteluissa käytetään sanaan "naisasiavouhotus". Ei tuolle oikein tiedä itkeäkö vaiko nauraa.

Tässä kuitenkin kaiken huippu: 54 prosenttia nuorista naisista allekirjoitti mittauksen mukaan väittämän, jonka mukaan tasa-arvo on johtanut siihen, että naisilta vaaditaan liikaa: pitää yhtä aikaa olla hyvä perheenäiti ja menestyä työssä. Eli nyt siis ei ollakaan iloisia siitä, että tasa-arvo on Suomessa edennyt (naisliikkeen ansiosta myös) merkittävällä tavalla, vaan tehdään se johtopäätös, että liika tasa-arvoisuuden korostaminen on koitunut nyt naisten tappioksi, kun pitää onnistua niin monella elämän osa-alueella!

Rohkenen väittää, että ylisuorittamisella ei ole mitään tekemistä feminismin kanssa. Menestyminen työ ja perhe-elämässä on pitkälti koventuneiden ja epävarmaksi muuttuneiden työmarkkinoiden logiikan seurausta, ei naisasialiikkeen tasa-arvovaatimusten. Miten tasa-arvoisuuden etenminen yhteiskunnassa voisi johtaa koventuneisiin vaatimuksiin naisille? Haluan selityksen tälle väitteelle, koska mielestäni tässä päättelyssä on valtava aukko ja se heijastaa myös tämän asennemittauksen kysymysten laatijan ennakko-oletuksia.

Eläköön kuningatar

2007-02-26T22:14:00.000+02:00

Elokuva-alan arvostetuimmat palkinnot jaettiin jälleen viime yönä. Itselleni jo perinteen muodostaneena, valvoin koko yön ja katsoin nelosen suorana näyttämän lähetyksen juhlista. Tällä kertaa tosin torkahtelin aika runsaasti, mutta heräsin aina oikeaan aikaa näkemään ja kuulemaan tärkeimmät haastattelut. Vähän friikkiähän se on, mutta minkäs teet.

Tänä vuonna 79. Oscarjuhla oli ehkä aavistuksen tylsä. Ei ollut varsinaista ennakkosuosikkia ja kriitikkojen ylistämää elokuvaa, jonka saattoi olettaa voittavan. Ehdolla oli toki mielenkiintoisia elokuvia, kuten Babel, The Queen, Letters from Iwo Jima ja Little Miss Sunshine sekä Martin Scorcesen The Departed, joka voitti sarjan. Tosin voittoa oli ennustettu Babelille, mutta se meni The Departedille, osittain varmaan siksi, että akatemia oli päättänyt vihdoin ja viimein palkita ohjaajantyöstään Martin Scorcesen. Luultavasti osittain siksi myös The Departed valittiin parhaaksi elokuvaksi, vaikka se ei sitä välttämättä olisikaan kiistatta kaikkien mielestä ollut. Loistava elokuva se omasta mielestäni kyllä on, erinomaista Scorcesea. On hienoa, että hänet viimein palkittiin.

Näyttelijätyön pääosaoscarit menivät tällä kertaa molemmat oikeaan osoitteeseen. Helen Mirren on kerrassaan loistava The Queenissa. Hän onnistui hyvin vangitsemaan Englannin kuningattaren Elisabethin henkilöhahmon. Helen Mirren oli ehdoton ennakkosuosikki voittajaksi, joten sarjassa ei ollut varsinaisia kilpailijoita hänelle. Forest Whitaker voitti myös odotetusti miespääosan elokuvasta Last King of Scotland. Hänen tulkintansa Idi Aminin naiivista, ehkä yksiulotteisestakin henkilöhahmosta oli kuitenkin väkevä. Hän piti erityisen koskettavan kiitospuheen, jossa muisteli omia lapsuudenaikojaan varttuessaan köyhässä perheessä Teksasissa, jolloin näytteleminen oli vain unelma hänelle. Amerikkalainen unelma on usein sokerikuorutettua ja yliarvostettua ja kaikkea muuta kuin unelmaa, mutta joskus harvoin se kyllä koskettaa.

2007-02-20T20:02:00.000+02:00

Ilmastonmuutos.nyt

Maailma on uniluoma
yhteinen satu, tarina
tornit kohoaa korkeuteen
kirkot auki taivaaseen

tehtaat puskee usvaa
koneet tuottaa onnea
teräsrunkojen seassa
lojuu ihmisromua

- A.W. Yrjänä

Ilmastonmuutos on käsin kosketeltavissa. On tammikuu ja taivaalta sataa kevyttä tihkusadetta. Lumesta ei ole tietoakaan. Takana on musta joulu, vaikka lämpötila jossain vaiheessa laskikin lähelle miinusasteita. En pysty vieläkään käsittämään sitä, että talvi ei ole oikeasti tullut vielä. Tuleeko se ollenkaan?

Keskustelua ilmastonmuutoksesta hallitsee ihmisten parissa samanlainen pysäyttämyyden ja hallitsemattomuuden tunnetta korostava diskurssi kuin globalisaatiosta puhuttaessa. Ihmiset tuntuvat kadottaneen todellisen kiinnostuksensa ympäristön tilaan, koska kokevat, ettei yksittäisellä kuluttajavalinnalla voi vaikuttaa. Suuremmat, poliittiset muutosprosessit taas vievät paljon aikaa, eikä ihmisten usko tunnu riittävän siihen, että itse muutos on mahdollinen. Puhtaampi maailma on kuitenkin mahdollinen.

Ilmastonmuutos on jo pitkään nähty isona pahana mörkönä, joka lähestyy väistämättä. Mielenkiintoisella tavalla siihen tarvittiin konkreettinen muutos Suomen omassa ilmastossa, että ihmiset heräsivät ja asia sai mediajulkisuutta. Vihreä liike on ansiokkaasti pitänyt asiaa esillä jo vuosikaudet, mutta vasta nyt ongelma on tosissaan noussut poliittiseen keskusteluun. Toivon todella, että ilmastonmuutoksen torjumiseen ollaan nyt valmiita panostamaan konkreettisilla toimilla, puheen sijasta.

Ennen kaikkea toivoisin kuitenkin heräämisiä yksittäisten toimijoiden, kuluttajien tasolla. Vielä varsin monet eivät täysin ymmärrä, mistä ilmastonmuutoksessa on kyse. Tällä tarkoitan sitä, että vaikka tiedämme mitä termi tarkoittaa, emme tiedä ilmiön kaikkia ulottuvuuksia, seurauksia ja ennen kaikkea sitä, miten omalla panoksellamme voimme vaikuttaa sen torjumiseen. Ihmisten ympäristötietoutta tulisi huomattavasti lisätä. Olemme valistuneita hyvinvointivaltion kansalaisia, mutta emme kuitenkaan toimi sen mukaisesti.

Media hallitsee vahvasti niitäkin kuvia, jotka ihmisille ilmastonmuutoksesta syntyvät. Dramaattisten, mediassa lähes uhkakuvina esitettyjen uutisten kautta ihmisen käsitys omasta vaikutusvallasta ja toimijuudesta häviää. Tulee helposti tunne, ettei voi vaikuttaa. Varsinkin, jos uutiset ovat enimmäkseen pelottavia luonnontieteilijöiden laskelmia vakavista muutoksista ympäristössämme, jotka ovat aina vain lähempänä meitä.

**

Olen itse taipuvainen pessimismiin, vaikka en siitä piirteestä itsessäni pidäkään. Tuomiopäivän uhkakuvien maalaaminen ja angstinen maailmantuskan poteminen tuntuvat joskus niin houkuttelevalta tieltä. Toisaalta, pessimismi on usein sukua äärimmäiselle kriittisyydelle, eikä aina pahasta. Meidän tuleekin olla kriittisiä huomataksemme todellisen ongelmat. Kriittisyys on väline, jolla paljastamme todellisuuden harhat.

Ilmastonmuutoksen suhteen todellisuuden harhat on jo häivytetty. Ongelma on ollut todellinen jo pitkään. Seuraavaksi on pidettävä huoli siitä, että jokainen ihminen tällä maapallolla sitoutuu työhön puhtaamman maailman puolesta. Pienikin panos on enemmän kuin välinpitämättömyys.

Ilmastonmuutoksen ymmärtämisessä ei ole kyse pelkästä tiedonpuutteesta, vaan myös asenteista. Monien pienien ja suurempienkin tekojen summa on ollut se, että ympäristömme on nyt siinä kunnossa kuin se on.

Pahempaa välinpitämättömyyttä, kuin historiallisen kehityksen ja rakenteiden välinpitämättömyys, on kuitenkin yksilön välinpitämättömyys. Se vasta on pelottavaa. Juuri sille meidän kuitenkin pitäisi pystyä tekemään jotain.

Kirottu olkoon HTML-koodi!

2007-02-20T14:46:00.000+02:00

Kolmas kerta toden sanoo.

Vaihdoin jälleen blogin templatea ja väritystä. Edellinen kokeilu jäi hyvin lyhyeksi, sillä pohjan värimaailma ei tuntunut kivalta ja pohjan uudelleenmuokkaus oli siinä mallissa hankalaa. Toivottavasti tämä nykyinen toimisi hieman paremmin. Väritys ainakin miellyttää nyt kovasti silmääni. Murretut värit rauhoittavat minua.

Kaikki asetukset pitää blogissa tehdä taas uudelleen, mikä on tylsää. Lisäksi otsikoinneissa saattaa näkyä erikokoisia fontteja ja muita hämäriä juttuja. Niistä ei kuitenkaan kannata välittää, sillä kiroan parhaillani HTML - koodin olemassaoloa. Nämä blogipohjat kun on tehty tuolle mystiselle tietokonekielelle, jota tavallisten ihmisten on vaikeaa tajuta.

Yritän siis parhaillani tuunata pohjaa jälleen itselleni sopivaksi ja siihen menee hetki, koska en ymmärrä hirveästi mokomaa html-salakieltä. Olen pitkään yrittänyt muuttaa blogin arkistointinäkymää sellaiseksi, että siinä näkyisi vain kuukausi ja suluissa kertyneet merkinnät. En löydä kuitenkaan asetuksista mistään sitä paikkaa, jossa pääsen muokkaamaan arkistoja. Olen nähnyt kuitenkin monilla tämän olevan käytössä, joten se ei voi olla kovin vaikeaa. Kuka kertoisi minulle, miten sen saa muutettua?

Tyyntä myrskyn edellä?

2007-02-17T21:31:00.000+02:00

Eduskuntavaalit lähestyvät ja jännitys tiivistyy. Politiikan intoilijoille vaalit ovat ihanaa aikaa monessa mielessä: kriittistä yhteiskunnallista keskustelua tärkeistä asioista ja jännitteitä poliittisten linjojen välillä. Aitoa dynamiikkaa, kipinöitä. Taistelua. Eroja puolueiden välillä.

Nyt kuitenkin tuntuu, että parhaillaankin tulevia eduskuntavaaleja käydään vain jollain etäisellä ylätasolla. Siis oikeasti. On niin kovin hiljaista ja keskustelu ei ole lähtenyt kunnolla käyntiin. Lähes kaikki puolueet ovat käynnistäneet vaalikamppanjansa. Sosialidemokraatit ovat lähteneet vaaleihin voimakkaasti kantaaottavalla kamppanjalla ja näkyvällä, hyvännäköisellä katumainonnalla. Kantaaottava, yhteiskunnallinen mainonta on sellaista, jotka itsekin mielelläni katselen julkisissa paikoissa. Sitä vain näkee todella harvoin.

Keskustan vaalislogan on pahvimaisen oloinen "Vähän kuin itseäsi äänestäisit". Värimaailma ja kamppanjasivut näyttävät viimeisen päälle rustatuilta, mutta vaalislogan kaikuu onttouttaan. Siis oikeesti, miksi kukaan haluaisi äänestää itseään? Politiikkaa tehdään yhteisen, hyvän maailman puolesta, arvojen ja ideologisten lähtökohtien kautta. Tarkoittaako tuo tylsä slogan sitä, että äänestäjälle olisi tärkeää vain nimenomaan omien, yksilöityjen (mitä ikinä ovatkin tässä tapauksessa) arvojen voitto? Kuulostaa halvalta ja äänestäjää aliarvioivalta.

Keskustapuolueen eduskuntaryhmästä suurin osa osoitti vanhakantaisuutensa äänestämällä hedelmöityshoitolakia vastaan taannoin syksyllä. Tästä huolimatta puolue aikoo maalisvaaleissa tavoitella liikkuvan, liberaalin, kaupunkilaisen ja nuoren äänestäjäkunnan ääniä sloganilla "Kuin itseäsi äänestäisit". Aijai. Aliarviointia kerrakseen.

Kokoomuksen kamppanja näyttää jatkavan samalla tylsällä, uudelleen muokatulla työväenteemalla, joka saattoi toimia presidentivaaleissa, kun suurin osa äänesti puolueen ehdokasta henkilön perusteella, mutta ei toimi enää. "Vastuullinen markkinatalous" on sloganina turhan kryptinen. Se ei oikeasti sano tai kerro ihmisille mitään. Paitsi sen, että Kokoomus kannattaakin yhtäkkiä taas kerran vasemmiston teemoja, mikä on joka kerta yhtä hilpeää havaita.

Visuaalisesti mainoskamppanjassa näkyy tietysti kova raha, mutta laajalevikkisissä lehdissäkin jo useaan otteeseen esiintyneet retrohenkiset mainokset ei sano yhtään mitään. Tämän tyyppisellä mainonnalla ei ole ilmeisesti tarkoituskaan ottaa kantaa, vaan vedota ehkä aisteihin ja ihmisten tyhjäpäisyyteen. Tämä on rumasti sanottu, mutta pitää paikkansa. Mainosviesteissä ei tunnu olevan muita koukkuja kuin koristeltu ulkokuori ja kasa tekstiä, jossa mustamaalataan häpeilemättömästi sosialidemokraatteja. Milloinkohan odotettavissa olisi oikeita vaalimainoksia, joista jopa välittyy Kokoomuksen sanoma, mitä ikinä se lieneekään näissä vaaleissa. Kovin selväksi se ei itselleni ainakaan ole tullut.

Vihreät saavat plussapisteitä raikkaasta olemuksestaan ja hyvin nuoresta ehdokaskaartistaan. Mutta unohtuuko totuus? Kristillisdemokraatit saavat pienen plussan itseironiasta, mutta jäätävää kuultavaa olivat Päivi Räsäsen haaveet perheministerin salkusta. Vasemmistoliitto väittää olevansa 'oikeasti vasemmalla' - mitä sekin sitten tarkoittaa. Perussuomalaisten televisiomainos on rallatuksen kanssa niin raastavaa kuunneltavaa, että meinaa tulla itku. RKP taas on RKP.

Puolueiden välillä on eroja, vaikka kuinka muuta väitettäisiin. Eduskuntavaaleihin kuuluu aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelu, jossa asiat nousevat keskiöön henkilöiden sijasta. Puolueelle, joka pelaa vain henkilöillä, voi käydä heikosti. Toivon todella, että eduskuntavaaleissa 2007 käydään kriittistä, hyvää keskustelua, josta politiikan intoilijat voivat olla ylpeitä.

Hyvää ystävänpäivää!

2007-02-14T16:20:00.000+02:00

Avoin keskustelutilaisuus

Sosialidemokraattinen HLBT-yhdistys - Pinkkiruusu ry järjestää torstaina 15.2. klo 18-20 keskustelutilaisuuden sateenkaariperheistä, niiden moninaisuudesta ja samaa sukupuolta olevien parien oikeudesta sisäiseen adoptioon. Paikkana toimii Kirjasto 10 Pääpostitalossa osoitteessa Elielinaukio 2 G, 2 krs.

Paikalla tilaisuudessa ovat Seta ry:n Sateenkaariperhetyön projektikoordinaattori Juha Jämsä sekä kansanedustaja ja lakivaliokunnan varapuheenjohtaja Susanna Rahkonen. Tilaisuuden avaa Pinkkiruusu ry:n puheenjohtaja Jani Ryhänen.

Tilaisuus on avoin kaikille - Tervetuloa!

Lisätietoja: Pinkkiruusu ry:n puheenjohtaja Jani Ryhänen

Mieluummin missi kuin naisasianainen

2007-02-04T23:27:00.000+02:00

Tässä siis totuus missin suusta...

Populaarin lumo

2007-01-07T14:19:00.000+02:00

Minulla on muutamista tv-sarjoista ylitse muiden - suosikkeja. Olen odottamattani jäänyt koukkuun Greyn Anatomiaan, osittain loistavien näyttelijöiden vuoksi. Greystä ehdoton suosikkini on loistava, Sideways'sissäkin näytellyt, Sandra Oh. Hän näyttelee sarjassa Christina Yangia.

Christina on yksin sarjan viidestä kirurgisesta harjoittelijasta, joka aloittaa harjoittelun Seattle Grace-sairaalassa sarjan alussa. Hän on älykäs, kunnianhimoinen, määrätietoinen, tyly, sanavalmis ja röyhkeä. Hän on kehno potilaiden kanssa (bedside manners), mutta erittäin lahjakas leikkaussalissa. Hänessä yhdistyy monella tapaa ristiriitaiset piirteet: hän on mahdoton sottapytty sairaalan ulkopuolella, mutta sairaalassa taas hän on tarkka ja terävä yli-innokas oppilas. Hän on vain kerrassaan mainio. Hänessä on asennetta.

En voi itse sanoa välttämättä samaistuvani hänen hahmoonsa juurikaan, mutta pidän tv-sarjoissa persoonallisista hahmoista, jotka ovat hyvällä tavalla hulluja. Karikatyyriseksihän Christina Yangin hahmokin osittain on luotu, sillä Greyn Anatomia on sekoitus komediaa ja draamaa, ja siksi jollain tapaa mukavampi katsoa kuin esim. Teho-osasto, jossa synkistellään jatkuvasti. Synkistelyssä ei tosin ole mitään vikaa. Itse pidän kuitenkin enemmän eri genrejä sekoittelevista sarjoista. Greyn Anatomian ainoa huono puoli se, että se on amerikkalainen. Se toistaa monia jenkkisarjoille tyypillisiä konventioita ja kliseitä, mikä on hitusen ärsyttävää.

Toinen suosikkihahmoni tv:stä on Desperate Housewives'in Bree Van De Kamp, jota näyttelee Marcia Cross. En enää pidä sarjasta niinkään paljoa, mutta Bree on hahmona kerrassaan hykerryttävä. Hän on varsinainen karikatyyri monella tapaa: kaunis kotirouva, kontrollifriikki, pikkutarkka neuroottisuuteen asti, yläluokan konservatiivinen ja ahdasmielinen tiukkapipo ja omaa täydelliset käytöstavat. Bree on kaikkea tätä ja silti hän vaikuttaa jollain tapaa haavoittuvaiselta ja sympaattiselta. Ystävilleen hän on aina empaattinen kuuntelija.

Breen onni parisuhteissa ei ole kehuttavaa laatua. Hän alkaa seurustella edesmenneen aviomiehensä murhaajan, apteekkari Georgen kanssa (tosin tietämättömänä siitä, että George tappoi hänen miehensä saadakseen olla Breen kanssa) ja lopulta saatuaan kuulla totuuden avittaa miehen itsemurhayrityksessä ja poistuu kylmän rauhallisesti paikalta. Kotona hän kuitenkin sekoaa suruunsa ja neuroottisuuteensa ja ratkeaa juomaan. Lopulta erinnäisten sattumusten kautta Bree toimittaa itsensä muutamaksi kuukaudeksi vapaaehtoisesti hoitoon, mutta karkaa sairaalasta pelastamaan tyttärensä murhaajan (naapurin poika Matthew) käsistä. Kun koettelemukset viimein näyttäisivät olevan ohi, käy kolmannella tuotantokaudella ilmi, että Bree rakastuu vahingossa toiseen murhaajaan (hammaslääkäri Orson) ja jopa avioituu tämän kanssa. Ei käy kateeksi.

Suosikkikohtaukseni on sarjasta toiselta tuotantokaudelta, jossa Bree on juuri katkaissut välintä Georgeen ja kuulee kesken illalliskutsujen outoa mölyä etupihaltaan. Hän poistuu pöydästä ja näkee kadulla Georgen laulamassa karaokelaitteiden ja mikrofonin avulla siirappista rakkauslaulua hänelle. Bree rypistää kulmiaan, kävelee ilmoittamaan vierailleen, että jälkiruoka tarjoillaan hetken kuluttua ja kävelee yläkertaan. Hän ottaa makuuhuoneen kaapista haulikon ja ampuu ikkunasta tyynesti rikki Georgen karaokelaitteen. Sitten hän kävelee vieraidensa luokse alakertaan, hymyilee kohteliaasti ja jatkaa seurusteluaan heidän kanssaan.

Bree on ihana, mutta hullu. Hänessä on kuitenkin sellaista viehättävää 'I kick asses' - asennetta, jota toivoisi enemmänkin televisioruutuun. Desperate Housewives on siitä mielenkiintoinen sarja, että siinä onnistutaan hyvin luomaan naishahmojen luonteenpiirteistä karikatyyrisella tavalla huumoria täysin rajat ylittävilläkin tavoilla. Henkilöhahmojen luonteenpiirteitä voidaan liioitella loputtomiin asti, mutta hahmot säilyttävät silti ymmärrettävyytensä ja inhimillisyytensä.

Ärsytys päivässä pitää feministin terässä

2007-01-06T19:39:00.000+02:00

Viikon media-ärsytys on saavutettu, kiitos MeNaiset - lehden. Kenellekään ei liene yllätys, että lehtenä kyseinen julkaisu ei edusta kaikkein sukupuolineutraaleinta kenttää.

Onhan se ihan jees, että naisille on olemassa oma lehti/omia lehtiä (vrt. Anna, Eeva yms), jotka jakavat innokkaasti elämäntapaohjeita, laihdutus - ja kauneusvinkkejä, parisuhdeneuvoja, yhteyden vertaisryhmiin ja ajanvietettä. Jos ne kuitenkin tuottavat jatkuvasti puuduttavaa, vääristynyttä todellisuutta naisten kulutettavaksi ja elettäväksi, miksi niitä luetaan? Miksi niistä nautitaan? Tunnustus: olen itse aikoinani jollain viihteellisellä tapaa nauttinut naistenlehtien lukemisesta. Vuosien mittaan ärsytystila on kuitenkin uhkaavasti kasvanut. Enää en pysty lukemaan naistenlehtiä joutumatta arkaaisen kiukun partaalle.

Mitä aitoa hyötyä ja iloa naistenlehdistä voi lukijoilleen olla, jos ne vuodesta toiseen esittävät ja kuvaavat tietynlaista naiseutta ja äitiyttä saaden samalla suurimman osan tuloistaan kosmetiikka -ja vaatetusteollisuuden mainostajilta? Mainostajat tulevat tulevaisuudessakin pitämään huolen siitä, että epäterveet ja vääristyneet naiskuvat eivät naistenlehdistä tule loppumaan, erotuksena ehkä muutaman poikkeukset. Ja vaikka naistenlehtien sisältö muuttuisi kriittisemmäksi ja moniäänisemmäksi, se ei auta, mikäli lehden kuvamaailma viestii vastakkaista.

Naistenlehdissä kirjoittavien naistoimittajien väitetään itsensäkin uusintavan vallitsevia diskursseja. He kirjoittavat siitä mistä uskovat lukijoidensa olevan kiinnostuneita; laihduttaminen, kauneus ja terveys, lifestyle. Aikakausilehtien (ja siis myös naistenlehtien) funktio perustuu kuitenkin paljolti viihtymiseen, rentoutumiseen ja ihmisen omaan ajankäyttöön. Kyse on siitä, että voi työpäivän päätteeksi poimia käteensä mukavan lehden ja lukea sitä kotisohvalla. Naistenlehtien suhteen tämä on erityisen vaikeaa, ainakin feministille. Tietysti voi aina olla lukematta naistenlehtiä. Mutta entä jos haluaisi, mutta ei viitsi niiden huonon sisällön vuoksi?

Naistenlehdet ovat kuitenkin pyrkineet vuosien saatossa muuttumaan ja uusiutumaan. Stereotyyppisten naiskuvien sijaan lehdet pyrkivät tarkoituksellisesti kirjoittamaan artikkelisarjoja, syvähaastatteluja ja katsauksia erilaisista ihmisistä. Lehdissä on pyritty tuomaan esiin erilaisia naisia ja äitejä, erilaisia elämäntilanteita - ja tarinoita. Erilaisia ihmisiä. Riittääkö tämä? En usko.

MeNaiset 1/2007 esittelee kannessaan raskaana olevan Piritta Hagmanin, joka kertoo hymyillen: "Onneksi luotin äidinvaistooni". Tämä tuntuu mitä tyypillisimmältä ja kliseisimmältä otsikoinnilta naistenlehteen. Haastattelu noudattaa aika pitkälle samaa kaavaa: siinä entinen missi kertoo siitä millaiseksi siunaukseksi odotus ja raskaus on alkuvaikeuksien jälkeen muodostunut. Tietysti haastattelu kattaa myös edellisen kesän unelmahäät ja tutun 'elämä on onnellista' - kehyksen. Toinen vaihtoehtoinen kehys naistenlehtien tarinoille on usein 'Elämä on vaikeaa, mutta selviydyn'.

Tässä kaikessa ei ole sinänsä mitään ongelmaa, mutta olisiko MeNaiset julkaissut vastaavan haastattelun vaikkapa täysin vastakkaisella reaktiolla? Olisiko kukaan edes uskaltanut sellaista julkisesti naistenlehden haastattelussa kertoa? Esimerkiksi, että raskaus on hankala eikä siitä pysty nauttimaan? Ja että elämä on vaikeaa, rankkaa ja tunnelin päässä ei ole aina valoa?

Tuskinpa se naistenlehden genressä olisi toiminut niin. Etukansi on lehden paras mainos ja siinä on oltava hymyilevä, toiveikas ja onnellinen ihminen. Mielellään vaikeutensa voittanut, positiivisesti ajatteleva selviytyjä. Ikoni. Sankari. Jumalatar. Naistenlehti ei ilmeisesti myy, jollei se viesti sellaista ällöttävän raikasta ja reipasta ulkoasua. Ehkä näin sitten.

Naistenlehtien vallitsevien diskurssien muuttamiseen tarvittaisi kipeästi sekä sisällön että kuvamaailman radikaalia uudelleenmuokkaamista. Tämä ei liene kovin realistista, koska lehdet ovat tyypiltään kevyitä ja kaupallisia. Pysyn silti toiveikkaana.

Parempaa, kriittisempää naistenlehteä odotellessa on ihan hyvä pitää ärsytyskynnyksensä valppaana ja antaa lehdille aktiivisesti palautetta. Toisin kun ehkä ajatellaan, lukijoiden palautteella on merkitystä lehdille. Niitä kuunnellaan. Ostopäätöksillä ja kulutuskäyttäytymisellä on vielä suurempi vaikutus. Siksi pientä edistystä on todella havaittu tapahtuvan.

Sukupuolishow

2006-12-20T22:28:00.000+02:00

Olin eilen "Sukupuolishow - johdatus feministiseen mediatutkimukseen" teoksen julkistamistilaisuudessa Vanhalla. Oli erinomaisen mielenkiintoinen tilaisuus, nyt täytyy vain käydä ostamassa itse kirja pikaisesti, että pääsen lukemaan!

Sukupuolishow porautuu siihen, miten sukupuolta esitetään ja tuotetaan suomalaisessa mediassa. Esimerkkitapaukseksi on otettu pääministerin kohua herättänyt parisuhde, jota arvioidaan mediassa julkaistujen juttujen ja uutisten kautta. Saako Nainen rakastua julkisesti pääministeriin? Onko miespoliitikon erektio uutinen? Onko Susan nyt julkinen nainen? Nämä ovat kaikki kysymyksiä, joita ei ehkä tavallinen iltapäivälehtien kuluttaja tule miettineeksi tai edes kysyneeksi ääneen.

Yhdysvaltalainen filosofi ja yhteiskuntakriitikko Judith Butler on tutkinut ja kirjoittanut runsaasti sukupuolen performatiivisuudesta. Teorian mukaan, sukupuolella ei ole alkuperää, vaan se muodostuu erilaisista esitystavoista ja niiden toistosta. Sukupuoli on tekemistä. Tarkastellessaan sukupuolta nietzscheläisen genealogian kautta, korostuu Butlerin teoriassa sukupuolen rakentuminen vallan käytön seurauksena. Tämä lähestymistapa on erittäin aiheellinen, kun tarkastellaan mediaa ja sen ylläpitämiä diskursseja.

Nimenomaan diskurssit muokkaavat median nais - ja mieskuvia. Samalla kun media ylläpitää ja tuottaa stereotypisiä sukupuolikuvia, se myös suoltaa heteronormatiivista pakkotodellisuutta. Sukupuolikuvat elävät mediassa toiston kautta, noudattaen ahtaita lokeroita ja tyyppejä. Kaikki tämä toistuu tv-sarjojen ja elokuvien sekä mainosten kautta. Median vaikutuksen ollessa niinkin merkittävä kuin se nykypäivänä on, kaikki tämä tapahtuu lähes huomaamatta.

Butler on yksi suosikkiteoreetikkojani sukupuolitutkimuksen saralta. Voin suositella lämpimästi hänen teostaan Gender Trouble ' a kenelle vain. Kirjan kautta avautuu taas uusi, kriittinen ja ymmärtävä näkemys todellisuuteen. Butlerin näkemys sukupuolesta performatiivina on vetoava ja kiehtova, ja ennen kaikkea vakuuttava.

Mediakuvien jäykkyyttä vastaan voi ja pitää taistella. Sukupuolta voidaan tuottaa uusillakin tavoilla. Kyse on paljolti siitä, mikä ja millaiset kuvat saavat tilaa ja valtaa. Tarvitaan mediakriittisyyttä ja energiaa murtaa vallitsevia stereotypioita. Meidän on voitava nähdä stereotypioita ylläpitävien yksipuolisten ihmiskuvien taakse. Tarvitaan myös toisin esittämistä ja uusia kuvia, joille annetaan mediassa tilaa ja ääntä.

Ennen kaikkea tarvitaan moniäänisyyden tinkimätöntä puolustamista. Erityisesti niiltä, jotka vastaavat mediatilasta, siitä mitä kirjoitetaan, puhutaan, näytetään ja tuotetaan.

Palaan sukupuolishow - teokseen vielä tarkemmin, kunhan saan luettuani sen. Oikein ihanaa joulunodotusta itse kullekin!

Rahalla saa

2006-11-04T11:03:00.001+02:00

Torstain iltapäivälehdet mässäilivät jälleen Suomen rikkaiden, kauniiden ja rohkeiden ylettömillä tuloilla. *Haukotus*. Siitä päästäänkin sitten sopivasti aiheeseen: ketä kiinnostaa? Minua ilmeisesti ainakin sen verran, että jaksan asiasta täällä kirjoittaa.

En jaksa ymmärtää mitä uutisarvoa on sillä, että yhteiskunnan ökyrikkaat optiomiljonäärit tienasivat jälleen hurjat tulot. Oliko tämä jossain määrin uutinen? Ei. Tai se, että Vanhasen ja hänen nykyisen naisystävänsä vuositulojen välille mahtuu kokonaiset 130 000 euroa! Voi hyvänen aika.

Ärsyttävintä iltapäivälehdissä on se, että ne tunkeutuvat väkisin tietoisuuteen lähes jokaisella kauppareissulla. On tietysti ihan mahdollista olla huomioimatta lööppejä. Mutta kuka urhoollinen oikeasti pystyy välttämään katseensa kulkeutumista edes ohimennen isoin kirjaimin huutavaan päivän lööppiin? No, myönnän eihän niitä ole pakko lukea. Olen tietysti juuri sen verran utelias, että annan silmäni vaeltaa sinne missä lehdet ovat. Tietysti lööppien tarkoitus onkin ponkaista silmään ja on ehkä turhaa haaskata aikaansa valittamalla keltaisen lehdistön journalismin ja uutisoinnin surkeasta tasosta.

Joku voisi jopa sanoa, että kyse on vain luonteeltaan ohimenevästä, sensaatiohakuisesta kirjoittelusta. Miksei sensaatiojuttua voisi tehdä vaikka mieluummin siitä, miten huonosti yhteiskunnan heikompiosaiset voivat? Sekin on sensaatio, mutta negatiivinen sellainen. Säälittävintä on se, että iltapäivälehtiä lukee sadattuhannet suomalaiset viikoittain ja moni yllättävän kritiikittömästi.

Uutisena rikkaiden rikastuminen ja huikeat tulot on niin turhamainen, että ärsytyskynnykseni ylittyi (siihen ei tosin allekirjoittaneen kohdalla tarvita kovin paljoa). Tiedän, että iltalehti ja iltasanomat uutisoivat jokaisen vuoden lopussa tämän saman uutisen. Kysyn vaan, mikä funktio sillä on? Ikään kuin tuloerot Suomessa eivät olisi jo tarpeeksi kasvaneet, vaan joka vuosi siitä tehdään positiivinen ja kadehdittava asia.

Oodi syksylle

2006-10-25T21:25:00.000+03:00

Syksy on aina ollut vuodenajoista suosikkini. Erityisen paljon olen rakastanut syksyn värimaailmaa, joka ruskan myötä puhkeaa täyteen loistoonsa. Rohkeat, räiskyvät oranssin, punaisen ja keltaisen sävyt hehkuvat kilpaa sekoittuen murrettuun, lähes limetin vihreisiin lehtiin ja ruskean lämpöiseen sävyihin. Syysruskan värittämä kaupunkikuva on todella henkeäsalpaavan kaunis.

Itselläni oli tilaisuus vierailla syksyisessä Turussa viime viikonloppuna. Ruska oli ehättänyt maalata Turunkin kirkkaisiin väreihin. Olen aikonut ottaa itselleni kuvia ruskasta jo pitkään, mutta kamera ei satu ikinä mukaan, kun sitä tarvitsisi. Nytkin sille olisi ollut kyllä käyttöä. Upea ja kaunis kaupunki tuo Turku, ja erityisen viehättävä syksyllä. Kuten koko Varsinais-Suomella, Turulla on pitkä ja vivahteikas historia ja se näkyy myös kaupunkikuvassa.

Syksy on saapunut tänä vuonna harvinaisen myöhään. Raskaat syyssateet alkoivat vasta vajaa viikko sitten. Sitä ennen, lokakuun puoleen väliin asti, on ollut yllättävän lämmintä ja miellyttävää ulkona, ja ohuemmillakin takeilla on pärjännyt loistavasti. En ole itseasiassa vieläkään ole kaivanut talvitakkia saati kenkiä esiin, vaikka korkea aika jo olisikin. Kylmyys tuntui nimittäin jo tänään todella purevana.

Tässä syksyssä on ollut outoa myös se, etten ole kärsinyt ensimmäisestäkään flunssapöpöstä. Ja tämä on oikeasti outoa sikäli, että yleensä saan noin viisi kuusi flunssaa talvessa - toisin sanoen yskin ja niiskutan koko talven! Olen niin tottunut siihen, että minulla huono vastustuskyky ja saan flunssan pienimmästäkin kontaktista, että on ihan hassua kun mikään ei ole minuun vielä tarttunut. Ehkä asiaa auttoi myös se, että lääkäri viime keväänä diagnosoi minun kärsivän lievästä astmasta, joka aiemmin hoitamattomana oli jatkuvasti laukaissut ylimääräisiä flunssia. Kun nyt olen syönyt kolmisen kuukautta hoitavaa astmalääkettä, olo on flunssankin osalta paljon parempi kun hengitys kulkee ja toimii. Ehkäpä tuleva talvi olisi siis sairastelun osalta erilainen kuin edelliset.

Monille syksy tuo mukanaan masennuksen, ärsytyksen ja väsymyksen. Tunnustan itsekin kärsiväni ainakin väsymyksestä, enkä mitenkään erityisesti odota talven pakkasia ja talvikengissä hikoavia jalkoja. Syksyssä on kuitenkin taikaa. Ihanan värimaailman lisäksi pidän pimenevistä illoista kahvikupin ääressä, kynttilöiden paluusta, syksyn uutuussarjoista tv:ssä, kaulaliinoista ja ennen kaikkea siitä rajusta muutoksesta, mikä syksyisin tapahtuu. Luonnon värit loistavat hetken aikaa kirkkaina, ennen kuin katoavat mätänevinä lehtinä maan syleilyyn.

Syksyisin tapahtuva muutos on usein synkkä verrattuna kevääseen, joka on täynnä toivoa. Syksyssä on kuitenkin tutkimatonta taikaa ja tunnelmaa, joka minua jatkuvasti kiehtoo. Sääli, että syksyn muutos on aina niin nopeasti ohi ja tilalla on pian lähes staattinen ja ankarakin talvi.

105-83!

2006-10-13T20:47:00.000+03:00

Eduskunta äänesti ja hyväksyi tänään hallituksen esityksen hedelmöityshoitolaiksi. Lain mukaisesti hedelmöityshoitoja saavat jatkossakin myös itselliset naiset ja naisparit. Äänestys oli tiukka, mutta selvempi kuin uskalsin toivoakaan.

Loppuvaiheessa hedelmöityshoitolain tilanne näytti todella synkältä, varsinkin kun lakivaliokunta päätyi rajaamaan hoidot vain miehen ja naisen muodostamille aviopareille. Rajauksen takana vaikuttivat jäykkä konservatismi ja ennakkoluuloisuus. Argumentit, joita asian tueksi esitettiin suorastaan kylmäsivät sydäntä.

En tiedä, mitä olisin ajatellut ja tuntenut, jos lakivaliokunnan rajaama ehdotus olisi voittanut. Uskoni tasa-arvoiseen ja suvaitsevaiseen Suomeen olisi kyllä vakavasti järkkynyt. En olisi voinut kuvitella eläväni Suomessa, jossa eduskunta tekee tällaisia päätöksiä. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä moniarvoisuus ja inhimillisyys voittivat. Eläköön Suomi! Kovasti ehdin tässä jännittääkin äänestyksen tulosta ja lain etenemistä. Nyt aion keskittyä vain olemaan onnellinen.

Kuten Arto blogissaan jo kirjoitti, vasemmiston ja oikeiston väliset erot kyllä jälleen kirkastuivat tämänkin äänestyksen jälkeen. Suurin osa Keskustan ja enemmistö Kokoomuksen kansanedustajista äänestivät tiukemman, rajatun hedelmöityslain puolesta, siinä missä Sosialidemokraatit, Vihreät, Vasemmistoliitto ja Rkp suvaitsevaisemman linjan puolesta. Jos joku vielä väittää, ettei puolueiden välillä ole todellisuudessa mitään eroja, on hän aika hakoteillä.

Nainen on naiselle susi?

2006-09-03T23:36:00.000+03:00

Naisten välinen solidaarisuus on puhuttanut feministejä jo monia vuosia. On havaittu, että miehet kykenevät solmimaan ja ovat solmineetkin historian saatossa varsin tehokkaasti verkostoja, joiden kautta kyvykkäät yksilöt ovat sujuvasti edenneet työelämässä ja politiikassa. Naisten vähyyttä johtavissa asemissa ihmetellään edelleen 2000-luvullakin. Jopa ylistetyissä pohjoismaissakin naisten osuus yritysten johtotehtävissä on edelleen kovin alhainen. Kiintiöistä puhuminen aiheuttaa Suomessa tämän tästä myrskyn, koska monet kokevat sen sotivan pätevyysvaatimuksia vastaan. Sukupuolipariteetin toteutuminen on kuitenkin tärkeää. Ottaen huomioon suomalaisen koulutuksen upean universaalisen laadun ja naisten osuuden kaikista korkeakouluopiskelijoista (yli 50%), on hämmentävää, ettei naisia johtavissa asemissa juuri näy.

Syitä naisten vähyyteen työelämän johtotehtävissä on monia. Itseäni on alkanut askarruttaa viime aikoina kysymys naisten välisistä verkostoista. Naisiahan pidetään yleisesti hyvinä verkostoitumaan kun kyse on perheestä, sukulaisista, ystävistä tai muusta tukiverkosta. Kuitenkin työelämässä ja mediassa tilanne tuntuu olevan hieman toinen.

Huippumalliksikin tituleerattu Saimi Nousiainen otti asiakseen arvostella taannoin viikonlopun iltapäivälehdessä suomalaisten naisten ulkoista kuvaa, johon Saimin mukaan kuuluu olennaisena osana rillit, lyhyt tukka ja läskipohjakengät.

Saimin mukaan kauneus ja ulkonäöstään välittäminen eivät ole syntejä ja, että urallaan voi edetä hyvin naisellisuuden säilyttämälläkin. Ei tarvitse siis muuntua mieheksi ja mukautua normiin. Siinä mielessä olen samaa mieltä, että nainen on yhtä pätevä, oli hän supertällätty tai ei. Valitettavasti työelämä tuntuu vaativan naisilta mukautumista vallitsevaan diskurssiin, joka usein on maskuliininen. Less is more. Ulkonäköään korostavat ja kauneuttaan rohkeasti esiin tuovat naiset menettävät salaperäisesti pätevyytensä, vaikka heillä olisi tohtorin tutkinto.

Politiikka on mainio esimerkki siitä, miten mielenkiintoisella tavalla ulkonäölliset kysymykset aina liittyvät juuri naisiin. Erityisesti viran puolesta soveliaan pukeutumisen ollessa kyseessä, trendinä tuntuu olevan naisellisuuden häivyttäminen. Halutessaan olla pätevä, naisen tulee siis välttää naisellisia asioita. Poliitiikan toimittajat ja muutkin toimittajat kuitenkin mielellään arvioivat ja kommentoivat naiset pukeutumista ja tyyliä, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä itse politiikan kanssa. Hyvänä esimerkkinä toimii presidentti Tarja Halosen pukeutumistyylin ruotiminen iltapäivälehdissä. Tasaisin väliajoin ollaan huolissaan siitä, onko meillä edustava ja 'naisellisesti oikein' pukeutuva presidentti.

***

Saimin kommenteissa toistuu kuitenkin tietynlainen ilkeämielisyys, jolla naiset tuntuvat usein kommentoivat toisiaan. Kitkerä arvosteleminen ja tuomitseminen. Mistä moinen oikein kumpuaa? Onko kyse kateudesta? Samaa on havaittavissa usein 'ura vs. perhe' - keskustelussa, joka aina silloin tällöin Suomessakin herää henkiin. Lasten hyvinvointi on kaikille tärkeä asia, mutta silti siitä onnistutaan tekemään suuri moraalinen taistelu, jossa nimenomaan äidit ovat niitä, jotka syyllistävät toisiaan.

Toinen esimerkki sammakoista on eduskunnan entisen puhenaisen, Riitta Uosukaisen muutaman viikon takaiset kommentoinnit hempukoista, jotka etenevät urallaan muilla avuilla kuin pätevyydellä. Uosukaisen mukaan tällaisia naisia on ja tulee aina olemaan. Kommentti on uskomaton ja loukkaava naissukupuolta kohtaan. Lisäksi sen lausuu arvostettu politiikan naisvaikuttaja. Miksi naiset tekevät näin toisilleen? Miksi termi 'hempukka' tässä kontekstissa kuulostaa nimenomaan nuorelta, kauniilta naiselta?

En väitä, etteikö uralla edettäisi muillakin avuilla kuin ammattillisella pätevyydellä; paljonhan asiaan vaikuttavat persoona, sosiaaliset taidot ja yleinen ulosanti. On kuitenkin aika paksua, vanhanaikaista ja pahansuopaakin vihjata, että ulkonäöstään välittävät naiset järjestään etenisivät muilla avuin kuin pätevyydellä. On muutenkin aika erikoista syyllistää vain naisia tästäkin asiasta. Uskon, että mikäli tällaista tapahtuu, se on yhtä yleistä miehillä kuin naisillakin.

Naisten hanakkuus arvostella toisiaan mediassa on käsittämätöntä. Arvostelu ja ilkeily tuntuvat kuitenkin alkavan jo varsin varhaisella iällä. Muistan hyvin omat peruskouluaikani, jolloin tytöillä oli tapana arvostella toisiaan ulkonäöllisten ja muiden piirteiden johdosta hyvinkin rankasti. Varsinkin silloin kuin kyse oli ei-pidetystä luokkatoverista. Tuntuu kuitenkin, että ilkeilyä ei harjoitettu niinkään pojista vaan nimenomaan tytöistä, kanssasisarista. Olen törmännyt tähän kauhukseni yliopistomaailmassakin. Arvostelulla ja ilkeilyllä ei välttämättä ole mitään juurta, vaan ne saattavat nousta silkasta juoruilun halustakin.

Tällainen käytös on usein hyvin persoonakohtaista, enkä lähtisikään näiden aatosten pohjalta tekemään mitään kovin suuria yleistyksiä. On vain outoa törmätä samoihin asioihin aina vain uudestaan elämässään. Miten suuri merkitys naisten keskinäisellä verkostoitumisella työelämässä etenemisen suhteen sitten on? Luultavasti aika merkittävä. Tietenkään heikko edustus johtotehtävissä ei johdu pelkästään verkoistoitumistaidoista. Syynä on monia täysin rakenteellisiakin seikkoja, jotka vaatisivat pikaista uudistamista.

Naisten keskinäisen solidaarisuuden puuttuminen ei myöskään ole naisten syy. Pidän vastenmielisenä tapaa, jolla monet asiat mediassa esitetään syyllistävässä mielessä. Kuten naisten synnytysiän kohoaminen. Asia esitetään usein niin, että naisten kouluttautuessa nykyään pitkälle, myös synnytysikä kohoaa. Tämä taas on aiheuttanut selviä seurauksia kansantaloudelle ja väestönkehitykselle. Argh! Aivan kuin lasten saaminen olisi vain naisten etuoikeus tai ongelma. Tietysti monet nuoret naiset ovat aiheellisestikin syyllistyneet moisista esityksistä, ja nykyään on yleistä kuulla nuorten, korkeakoulutettujen naisten tuskailevan sitä, milloin olisi oikea aika tehdä lapsia, kun kolmekymppiäkin lähestyy jo uhkaavasti.

***

Kesälomalla luin yhdysvaltalaisen Naomi Wolfin mainion, pamfletinomaisen kirjan Kauneuden myytti ( Beauty Myth, 1991). Teos oli monella tapaa erittäin hypnoottinen. Suomen oloissa radikaalifeministiksikin lukeutuva Wolf tuskin saa kovin lämmitä vastaanottoa. Hän onkin kirjoittanut kirjansa amerikkalaiselle yleisölle, mutta koen, että teema koskettaa universaalisti kaikkia naisia. Hän kirjoittaa kauneudesta, naisen kolmannesta työstä, erittäin oivaltavasti ja vetävästi.

Wolf esittää ajatuksen siitä, miten keinotekoisesti luotu ja tehokkaasti kaupallistettu kauneuden myytti toimii naisten hallitsijana postmodernissa yhteiskunnassa. Kyse ei ole vain vain naisten hallitsemisesta, vaan heidän vastarintansa tukahduttamisesta. Tämä tapahtuu erityisen tehokkaasti kauneuden myytin avulla.

Kauneuden ja siihen liittyvien ihanteiden tavoittelu asettaa naiset keskenään jatkuvaan kilpailuasetelmaan, jossa kateus on valtava voimavara. Naiset kokevat toisensa huomaamattaan ja haluamattaankin vihollisiksi keskenään. Kauneuden myytti estää naisia muodostamasta vastarintaa ja keskinäisia siteitä jo ihan siitäkin syystä, että siihen panostaminen todella vie runsaasti aikaa, energiaa ja resursseja. Puhuminen kolmannesta työstä ei siis ole liioiteltua.

Tyylilleen uskollisena Wolf argumentoi hyvin voimakkain ja inhorealistisin äänenpainoin. Hänellä on kuitenkin myös painavia aineistoja tukenaan, mutta hänen rehellisen vihainen tapansa tuoda ongelmat esiin säikyttää varmasti monet herkemmätkin lukijat. Silti suosittelen kirjaa lämpimästi kenelle tahansa, sillä huolimatta voimakkaasta tyylistään, Wolf kyllä osuu asian ytimeen.

***

Se, miten hyvin kirjan ajatuksia naisten solidaarisuudesta voi soveltaa todelliseen elämään, onkin huomattavasti vaikeampaa. Asian todistaminen on vielä hankalampaa. Wolfin ajatuksissa voi kuitenkin olla jotain itua. Miksi naisten on vaikeata olla solidaarisia toisilleen? Tai paremminkin, miksi naiset sortuvat tämän tästä toistensa pilkkaamiseen ja aliarvioimiseen? Miksi naiset paheksuvat toistensa valintoja (esim. uraäiti vai kotiäiti) jatkuvasti? On vaikea kuvitella, että kyseessä olisi vain silkka kateus tai pahansuopuus. Voisivatko syynä olla ainakin osittain yhteiskunnalliset rakenteet, jotka tässäkin tapauksessa tuottavat tietyn tyyppistä todellisuutta, joka taas hallitsee naisia?

Kunnon sosialistina olen tietysti taipuvainen kannattamaan rakenteellisten seikkojen analyysia, kuten tässäkin tapauksessa. Joku voisi toki sanoa, ettei rakenteita voi syyttää kaikesta pahasta mitä yhteiskunnassa on pielessä tai että asioiden tarkastelu niiden kautta on vanhahtavaa ja täysin passé. Voi pitää paikkansakin, mutta enpä aidosti usko. Yhteiskunta on kuitenkin varsin kompleksinen rakennelma, ja vaikuttaa ihmisiin enemmän kuin mitä monet uskovat.

Eli Saimi, Riitta ja kumppanit, pliis, lopettakaa kanssasisartenne tuomitseminen ja syyllistäminen. Vedetään yhtä köyttä, arvostetaan toisiamme ja ennen kaikkea, ymmärretään toistemme erilaisia elämäntilanteita ilman että koetaan sitä uhaksi itsellemme.

Kerro, kerro kuvastin

2006-07-27T14:58:00.000+03:00

Television kesäuusinnat ovat yksi hauska, lähes legendaarinen tapa kuluttaa aikaansa kesäkuumalla. Ne antavat myös oivan tilaisuuden päästä jälleen mukaan jo aiemmin unohdettuihin sarjoihin. Omat suosikkini tänä kesänä ovat olleet ihana Everwood ja Sinkkuelämää. Maikkari aloitti jo viime kesänä Sinkkuelämän uusinnat ja pyörittää tuotantokaudet loppuun tänä kesänä.

Sinkkuelämän vannoutuneena seuraajana olen tietysti kovin mielissäni uusintajaksoista. Carrien, Mirandan, Charlotten ja Samanthan seikkailuja Manhattanilla on aina hykerryttävän hauska katsoa. Uusintojen tuoman mielihyvän vie kuitenkin hyvin tehokkaasti mennessään Nordströmin plastiikkakirurgiasairaalan mainokset, jotka läjähtävät ruutuun heti ennen sarjan alkua ja mainoskatkolla. Mainoksen jälkeen ruutuun ilmestyy Sinkkuelämää-sarjan alkutekstit ja jään kerta toisensa jälkeen miettimään, mitä tekemistä suositulla naistensarjalla ja plastiikkakirurgialla pitäisi olla keskenään?

Mitä minun, 24-vuotiaan naisen, pitäisi päätellä moisista mainoksista? Pitäisikö minun kenties vain sivuuttaa ne joutavina ja turhina? Vai pitäisikö siihen suhtautua huumorilla? Eihän se minua koske, olenhan vielä niin nuori. Pitäisikö tästä sitten edelleen johtaa se, että kauneuskirurgia olisi vanhemmille naisille? Eli ei minun vielä tarvitse huolehtia, mutta sitten viidentoista vuoden kuluttua.. Ketä mainoksen pitäisi puhutella? Mielleyhtymä, joka plastiikkakirurgiasairaalan mainoksesta ja Sinkkuelämää-sarjan konseptista nousee mieleen on hätkähdyttävän selkeä. Eihän tässä ole mitään epäselvää: sairaala mainostaa palvelujaan parhaalla katsomisajalla ja kohdennetulle yleisölle. Sanomattakin on selvää, että kohderyhmänä ovat nimenomaan naiset.

***

Kauneus on ollut pitkään erittäin tuottavaa bisnestä. Kosmetiikkateollisuus on jo monia vuosikymmeniä tahkonnut miljoonia naisten kuluttamien kauneushyödykkeiden avulla. Kosmetiikkamyynti kasvaa kokoajan ja perustuu yhä enenevässä määrin mielikuville. Suurin budjetein tuotteistetut brändit luovat illuusiota kauneudesta ja naiset kuluttavat tätä.

En koe, että käyttämäni meikit jollain tapaa orjuuttaisivat minua, vaikka ne sitä välillisesti tekevätkin. Kun meikkivoide loppuu, käyn ostamassa uuden. Olen kärsinyt nuorempana aknesta ja osittain kärsin yhä. Vilkas aineenvaihduntani näkyy heti myös ihossa. Kunnollinen, hyvä meikkivoide on ollut siis ehdottomasti tärkein meikkijuttu itselleni.

Kun sitten lähden kotoa meikittä, ilman meikkivoidetta, tunnen oloni kuitenkin jollain tapaa erilaiseksi. Vähemmän edustavaksi, vähemmän kauniiksi, vähemmän mielenkiintoiseksi. Meikkivoide taas loihtii kasvojen ihon sileäksi ja peittää ikävät epätasaisuudet. Sen voi siis sanoa tekevän jopa ihmeitä. Toisaalta: minkäs ihminen iholleen voi? Miksi pitäisi nähdä niin kova vaiva peittääkseen nuo ihon virheet? Jostain syystä pyrin (kuten monet, monet muutkin naiset) kuitenkin ajan käytössäni siihen, että ehdin lähes päivittäin sipaista perusmeikin kasvoilleni.

On outoa ja vaikeaa myöntää itselleen, miten salakavalasti kauneusihanteet vaikuttavat kaiken tämän naisille-niin-mukavan-ja-omaehtoisen kaunistautumisen kautta. En koe kosmetiikan olevan niin vaarallinen tässä mielessä, koska sen aiheuttamat muutokset eivät ole pysyviä. Meikin voi aina pestä pois kasvoiltaan.

***

Kauneuskirurgia onkin tässä suhteessa aivan toinen asia. Sen aiheuttavat muutokset ihmiskehossa ovat pysyviä. On totta, että silikonirinnat voi nykyään aivan yhtä helposti poistattaa kuin ottaakin. Ja usein lähes kaikki kauneuskirurgiset toimenpiteet ovat toisella leikkauksella peruuttettavissa. Kyse on kuitenkin leikkauksista, jossa ihmisen kehoa muokataan suuntaan jos toiseen. Jatkuvat ihon kiristämiset ja kohottamiset kuluttavat ihmisen kehoa. Puhumattakaan siitä, mitä itsensä leikkeleminen kosmeettisistä syistä tekee ihmisen mielelle. Okei, en tietenkään ole asiantuntija tällä lääketieteellisellä puolella, koska en omaa koulutusta. Ei ole kuitenkaan vaikeata terveellä järjellä tajuta sitä seikkaa, että ihmisen ulkonäön muokkaaminen kirurgisin toimenpitein ei ole mikään pikku juttu. Etenkin jos motiivit plastiikkakirurgiaan ovat puhtaan kosmeettiset, mitä ne valitettavasti ovat suurimmassa osassa plastiikkakirurgisista leikkauksista.

Kuitenkin kauneuskirurgiasta pyritään luomaan asia, joka olisi hyvin arkinen ja tavallinen, jopa luonnollinen. On aivan luonnollista, että kypsään ikään ehtinyt nainen kustantaa itselleen syntymäpäivälahjaksi kasvojenkohotuksen. Sehän on vain itsestään välittämistä ja oman ulkonäkönsä hellimistä. Miten itsestään välittäminen voi tarkoittaa sitä, että menee leikeltäväksi ja vielä maksaa siitä huomattavan korkeita summia rahaa? Tätä en voi ymmärtää. Se, että kauneuskirurgiasta luodaan mielikuva kivuttomana, tuikitavallisena kaunistautumiskeinona, on mielestäni erittäin vaarallista.

Silikonirinnat ovat loistava esimerkki siitä, miten absurdeja motiivit kosmeettisen kirurgian takana ovat. Silikonirintojen olemassaolo perustuu käsittämättömään kauneusihanteeseen, jossa naisilla on suuret, täyteläiset rinnat. Kauneusihanteet vaihtelevat tietysti kulttuureitttain, mutta usein kysyttäessä asiaa tavallisilta ihmisiltä, he vastaavat, ettei rintojen koolla ole juurikaan väliä. Mistä käsitys suurista/suuremmista rinnoista on sitten rantautunut kauneuskirurgiaan?

Ylipäätään, jos asiaa ajattelee intuitiivisesti, tulee itselleni ainakin välittömästi valtava vastenmielinen ja pelonsekainen tunne ajatuksesta, että pitäisi mennä leikkaukseen, jossa ruumiiseeni työnnettäisi vierasta ainetta. Olen melko varma, että nämä ovat varsin yleisiä tuntemuksia ihan kenelle tahansa ihmiselle, joka ylipäätään joutuu leikattavaksi ihan mistä syystä tahansa. Kun sitten ajattelee kauneuskirurgiaa, voi vain ihmetellä sitä voimaa ja vaikutusvaltaa, mikä kauneuden yliarvottumisella voi ihmiseen olla.

***

Jouduinkin lähes pahoinvoinnin partaalle nähdessä kauneuskirurgiasairaalan mainoksen suosikkisarjani mainoskatkolla. Mainos on vastenmielinen, ahdistava ja pilaa loistavan sarjan katsomiselämyksen. Minulta ainakin osittain. Enkä suostu pitämään sitä luonnollisena ja hyväksyttävänä vain siksi, että se mainostaa omia palvelujaan hyvällä mainosajalla. Mainokseen on myös vaikea suhtautua humoristisesti kun tietää, miten monet ihmiset käyttävät plastiikkakirurgiaa kauneuden säilyttämiseen ja parantamiseen.

Olen toki tietoinen, että plastiikkakirurgia on muutakin kuin kauneuskirurgiaa. Siksi kirjoitankin näistä kahdesta eri asioina, mitä todella ovat. Kauneuskirurgisten leikkausten osuus plastiikkakirurgiasta on kuitenkin huolestuttavan suuri ja kasvaa kokoajan. Suomen oloissa osuus voi olla vielä pieni, mutta vastaavan kaltaisien mainoksien avulla sekin vauhdittuu.

Henkilökohtaisesti en halua elää maailmassa ja yhteiskunnassa, jossa ulkonäkö ja kauneus sanelevat jokaisen askeleenkin, jonka otan. Haluan vanheta rauhassa ja antaa iän näkyä. Jokaisella ihmisillä on oikeus tähän. Kauneus on kauppatavaraa, jossa jokainen ostoskerta tuntuu addiktoivan yhä enemmän. Kun kerran jää kulutuskoukkuun, siitä on hyvin vaikea enää irroittautua.

Kauas pilvet karkaavat

2006-07-02T22:37:00.000+03:00

Rakas blogini,

Anteeksi, että olen häpeämättömästi laiminlyönyt sinua viimeiset kuukauden päivät. Jos totta puhutaan, olen hoitanut sinua huonosti siitä asti kun tuttavuutemme alkoi tuolloin maaliskuisena keskiviikkona, naistenpäivänä (jos oikein muistan). Tarkoitukseni oli alun alkaen kirjoittaa useamminkin kuin kerran viikossa. Ajattelin, että juttua varmasti riittäisi joka päivälle, olenhan aina rakastanut kirjoittamista.

Jotain kuitenkin tapahtui. En jaksanut. Älä ymmärrä väärin, rakas blogini, sanottavaa kyllä olisi ollut, en vain jaksanut kirjoittaa. Asetin liikaa vaatimuksia tekstilleni. Jostain syystä ajattelin aina, että minun pitää kirjoittaa hyvää tekstiä, jossa jokaisella pisteellä ja pilkulla on oma paikkansa. Sellaista laadukasta, hyvää, helppolukuista tekstiä, jossa jokainen ajatus oli pohdittu ajatus. Kirjoittaessani olin aina kovin huolissani, että kirjoitaisin jollain tapaa järkevää tekstiä. Tekstin piti olla merkittävää. Sen piti merkitä jotain. Miksi? Miksi minä sellaista murehdin?

Kesälaitumilla kirmatessani olen kuitenkin tehnyt taas ajatustyötä ja tajunnut jotain. Olen asettanut sinulle, rakas blogini, liikaa ennakkoehtoja. Olen vaatinut sinulta liikaa. Siksi olen pitkiksi ajoiksi hylännyt sinut oman onnesi nojaan. Vakuutan kuitenkin, että se on ollut tahatonta. Nyt ymmärrän, ettei hyvän tekstin tarvitse aina olla täydellisesti muotoiltua ja ajateltua, vaan persoonallista ja omaa, ihan tavallistakin höpinää. Ei aina tarvitse puhua asiaa. Anteeksi, rakas blogini, että olen harjoittanut tätä tylsää itsesensuuria. Ei merkittävä aina ole suurta, se on usein ja nimenomaan pientä, pieniä asioita

*** **

Pitkä tauko blogikirjoittelun osalta on nyt ainakin hetkeksi ohi. Pian kirjoitteluun tulee tosin taas taukoa, koska ensi perjantaina alkaa kesäloma ja matkustan mummin tykö Rovaniemelle. Mummola on ollut rakkaimpia paikkoja minulle jo pitkään. Suosikkiajanviettotapani on edelleen hyvän kirjallisuuden kera pihakeinussa lojuminen. Ensi kertaa ei ole luettavana yhden yhtä tenttikirjaa! Päätin heivata viimeisen kesätentin ja viettää kerrankin loman, jossa tenttikirjat eivät uhkaile olemassaolollaan. Pitkästä aikaa saa vain olla ja möllöttää!

Olen pitänyt lupaukseni ja seurannut jonkinmoisella intensiteetillä parhaillaan menossa olevia jalkapallon MM-kisoja. Alkusarjan otteluita en kaikkia kyllä katsonut, mutta nyt puoliväliin ja välieriin tultaessa on innostukseni jo kasvanut kovasti. Harmillista, että Englanti putosi, vaikkakin omaa osaamattomuuttaan, sillä olihan heillä paikkoja ja tilanteita. Portugali oli vain parempi. Ranskan voitosta olen innoissani, he mielestäni ansaitsivat sen. Hienoa peliä heiltä! Jalkapallosta täytyy sanoa kyllä sen verran, että en ole sitä kyllä liiemmin seurannut juuri koskaan. Harmittavaa sinänsä, koska kyseessä on niin upea laji. Aivan toista kuin jääkiekko, jota olen seurannut vähän liiankin kanssa. Nyt voin sitten senkin vääryyden korjata.

Rakastan listoja ja niiden tekemistä. Tässäpä vielä tämän hetken kivoimmat jutut ja ehdottomat inhokit:

Plussat:

Aurinko
Hameet, avokkaat ja muut pikkukengät
Sitrushedelmät
Vastaleikatun nurmen tuoksu
Pori Jazz
Elokuva-arkisto
Almodovar-leffamaraton
Mummola ja kirjat
Jalkapallo
Mustikkatee
Vesimeloni
Lakat ja leipäjuusto
ristikot
Kesäsade
Pinkkiruusu ry

Miinukset:

Heinäallergia
Rakot ja hiertymät
Palanut iho (rusketuksen sijaan)
Lihaa syövät heteromiehet
Keijo Ketonen
Kesä-aiheiset, ärsyttävät rallatushitit radiossa
Jätteet ja roskat, joita ihmiset välinpitämättömyyttään levittelevät puistoihin ja kaduille
Tylyt asiakaspalvelijat, joita vaan ei kiinnosta
Läpitunkeva ja usein itseään toistava brändimainonta
Keltainen lehdistö ja kaksinaismoralismi
Ampiaiset
Tupakansavu

Nyt on sitten vain enää viisi päivää töitä ja sitten alkaa loma. Toivottavasti aurinko on ystävällinen ja paistaa lämpimästi koko heinäkuun. Lämmöllä ja auringolla on tosiaan vaikutusta mielialaan ja mentaliteettiin. On se suorastaan järkyttävää se onnen määrä, minkä aurinkoinenkin päivä tuottaa. Miten sitä ikinä selvisikään talvesta? Miten me suomalaiset yleensäkään selviämme talvesta? Oikein ihanaa, lämmintä ja värikylläistä kesää kaikille!

Lämmin ailahdus

2006-06-04T21:49:00.000+03:00

Vihdoin se on tehty. Pääaineen vaihto siis. Sain perjantaina kotiin kirjeen, jossa tiedekuntani ilmoitti, että anomani pääaineenvaihto on hyväksytty. Hiphei ja hurraa! Olen nyt sitten myös virallisesti sosiaalipolitiikan pääaineopiskelija. Loistavaa. Olin itseasiassa ehtinyt jo suorittaa varsin pitkälle sosiaalipolitiikkaa, joten pääaineenvaihto oli vain muodollisuus. Olisin taistellut tieni aineen pariin joka tapauksessa, jos vaihto olisi jostain syystä minulta evätty.

Hieman kyllä jännitti etukäteen, että hyväksytäänkö hakemukseni. Valtiotieteellisessä on yleensä voinut vaihtaa tiedekunnan sisällä varsin joustavasti pääainetta, muutamaa poikkeusta (viestintä ja sosiaalipsyka) lukuunottamatta. Viime aikoina monet aineet ovat tiukentaneet kriteerejään, koska vaihtoa on tapahtunut kai ehkä liikaakin.

Olin jo pitkään tuskastellut sen suhteen, etten halua lukea talous - ja sosiaalihistoriaa - niin kiinnostavaa kuin se oikeasti onkin. Historia on mielenkiintoinen ja todella yleissivistävä ala, mutta se ei varsinaisesti valmista mihinkään konkreettiseen. Lisäksi itseäni häiritsi (ja häiritsee edelleen) historiassa se, että siinä joutuu etäännyttämään itsensä liiaksi asioista. Historiallisina tapahtumat ovat aina jossain suhteessa relatiivisia ja sidottuja omaan aikaansa.

Huolimatta omasta innostuksen lopahtamisestani, olen varma, että historiaa tarvitaan tulevaisuudessakin. Sen tarjoama mittava yleissivistyksellinen anti ja menneisyyden tulkitseminen auttavat nykyajan hahmottamisessa. Kyseessä ei ole siis ollenkaan turha aine.

Pääaineen vaihtaminen tuntuu nyt jollain tapaa erityisen nostalgiselta. Koko lukion ajan olin varma, että minusta tulee historian opettaja. Päästyäni valtiotieteelliseen käsitykseni muuttuivat varsin nopeasti, kun tajusin, että yhteiskuntaa voi tarkastella monelta muultakin kantilta kuin vain historian kautta. Sitten intoutuin täysin sosiaalitieteistä, naistutkimuksesta ja viestinnästä. Eikä siihen enää historiaa mahtunut. Pidempään olen jo halunnut suorittaa myös kasvatustieteen opintoja.

Kevään tenttien jälkeen uupumus oli aika suuri ja opiskelu maistui todella puulta. Nyt on taas paljon innokkaampi olo! Hyvästi historia, säilyt silti aina sydämessäin.

Lapsellista

2006-04-26T21:07:00.000+03:00

Parisen viikkoa taaksepäin NYT-liite julkaisi provosoivasti otsikoidun jutun kotiäideistä: "Naisasialiike. Kapinallinen kotiäiti Jaana Rogers tovereineen vaatii tasa-arvoa lastenhoitoon: naisen paikka on kotona." Jutussa haastateltiin kolmea vantaalaista kotiäitiä, jotka kertoivat arjestaan ja ilostaan toimia kotiäitinä.

Jo kirjoituksen otsikko pisti silmääni aamukahvipöydässä. Olen usein hyvin herkkä tämän tyyppisille hyvin provokatiivisille kirjoituksille, joiden valossa feminismiä mediassa usein maalataan. Viime syksynä (vai oliko se loppukesästä) City-lehden Anna Perho kirjoitti feminismistä varsin amatöörimäisella, hyvin provokatiivisella tavalla. Olin todella kiukkuinen luettuani jutun tuolloin, koska se sisälsi aivan luvattoman paljon karkeita yleistyksiä ja jopa suoranaisia asiavirheitä. Provoilussa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se saattaa helposti riistäytyä käsistä. Sen sijaan, että toimisi keskustelun avaajana, saattaa käydä niin, että huonosti kirjoitettu provokatiivinen juttu päätyy vain pahentamaan vallitsevia stereotypioita. Näin taisi kyllä käydä City-lehden jutussa. Selkeästikään Anna Perho ei hallinnut kirjoittamiaan asioita. Se on toisaalta surullista, sillä jos hän olisi oikeasti tuntenut edes faktat, hän olisi voinut kirjoittaa älykkäämmän ja silti nasevan provosoivan jutun, joka olisi todella voinut jopa rikkoa vallitsevia stereotypioita.

*** **

NYT-liitteen juttu oli kirjoitettu varsin asiallisesti ja fiksusti. Siinä puhuivat kotiäidit omalla suullaan. Otsikointi syyllistyi kuitenkin provoasteellaan siihen samaan, mihin Perhon koko kirjoitus City-lehdessä: siinä menivät puurot ja vellit pahasti sekaisin.

Arvostan suuresti naisia, jotka jäävät kotiäideiksi. Lasten kokopäivätoiminen kasvattaminen on varmasti todella palkitsevaa ja antoisaa. Varmasti kaikki vanhemmat haluaisivat olla lastensa kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Nykyiset työelämän vaatimukset ja vanhempainvapaiden järjestelyt tekevät sen kuitenkin monin tavoin hyvin hankalaksi sekä äideille että isille. Lisäksi yksinhuoltajien tilanne on tässä suhteessa kaksinkertaisen uuvuttava. Heillä ei ole kertakaikkiaan mahdollisuutta 'syleillä' kotiäitiyttä tai paremminkin kotivanhemmuutta, kuten NYT-liitteessä kommentoivat naiset.

Vanhemmuus on varmasti lähes kaikille ihmisille tärkein ja merkityksellisin asia elämässä. Totuus kuitenkin on, että kaikki naiset eivät yksinkertaisesti halua olla kokopäivätoimisia kotiäitejä, niin palkitsevaa kuin se voikin olla. Monet naiset (ja miehet) haluavat myös tehdä töitä ihan vain siksi, että heillä on mielekäs työ, josta he todella pitävät. Heitä ei pitäisi syyllistää tästä. Liian usein ura ja lapsi asetetaan vastakkain ja normitetaan. Uraansa panostavat perheelliset ihmiset tuomitaan hyvin useassa yhteydessä.

En näe mitään syytä, miksi ihminen ei voisi sekä työskennellä mielekkäässä päivätyössä että huolehtiaan lapsistaan täysipainoisesti. Tämä vaatii tietysti organisointia, luovuutta, tahtotilaa ja molempien vanhempien yhtäläistä panosta lasten hoitoon. Lisäksi tämä vaatii myös yhteiskunnalta aktiivista politiikkaa, jolla taataan ihmisille mahdollisuudet yhdistää perhe - ja työelämä ilman kohtuuttomia uhrauksia. Siksi erityisesti yksinhuoltajien tilanteeseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota, koska he joutuvat usein pärjäämään yksin. Yksinhuoltajanaiset muodostavat ( yhdessä leskeytyneiden ja eronneiden naisten kanssa) nykyään monissa EU-maissa merkittävän ryhmän, joka elää yhä useammin lähes köyhyysrajalla. Yhdysvalloissa tämä on ollut jo pitkään yleistä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verraton kansalaisuuten perustuva sosiaaliturva on ehkäissyt monelta osin tällaisia ongelmia kehittymästä aivan niin vakaviksi kuin mitä muualla. Valitettavasti siihenkin yritetään kasvavasti ajaa muutoksia tässä kaikkinaisessa ja tukahduttavassa uusliberalismin hengessä.

*** **

Usein juuri perheelliset naiset ovat niitä, jotka tuntuvat kokevan eniten syyllisyyttä siitä, että panostavat työhönsä. Syyllistäminen tuntuu olevan vielä erityisen yleistä juuri naisten kesken. Myös NYT-liitteen haastattelemat kotiäidit syyllistyvät kanssasisartensa syyllistämiseen. He puhuvat ponnekkaasti oman asemansa puolesta. Ja hyvä niin. On totta, että Suomessa ei kotiäitiys ole ollenkaan niin yleistä kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maissa, kuten Saksassa. On varmasti myös totta, että kotiäidit saavat osakseen myös kummeksuvaa paheksuntaa ja kyselyitä siitä, mitä he oikein tekevät kotona. Aivan kuin lasten kasvattaminen ei olisi mielekästä ja arvokasta työtä. Miksi naisten täytyy kuitenkin kokoajan syyllistää toisiaan? Miksi emme voi vetää yhtä köyttä?

Samalla kun ko. kolme naista puhuvat kotiäitiyden puolesta, he tulevat kuitenkin myös vahvasti kritisoineeksi työssäkäyviä äitejä. Sen lisäksi he haukkuvat suorasanaisesti koko suomalaisen päivähoitojärjestelmän. Psykologiset tutkimukset kuulemma todistavat, että päiväkoti ei ole oikea paikka lapselle. En lähde kieltämään tätä, koska siinä on varmasti myös totuuttakin. Kuitenkin monet tutkimukset todistavat myös päivähoidon puolesta. Nykyisellään päiväkodit kärsivät samasta ongelmasta mistä muutkin julkisen sektorin palvelut: resurssien puutteesta. Suuret ryhmäkoot ja henkilökuntavajeet heikentävät nykyisellään kasvatuksen ja hoidon laatua. Tilanne on siis monessa suhteessa hyvin ongelmallinen. Päiväkodissa ei mielestäni kuitenkaan sellaisenaan ole mitään lapsen psyykea vaurioittavaa. Kolme vantaalaista kotiäitiä on kuitenkin eri mieltä. Haastattelussa vilahtelee useassa kohtaa lähes keskiaikaisia argumentteja. Mutkat vedetään todella suoriksi.

Lisäksi eräs haastateltavista totetaa, että on hänen mielestään selvää, että varhainen päivähoito on syynä moniin yhteiskunnan ongelmiin. Rankkaa tekstiä. Ja tämä vain esimerkkinä kommenteista, joilla lasten kotihoitoa perusteltiin. Karvat nousevat väkisinkin pystyyn. Jos asiaa tarkasteltaisi toisinpäin, voitaisi varmasti todeta, että ongelmia nuorten elämässä esiintyy aivan yhtä paljon, olivat vanhemmat sitten kokoajan kotona tai eivät.

*** **

Surullista on huomata, miten omistavasti naiset yleensäkin monissa tapauksissa suhtautuvat kysymykseen lapsista. Kotiäitiys on monille ylpeydenaihe, ja niin sen tuleekin olla. Samalla kuitenkin unohdetaan, ettei hoiva ole naisten yksinoikeus. Miksi näin kuitenkin käytännössä tapahtuu? Niin yhteiskunnassa kuin asenteissakin. Miksi järjestely ei voi yksinkertaisesti olla niin, että molemmilla vanhemilla on mahdollisuus jäädä kotiin yhtäläisesti ilman, että toisen heistä on otettava päävastuu? Poliittisilla toimenpiteillähän tämäkin on muutettavissa.

Toivottavasti vanhemmuuden kustannukset saadaan lähitulevaisuudessa tasattua jollain käytännön järjestelyllä. Kyse on myös miesten oikeuksista. Tasa-arvoa tukee parhaiten se, että molemmat vanhemmat saavat osallistua yhtäläisesti lastensa hoitoon. Ei ole kenellekään edullista, että pönkitetään vain naisten asemaa kotona. Kysehän on kuitenkin feminismissäkin sukupuolten välisestä tasa-arvosta, ei vain naisten välisesta keskinäisestä tasa-arvosta, kuten jutun otsikkokin ikävällä tavalla vihjailee.

Mujeres al borde de un ataque de nervios

2006-04-16T16:21:00.001+03:00

Katsoin juuri Almodovarin Naisia hermoromahduksen partaalla. Ihana elokuva! Tulin hyvälle mielelle. En ole vielä oikeastaan nähnyt Almodovarin tuotannosta juuri mitään. Viime syyskuussa kävin katsomassa Elokuva-arkistossa Kaikki äidistäni. Itkin silmät päästäni. Todella koskettava ja samalla hauska elokuva. Yksi ehdottomista suosikeistani.

Rakastuin kyllä sillä katsomalla Almodovarin tyyliin. Hän kuvaa ihmisen elämää toisaalta niin arkipäiväisesti, mutta kohtalonomaisesti ja lämpimän surumielisesti. Kuitenkin hänen perusvireensä vaikuttaa olevan elämää syleilevä, ei naturalistinen tai negatiivinen. Tämän tosin uskallan sanoa vain nähtyäni kaksi hänen elokuvistaan.

Älykkään huumorin lisäksi Almodovar tuntuu ymmärtävän myös elämän traagisuuden ja satunnaisuuden. Elämä ei ole pelkkä lineaarinen kulkumo, jonka kautta meidän tulee toteuttaa tavoitteita ja unelmiamme. Liian monet (erityisesti juuri amerikkalaiset) elokuvat esittävät ihmiselämän tämän valossa. Elämä ei myöskään ole pelkkää hallittavuutta ja kamppailua arvaamattomia tekijöitä vastaan. Elämä on myös syklejä, kokemuksia ja tunteita. Kaikkia kohdalle tapahtuvia asioita ei tarvitse pyrkiä hallitsemaan. Joskus yllättävät ja hallitsemattomat tapahtumat voivat antaa paljon syvempiä elämyksiä kuin elämä, joka on hallittu ja säännelty kaikkia pieniä kokemuksiakin myöten.

** **

Voisin itse ehkä samaistua jollain tasolla kyseiseen elokuvaan. Ei sillä, että olisin hermoromahduksen partaalla juuri siksi, että minut olisi jätetty rumasti, kuten naiset tässä elokuvassa. Lähinnä siksi, että koen joskus yrittäväni ja tekeväni aivan liikaa ja tämän vuoksi lähestyväni jonkin sortin hermoromahdusta.

Luulen, että ongelma on sama lähes kaikilla suoritusyhteiskuntamme jäsenillä. Kaikkea pitää tehdä ja vaatimuksia roikkuu ilmassa aivan joka puolella. Työaika on jatkuvaa suorittamista ja pärjäämistä. Työn jälkeen alkaa suorittaminen ja pärjääminen arjessa. Kaikki aika tuntuu aina olevan jonkin tekemistä ja suorittamista. Kun ihmisellä viimein koittaa vapaa hetki, kuten viikonloppu, on otettava 'totaalisen levon' -asenne. Tämä tarkoittaisi tässä sitä, että ihmisillä tuntuu usein olevan ajatus siitä, että kunhan se viikonloppu vain tulee, niin pääsee taas rentoutumaan. Salakavalasti tätäkin ajattelua tuntuu usein kuitenkin kehystävän päämäärä-ajattelu. Rentoutumiseen on pyrittävä määrätietoisesti, usein tekemällä jotain, suunnittelemalla etukäteen. Usein lomatkin suunnitellaan etukäteen, jotta rentoutumisesta tulisi mahdollisimman onnistunut. Sinänsä lomien suunnittelu etukäteen on ihan fiksuakin, koska silloin tosiaan saa ehkä tehtyäkin asioita, joita ei muuten voi tai ehdi tehdä. Mutta..

Kaikessa tässä suorittamisessa ja suunnittelussa on vain ikävintä se, että se asettaa jatkuvasti reunaehtoja kaikelle tekemiselle. Pahimmillaan kaikki spontaanius häviää. Seurauksena on usein stressi, josta muuten kärsii yhä useampi suomalainen. Asioiden suorittamisesta tulee usein myös tapa. Aina kun ei tee asioita 'yleisesti määritellyissä' kehyksissä, iskee syyllisyys ja itsensä hiillostaminen. Yhteiskunta odottaa meiltä monilta osin norminmukaisesta elämää. Poikkeukset ja marginaalit ovat painajaisia. Tämä syyllisyydentunto on sinällään hassua, koska harva meistä kuitenkaan lopulta tiedostaa näitä normeja ja odotuksia. Sen sijaan syyllisyys on helppo tiedostaa, vaikka ei ymmärtäisikään sitä, mistä syyllisyys lopulta johtuu.

Kaiken tämän suorittamisen ja syyllisyyden ristipaineessa tuskin syntyy hirveästi luovuutta. Epäilen, että myös rentoutuminen tulee olemaan hyvin vaikeaa suoritusyhteiskunnan arvojen keskellä. Jatkuvasti kovina pidetyt sanat kuten talouden kasvu ja kilpailukyky, kehitys ja edistys, globalisaatio, prosessit ja muutos rytmittävät nykyistä keskustelua. Ne ovatkin mittakaavaaltaan suuria asioita, mutta meidän ei ole pakko antaa niille yliotetta elämästämme. Elämän pieniä nyansseja on vaikea huomata, jos elämä hurahtaa yhteen suoritusputkeen. Tunneliin, jonka päässä ei näy valoa.

Paperin tuoksu

2006-04-09T23:12:00.000+03:00

Olen aina rakastanut kirjoja. Siitä lähtien kun olen oppinut lukeamaan, olen käytännössä istunut aina nenä kiinni kirjassa. Muistan hyvin lapsuuteni ja nuoruuteni kesät, jolloin matkustin aina mummini luokse Rovaniemelle. Vietin kesät tiiviisti lempiharrastukseni parissa: lukien kirjoja. Parasta aikaa mummolassa oli juuri se, kun sai lukea kirjoja - aamusta iltaan, ilman, että koulu tai muut velvoitteet tulivat tielle. Ulkona saattoi paistaa täysi aurinko, mutta minä vain istuin sisällä viileässä lukemassa kirjoja, kun mummi ja muut sukulaiset yrittivät houkutella minua ulos. Olen kai aina ollut enemmän indoors-tyyppinen ihminen.

Lukioaikoinakin ehdin vielä lukea suhteellisen paljon vapaa-aikanani, vaikka monet riennot ja seurustelu veivätkin koulun ohella paljon aikaa. Jo silloin kuitenkin huomasin, että lukemisella on rajansa. Kun oli kuusi seitsemän tuntia päivässä kuunnellut teoreettista opetusta ja sen päälle lukenut läksyt, eivät mehut enää riittäneetkään kaunokirjallisuudesta nauttimiseen.

Yliopisto-opinnot aloitettuani tilanne käytännössä paheni. Nyt arkeni oli päätoimista lukemista ja vielä kerran lukemista. Isoihin kirjatentteihin lukeminen vie yllättävän paljon energiaa. Niissä käsiteltävät tietomäärät ovat suuria ja usein lähes puuduttavia. Nykyään tuntuu, etten jaksa lukea juuri mitään muuta kuin tenttikirjoja. Toisaalta, itsepähän olen alani valinnut. Tiesin tietysti varsin hyvin valtsikaan pyrkiessäni, että opinnot tulisivat olemaan kirjoja ja niiden tenttimistä. Enkä sinällään halua valittaa. Olen äärettömän onnellinen saadessani opiskella jotain näin mielenkiintoista kuin yhteiskuntatieteet.

Kirjat ovat kuitenkin aina olleet minulle rakas harrastus. Kirja on kuin uskollinen elämänkumppani, joka on aina läsnä - niin iloissa kuin suruissa. Sen voi ostaa omaan kirjahyllyyn tai vain lainata kirjastosta. Molemmissa tapauksissa kirjat ovat aina läsnä elämässä, kun ne kerran todella löytää. Kun lukee mielenkiintoisen kirjan, voi aina palata siihen uudelleen ja uudelleen. Tämä on mielestäni yksi hyvän kirjan ominaisuus. Usein uudella lukukerralla huomaa löytävänsä kirjasta aina jonkin uuden ominaisuuden ja piirteen. Ja vaikkei löytäisikään, jokainen lukukerta on kuitenkin usein ainutlaatuinen ja nautintoa antava.

Lukeminen antaa niin monenlaisia elämyksiä. Se on avartavaa, jännittävää, hauskaa, surullista, levollista ja vaikka mitä. On suorastaan ihmeellistä, miten merkityksellinen voi yksikin kirja olla. Vaikka vanha sanontakin väittää, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, olen silti vakaasti sitä mieltä, että ne tuhat sanaakin voivat olla paljon merkityksellisempiä. Ne voivat saada aikaan vaikka vallankumouksen. Kirjallisuus ei ole turhaa. Ilman kirjoitettua sanaa olisimme paljon köyhempiä.

Kirjallisuus ja lukeminen palvelevat kuitenkin myös paljon suurempaa merkitystä ihmiskunnalle. Lukutaito ei ole kaikkien oikeus ja sitä kautta itsestäänselvyys. Länsimaalaisilla on tottumus aliarvostaa lukutaitoa, koska sitä pidetään hyvinvointivaltion kautta taattuna itsestäänselvyytenä. Se on sinällään hyvin surullista. Lukutaito ja sen oppiminen ei vie kauaa, mikäli siihen saa apua ja asiantuntevaa opastusta. Siksi sen antama voima voikin olla suorastaan ihmeellinen. Se voima pitäisi voida taata jokaiselle ihmisille tällä maapallolla.

Kuulostaa tietysti haihattelulta herkempien korvaan, mutta olkoon. Lukutaidon merkitystä ei tulisi kuitenkaan vähätellä. Maailmassa on varmasti ihmisyhteisöjä, joissa ei lukutaitoa ole ja sitä ei ehkä tarvitakaan. Eikä heidän pitäisikään normatiivisesti opetella lukemaan vaan lukemisen vuoksi. Jollain tavalla kuitenkin soisin, että omassa yhteiskunnassamme arvostettaisi lukutaitoa enemmän. Tai ainakin, että sitä ei pidettäisi niin itseisarvoisena kuin mitä se on.

Myös kirjastojen asema ilmaisen sivistyksen lähteenä on hyvin tärkeä. Ei ole todellakaan yhdentekevää onko meillä 5 vain 50 kirjastoa. Vierailin kirjastoissa aikoinani niin tiheään tahtiin, että voisi melkein sanoa, että vartuin siellä. Tuntuu joskus, että nykyisissä kuntatalouksien kiristyvissä budjeteissa kirjastot nähdään vain häiritsevinä menoerinä. Kirjastot kun eivät varsinaisesti 'tuota' mitattavia tuloksia. Tällainen ajattelu on niin yleistä, että se saa minut voimaan pahoin.

Voikin vain ihmetellä joitain ratkaisuja, joita esimerkiksi Espoon kaupunginvaltuusto on kirjastojen suhteen tehnyt. Esimerkiksi pienten kirjastojen sulauttaminen yhteen isommiksi kokonaisuuksiksi ja sijoittaminen vuokralle isoihin kauppakeskuksiin, kuten Selloon ja Isoon Omenaan, ei ole tuntunut ainakaan budjettia keventävän. Korkeat vuokrat uusissa kauppakeskuksissa lohkaisevat ison osan määrärahoista ja samalla kuitenkaan kirjavalikoimat eivät ole olennaisesti laajentuneet. Kirjastojen määrän pienentäminen ja keskittäminen suuriin kauppakeskuksiin ei ole ainakaan näkynyt saataavuuden parantumisena. Ja kun laskukin on yhtä suuri, ellei suurempikin, niin sopii miettiä missä on järki tämän asian suhteen.

Päästyäni vuodattamasta, voinkin kai jälleen hengähtää ja ottaa hellästi käsiini seuraavan kirjan, jonka ajattelin lukea. Se on nimittäin Dan Brownin The Da Vinci Code. On pitänyt aloittaa se jo kauan aikaa sitten.

Oletteko muuten huomanneet, että kirjojen sivut tuoksuvat ihanalle? Painetun musteen ja paperin yhdistelmä on rauhoittavin tuoksu mitä tiedän.

Ravintolat savuttomiksi. Piste.

2006-03-29T22:23:00.001+03:00

Niin. Minäkin olen niitä ihmisiä, joita ravintoloiden ja baarien savuisuus häiritsee ja kiukuttaa. Henkilökohtaisesti inhoan tupakansavua yli kaiken. Se ei totisesti ole millään tavalla miellyttävää, mutta olen usein valmis sietämään sitä, jos olen ravintolassa tupakoivien ystävieni seurassa. Eikä tupakoimisessa ole sinänsä mitään moraalisesti väärää tai tuomittavaa. Jokainen itsenäinen yksilö vastaa omasta terveydestään ja ennen kaikkea omista valinnoistaan. Mutta ovatko nämä tupakoivat yksilöt kuitenkin valmiita vastaamaan myös kaikkien muidenkin ihmisten terveydestä?

Passiivisen tupakoinnin terveyshaitat ovat nykyään merkittäviä ja kokoajan kasvussa. Nykyisellään ravintoloissa olevat rajaukset 'savullisiin' ja 'savuttomiin' alueisiin eivät toimi. Vain harvoilla ravintoloilla (isoimmilla) on mahdollisuuksia rajata alueet toisistaan ja taata kunnollisella ilmastoinnilla, että savu ei todellakaan kulkeudu savuttomalle puolelle. Erilliset tupakointihuoneet ovat varsin harvinaisia. Nekin olisivat parempi ratkaisu kuin nykyinen tilanne, joka useimmissa ravintoiloissa ja baareissa tarkoittaa sitä, että alueet on pahimmassa tapauksessa rajattu toisistaan vain parilla onnettomalla viherkasvilla. Pienimmissä pubeissa ja baareissa ei ole edes erillistä osaa tupakoiville, vaan tilan pöydät on jaoteltu savuttomiksi vain 'ei tupakointia' - kylteillä. Tällaisissa baareissa todellisuus on yleensä se, että tupakansavu leijuu koko baarin tilassa, ja sitä on mahdotonta välttää.

Tutkimukset kertovat, että tupakansavusta 25 prosenttia tulee tupakoitsijalle itselleen, kun taas kokonaiset 75 prosenttia siitä kulkeutuu ympäristöön. Laskelmien mukaan ympäristöön kulkeutuvassa savussa on tervaa kolme kertaa enemmän, bentseeniä viisi kertaa enemmän ja syöpää aiheuttavia aineita sata kertaa enemmän kuin pääsavussa, joka vedetään keuhkoihin. Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään triviaali ongelma.

Asiakkaiden lisäksi erityisesti ravintola-alan henkilöstö altistuu merkittävästi passiiviselle tupakoinnille. Heidän tilanteensa on sikäli huomattavasti heikompi kuin asikkaiden, koska he joutuvat työpaikallaan hengittämään tupakansavua lähes päivittäin ja tahtomattaan. Asiakas sen sijaan voi valita. Irlannissa helmikuussa 2002 julkistettu tutkimus Irlannin tupakkatilanteesta osoitti, että noin 150 pubien työntekijää kuolee vuosittain passiivisen tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin.

Ravintolatupakoinnin ovat Euroopassa kieltäneet jo mm. Norja, Irlanti, Malta ja Italia. Myös Ruotsissa astui viime kesänä voimaan tupakointikielto ravintoloissa. Miksi me emme jo toimi samoin? Mielestäni asiasta on jo enemmän kuin riittävästi näyttöä. Tupakkayhtiöt ovat etenkin Yhdysvalloissa pelotelleet ravintoloita ja hotelleja sillä, että tupakointikiellosta seuraa mittavia taloudellisia vahinkoja, kun tupakoivat asiakkaat lähtevät. Samaa tuntuvat pelkäävän myös suomalaiset tahot. Kuitenkin esimerkiksi Kaliforniassa 1996 voimaan tullut tupakoinnin kieltävä laki ei ole millään tavalla vaikuttanut ravintoloiden liiketoimintaan.

Itsekin ajattelisin sen niin, että kyllä alkoholin nauttiminen ja ravintoloissa käyminen silti pysyvät vakioina, vaikka sauhuttelu ravintoloissa kokonaan kiellettäisikin. Enemmänkin kuvittelisin, että tämä voisi lisätä ravintoloiden kävijämäärää, koska suurempi osa ihmisistä tulisi nyt ravintolaan tietäen, että se on savuton ja miellyttävä oleskelutila, jossa ei altistu sairauksille ja muille terveysriskeille. Ulkona tupakalla käyminen baari-illan aikana on toki ärsyttävää, varsinkin Suomen talvella. Sen voin uskoa. Se on kuitenkin huomattavasti parempi ja järkevämpi ratkaisu kuin sisällä polttaminen ja muiden ihmisten terveyden vaarantaminen.

Julkisuudessa esiintyneet puheenvuorot tupakoinnin puolesta ravintoloissa ovat olleet moninaisia. Muutamia hyviä pointtejakin on esitetty, mutta yllättävän monet kommenttipuheenvuorot ovat olleet loukkaantuneita ja lähes välinpitämättömiä. Välinpitämättömiä sikäli, että passiivisen tupakoinnin haitat on sivuutettu täysin. Aivan kuin tupakointikiellon kannattajat keuhkoaisivat turhasta. Aivan kuin tarkoituksena vain olisikin tehdä tupakoitsijoiden elämä vaikeammaksi. Keuhkoaminen onkin tässä suhteessa varsin osuva termi, sillä henkilökohtaisesti minä ainakin haluan pitää ne keuhkot, joilla keuhkoan.

Tupakoitsijoilla on oikeus tupakoida, sitä oikeutta heiltä ei ollakaan viemässä pois. Ymmärrän, että monet tuntuvat olevan sen vuoksi puolustusasemissa. Tässä ollaankin rajaamassa pois heidän oikeuttaan vaarantaa merkittävällä tavalla toisten ihmisten terveyttä. Tuskin kukaan edes haluaa sellaista oikeutta. Emmeköhän kaikki kuitenkin haluaa elää tällä maapallolla suunnilleen niin, että omalla toiminnallamme aiheuttaisimme minimaalisen vähän harmia ja haittaa toiselle ihmisille. Siksi olisikin tärkeää, että myös tupakoitsijat näkisivät savullisten baarien ja ravintoloiden vakavat ongelmat. Oma ja läheisten terveys on kuitenkin lähes kaikille ihmisille yksi elämän tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista. Näen asian vahvasti niin, että ravintoloiden ja baarien savuttomuus ajaisi siis sekä tupakoimattomien että tupakoitsijoiden etuja.

Viime kesänä julkaistujen mielipidemittausten mukaan 61 prosenttia suomalaisista aikuisista kannattaa täysin savuttomia tarjoilutiloja ravintoiloissa ja baareissa. Heistä hieman yli puolet olisi valmis sallimaan erilliset "tupakkakopit", joihin ei olisi tarjoilua. Mielipideilmasto on muuttunut parin vuoden aikana merkittävästi. Nyt olisi jo aika tehdä asille konkreettisesti jotain.

Kirotut kauneusihanteet

2006-03-22T23:00:00.001+02:00

Taas on se aika vuodesta, kun laihduttaminen on kova sana. Kevät. Kesä ja aurinkorannat lähestyvät päivä päivältä nopeammin. Näyttää siltä, että monikin nainen paastoaa taas kesää varten, mutta vain siksi, että uikkarit mahtuisivat jälleen päälle ja olo olisi kenties hiukan parempi. Toisaalta voin ymmärtää tämän, sillä tuntuu olevan niin, että uimarannoilla meininki on aika raadollista. Selluliitti saa osakseen rankkaa arvostelua. Appelsiini-iho on kamalinta mitä voi olla. Mitä enemmän sinulla sitä on, sitä enemmän saat osaksesi kuikuilevaa, altakulmain tapahtuvaa paheksuntaa. Varsinkin naiset tuntuvat tekevän tätä toisilleen usein, varsin ilkeämieliselläkin tavalla. Kuten lihavuuteen tai ylipainoisuuteen aina suhtaudutaan, asenne on usein sama uimarannoillakin: läskit piiloon.

Kevät on ihanaa aikaa. Juuri kun pääsin sitä ylistämästä, muistinkin miten mukavia lieveilmiöitä kesä ja lämpö myös tuovat mukanaan. Yksi niistä ovat laihdutuskuurit ja uimarannat ja niiden välinen käsittämätön suhde. Kevät on siitä otollista aikaa, että juuri silloin on hyvä aika aloittaa laihdutus, koska tulokset näkyvät jo sitten pitkäjänteisesti kesällä ja voi huoleti liikkua kuumalla säällä vähissä vaatteissa tarvitsematta pelätä julkista paheksuntaa, joka usein kohdistuu vatsamakkaroihin, alleihin, jenkkakahvoihin.. Näitähän riittää. Siksipä monet naiset aloittavat juuri keväällä pikadieetin tai ihmekuurin saadakseen pois sen kilon-pari-jos-ei-kolmannenkin. Yleensä tähän 'laihikseen' kuuluu myös yllättävä, aktiivinen salilla rehkiminen ja muut aerobiset tukitoimet. Sinänsähän tuossa ei ole kerrassaan mitään pahaa. Liikuntahan itsessään on ihmiselle mitä loistavin tapa rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. Ja ihailtavaahan se on, jos joku päättää laittaa elämänsä remonttiin, pudottaa painoaan ja alkaa elämään ehkä hieman terveellisemmin.

Miten paljon naisten laihduttamisesta on loppujen lopuksi tätä? Siis sitä, että pudotetaan oikeasti pientä kertynyttä ylipainoa ja pistetään elämäntavat kunnolla uusiksi? Itse tämän läpikäyneenä voin sanoa, että tunnen lopulta aika vähän naisia, jotka ovat laihduttaneet juuri tämän vuoksi. Sen sijaan on todella yllättävää, miten moni nainen laihduttaa/puhuu painon pudottamisesta, vaikka siihen ei periaatteessa olisi mitään syytä. Todella monet täysin ihannepainoisetkin, hoikat naiset puhuvat laihduttamisesta ja painon pudottamisesta. Ja vielä useammat puhuvat 'rantakuntoon' pääsemisestä. Tarkoitetaanko tällä sitten sitä, että pitää olla kroppa niin timmissä kunnossa, ettei ainakaan selluliitti tuottaisi päänsärkyä? Eihän siinä ole sikäli mitään väärää, jos yksilö haluaa oman harkinnan mukaan pudottaa painoaan ihannepainostaankin alemmas. Onko siinä kuitenkaan oikeasti mitään mieltä? Kiinteyttäminenhän on tässä suhteessa ehkä hieman eri juttu, mutta se liittyy sinänsä samaan ilmiöön - hoikka, kiinteä nainen on kaunis nainen.

Joskus tuntuu kuitenkin, että juuri kaikkein hoikimmat naiset murhetivat/huolehtivat painonsa perään eniten. Ikään kuin kauneusihanteiden loputon hämähäkin seitti vetää naiset mukanaan tähän labyrynttiin, josta ei enää ole ulospääsyä. Kun kerran alat murehtia kauneuttasi/ulkonäköäsi, et pääse siitä enää irti. Enkä tällä nyt tarkoita, ettäkö itsestään huolehtiminen ja siisteys olisivat jollain lailla yliarvostettuja asioita. Päinvastoin. Ne eivät kuitenkaan varsinaisesti liity hoikkaakin hoikempaan kauneusihanteeseen.

Laihduttaminen tuntuu olevan kovin yleinen ilmiö lähes jokaisen naisen arjessa jossain vaiheessa elämää. Nyt keväällä se on kuuminta hottia siksi, että kesä lähestyy uhkaavasti ja samalla se tuo esiin sen kylmän tosiseikan, että kuumalla ei voi verhoutua kiloineen villakangastakkiin. Kesällä nimittäin lyhythihaiset paidat ja hameet voivat paljastaa jotain kovin vaarallista ja kiellettyä. Nimittäin kalvakat, treenaamattomat pohkeet ja käsivarret. Ja mitä vikaa niissä sitten on?

Minua itseäni tässä laihduttamis-ilmiössä kiukuttaa erityisesti se, että olemme kaikki naiset (varmaan myös lisääntyvässä määrin miehetkin) näiden pakottavien ihanteiden ja ideaalien tahdottomia uhreja. Antaudumme liian helposti vallitseville normeille sen sijaan, että oppisimme aktiivisesti kyseenalaistamaan niitä ja ajattelemaan laatikon ulkopuolella. Liian usein maailmassa arvioidaan ihmisiä ulkoisen olemuksen perusteella, vaikka kaikille kuitenkin opetetaan lapsina, että se mikä painaa, on ihmisen persoonallisuus ja luonne.

Ja sitten on vielä tämä tämmöinen juttu: ylipainoinen mies on helposti nallekarhu, ylipainoinen nainen taas vain lihava. Kaikki me toisaalta rimpuilemme näiden samojen rakenteiden sisällä ja samojen diskurssien vietävissä. Kuitenkin monet ilmiöt koskettavat naisia ja miehiä eri tavoin. Miksi näin on, sitä on vaikea suoralta kädeltä sanoa. Siihen on moniakin syitä. Kauneusihanteiden salakavala ujuttautuminen ajatteluun on kuitenkin pelottavaa. Varsinkin kun huomaa toisaalta yhä vain kasvavan plastiikkakirurgian vaikutuksen ja toisaalta vakavien syömishäiriöiden lisääntymisen. Näissäkin ilmiöissä juuri naiset ovat yliedustettuja. Sattumaako? Tuskin.

P.S. Lisättäköön vielä, ettei kirjoittajalla ole mitään aurinkorantoja tai auringonottoa vastaan.

Blogi avattu!

2006-03-08T20:54:00.000+02:00

Erinomaista naistenpäivää!

Sen kunniaksi päätin vihdoin avata oman blogini. Kauan siinä kestikin ja pitkään sitä haikailinkin. Viimeisten kuukausien aikana olen roikkunut lähes epäterveellisen paljon toisten ihmisten blogeilla. Toisten kirjoituksia kun on niiiiiin kiva lueskella, varsinkin jos voi kommentoida ja myös samalla kommunikoidakin sitä kautta.

Tänään on tosiaan kansainvälinen naisten päivä. On mielestäni hienoa, että naisille on myönnetty oma juhlapäivänsä. Aina sopivin väliajoin kuulee kuitenkin ihmettelyjä siitä, miten tarpeellinen ja oikeuttu juttu kyseinen juhlapäivä oikeastaan on. Siis siinä mielessä, että meillä Pohjoismaana tasa-arvohan on jo niin pitkälle edistystynyt ja itseisarvoinen asia, ettei meillä olisi tarvetta alleviivata ja korostaa naisten oikeuksia ja asemaa. Tämä voi pitää paikkaansa suhteellisesti tarkasteltuna, mutta miksi emme saisi juhlistaa naisliikkeen saavutuksia ja pitää samalla mielessä sen, että paljon on vielä tehtävissä? Kyseessä on kuitenkin kansainvälinen naistenpäivä, joka tietysti koskettaa meitä kaikkia naisia. Ei siis vain meitä pohjoismaisen hyvinvointivaltion naisia. Ja kuten hyvin tiedämme, naisten asema ja oikeudet eivät ole kaikkialla samat kuin meillä Suomessa.

Tuntuu myös, että suomalaisessa tasa-arvokeskustelussa kompastutaan hyvin usein samaan seikkaan: asiat ovat jo varsin hyvin, miksi siis nipottaa? Miten hyvin asiat sitten lopulta ovat? Nainen ansaitsee edelleen 80 senttiä siinä missä mies euron. Naisiin kohdistuva väkivalta on edelleenkin liian vaiettu asia. Feminismi on meillä kammoksuttu kirosana, jota monet suomalaiset naiset välttelevät, vaikka tunnustavat samalla kiihkeästi olevansa tasa-arvon kannattajia. Kyllä meilläkin on tehtäväsarkaa ja paljon.

Erityisesti feminismin käsitettä tulisi avata enemmän ja sen suhdetta varsinaiseen tasa-arvopolitiikkaan tulisi käsitellä laajemmin. On todella huolestuttavaa, millainen kuva monilla ihmisillä on feminismistä. Monet ovat tulkinneet sen sanoman hyvin äärimmäisellä tavalla - kuin kyse olisi jostain kostomielisesta miesten sorrosta, jossa maksetaan vanhat kalavelat takaisin. Monet jopa yhdistävät kansantajuisesti käsitteet feministi ja sovinisti toistensa vastakohdiksi! Tämä, jos mikä, on omituista.

Mielestäni asiaa ei myöskään paranna se, että Yle esittää kohudokkarin (tuli ulos joskus viime vuoden loka-marraskuussa) Ruotsin feministeistä ja maan naisliikkeen äärimmäisistä muodoista. Missä viipyvät ne positiiviset, mielenkiintoiset dokumentit naisliikkeestä? Ironista on, että Ruotsin feministit ovat oikeasti vaikuttaneet positiivisella tavalla politiikan muotoutumiseen - erityisesti siihen, että keskusteluilmapiiri Ruotsissa on aivan erilainen kuin meillä täällä Suomessa. Varmasti Ruotsissakin on omat ongelmansa, mutta ainakin siellä annetaan tasa-arvoasioille todella painoarvoa ja otetaan ne vakavasti. Tuntuu, että Suomessa sukupuolten tasa-arvosta puhuvat monessa suhteessa vain naiset. Ikään kuin se olisi vain naisten intressi tai vain naisia koskeva asia. Harva miespolitiikko uskaltautuu puhumaan feminismin nimissä. Miten saisimme siis miehet mukaan tähän projektiin?

Toisaalta on ehkä ennenaikaista toivoa miesten osaanottoa, kun itse feminisminkin käsite on Suomessa todella niin ristiriitainen, etteivät useimmat naisetkaan tunne sitä omakseen. Minulle feminismi tarkoittaa ennen kaikkea sukupuolten välistä tasa-arvoa ajavaa poliittista naisliikettä. Tässä konseptissa ei mielestäni ole mitään äärimmäistä tai mitään miehiä vahingoittavaa tai sortavaa. Ihanteellisintahan olisi, jos tosiaan voisimme rakentaa tätä yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi yhdessä. Siis, että miehetkin tulisivat mukaan tähän projektiin. Ja myönnettävä on, että tunnen onneksi monta miestä, jotka jo näin tekevätkin. Kiitos heille siitä;) Feminismi ei ole kirosana eikä vain naisten yksinoikeus.