Anna-Maria Isolan, Meri Larivaaran ja Juha Mikkosen toimittama teos Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä on antologia, johon on koottu ihmisten kirjoituksia köyhyydestä. Tiede, taide ja köyhä kansa ry järjesti vuonna 2006 kirjoituskilpailun “Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä”, johon saapui 850 kirjoitusta. Näistä on koottu antologiaksi n. 80 kirjoitusta, joiden kautta on haluttu antaa ääni ihmisille ja heidän kokemuksilleen köyhyyden takana.
Köyhyyden hahmottaminen yhteiskunnallisena ilmiönä tapahtuu usein juuri etäisesti tilastojen ja numeroiden kautta. On helppo käyttää termejä absoluuttinen ja suhteellinen köyhyys, määritellä ja pyrkiä hallitsemaan köyhyyttä yhteiskunnallisena ilmiönä. Köyhyydelle on hyvinvointivaltiossa erityisen helppo kääntää selkänsä, sulkea silmänsä, sillä sitä ei halutessaan tarvitse kohdata.
Köyhyys, huono-osaisuus ja yhteiskunnasta syrjäytyminen ovat kuitenkin syvästi inhimillisiä kokemuksia. Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teos antaa äänen ihmisille, joille köyhyys, niukkuus ja huono-osaisuus ovat osa jokapäiväistä kokemuksellista elämää.
Teoksessa esiintyvät kirjoitukset köyhyydestä ovat yhtä moninaisia kuin kirjoittajansa. Jokainen kirjoitus arkipäivän köyhyydestä on kirjoittajansa oma, hyvin henkilökohtainen kuvaus eletystä elämästä. Näiden kokemusten kautta tulkittuna on nähtävissä kuitenkin kokonaiskuvaa suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta.
Elämme eriarvoistuvassa yhteiskunnassa, jossa ihmisten väliset tuloerot ovat viimeisen viidentoista vuoden aikana kasvaneet paljon. Suomalainen sosiaaliturva on valtavien haasteiden edessä. Kirjoituksissa on nähtävissä hyvin konkreettisesti kokemuksia siitä, miten yhteiskunnan turvaverkot eivät ota vastaan ja toimi sillä tavoin kuin niitä yksilö tai perhe tarvitsisi. Monissa kirjoituksissa kuvastuu se tuska ja epätoivo, jota esimerkiksi luoviminen tukien viidakossa tuottaa ihmiselle.
Köyhyys ja huono-osaisuus kulminoituvat kirjoituksissa erityisesti taloudelliseen ahdinkoon ja epävarmuuteen. Kun käytettävissä on vähän rahaa, moni elämän perusasioihinkin kuuluva asia muodostuu mahdottomaksi saavuttaa. Kyse on kuitenkin paljon muustakin. Monille köyhyys merkitsee taloudellisen niukkuuden lisäksi myös häpeää, stressiä, turvattomuuden tunnetta, sairauksille altistumista ja yhteiskunnasta syrjäytymistä. Monissa kirjoituksissa heijastuu kirjoittajien syvä pettymys siitä, miten köyhyys on vienyt heiltä sosiaalisen ulottuvuuden, osallisuuden yhteiskuntaan, mahdollisuuden olla mukana.
Kaikesta huolimatta Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teoksen kirjoitukset ovat kauttaaltaan uskomattoman elämänmyönteisiä ja toiveikkaita selviämistarinoita. Monissa kirjoituksissa korostuu oman elämän hallinta ja elämän pienistä asioista iloitseminen. Hämmentävää oli huomata se, miten useimmissa kirjoituksissa korostui vahva yhteiskunnallinen solidaarisuuden tunne. Monet kirjoittajat pohtivat syvästi omaa köyhyyttään, mutta pysähtyivät useasti miettimään sitä, miten jollakulla toisella asiat saattoivat olla paljon huonommin.
Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä on tärkeä julkaisu. Se kokoaa antalogiaksi erilaisia, syvästi koskettavia kirjoituksia elämästä köyhyyden ehdoilla. Kirjoistuskilpailun järjestämisellä ja kirjoitusten julkaisemisella annetaan mahdollisuus ihmisille tuoda julki omia kokemuksiaan köyhyydestä. Tätä kautta halutaan edistää myös erilaisten kokemusmaailmojen kohtaamista, yrittämällä tuoda köyhäksi itsensä tuntevat ja heidän kokemuksensa sekä heitä paremmassa asemassa elävät ihmiset lähemmäksi toisiaan.
Ennen kaikkea Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teoksen julkaiseminen on voimakas yhteiskunnallinen puheenvuoro köyhyyttä ja eriarvoistumista vastaan. Yhteiskunnan tasolla, poliittisten päätösten kautta voidaan tehdä paljon, jos vain halutaan. Antalogiaan kootut köyhyyskirjoitukset auttavat toivottavasti osaltaan päättäjiä näkemään ja ymmärtämään sen, että kasvavat tulo – ja hyvinvointierot ovat solidaarisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta täysin kestämätön kehityskulku.
Isola, Larivaara & Mikkonen (toim.) : Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Avain 2007.
Kirjoitus on julkaistu Debatissa 3/07
6.12.2007
17.9.2007
Ja Riitasta mallia
Hih. Riitta Väisänen opastaa naista kiinteytymään ja saamaan vyötärön takaisin. Mummolassa lukiessani kesän ajalta kertyneitä vanhoja Seuroja, spottasin Anttila-tavaratalon mainoksen:
“Kevene ja kiinteydy. Julkkislaihduttajan vertaistuella. Sanavalmis kaunotar kertoo, mitä kaikkea laihduttavan aikuisen naisen tulee tietää – ja kuinka hän selätti omat läskivastoinkäymisensä.
Riitta Väisänen ja Kikka Isoviita: “ Vyötärö takaisin”.
“ Euroopan unionin laajentuessa myös vuoden 1976 Miss Eurooppa laajentui: Riitta Väisäsen vyötärön linjat hämärtyivät. Väisänen päätti ottaa vastaan ystävättärensä Kikka Isoviidan haasteen ja metsästää takaisin ihannemittansa."
Voi tätä suomen kielen loistoa ja kauneutta! Eikun laihduttamaan.
“Kevene ja kiinteydy. Julkkislaihduttajan vertaistuella. Sanavalmis kaunotar kertoo, mitä kaikkea laihduttavan aikuisen naisen tulee tietää – ja kuinka hän selätti omat läskivastoinkäymisensä.
Riitta Väisänen ja Kikka Isoviita: “ Vyötärö takaisin”.
“ Euroopan unionin laajentuessa myös vuoden 1976 Miss Eurooppa laajentui: Riitta Väisäsen vyötärön linjat hämärtyivät. Väisänen päätti ottaa vastaan ystävättärensä Kikka Isoviidan haasteen ja metsästää takaisin ihannemittansa."
Voi tätä suomen kielen loistoa ja kauneutta! Eikun laihduttamaan.
26.4.2007
Sukupuolen mukaan eriytetty opetus
Luin mielenkiinnolla viime perjantain 20.4. Demarista uutisen, jossa Tampereen Olkahisten koulu kokeilee parhaillaan opetuksessa erillisryhmiä ykkösluokkalaisille tytöille ja pojille. Tällä kokeilulla koulu pyrkii puuttumaan siihen seikkaan, että poikien keskimääräiset oppimistulokset ovat erityisesti äidinkielessä heikompia kuin tytöillä. Olkahisissa ollaan myös sitä mieltä, että pojat kaipaisivat opetukseensa enemmän toiminnallisuutta.
Henkilökohtaisesti suhtaudun tämän kaltaisiin kokeiluihin kaikkinaisen skeptisesti. Pidän näkemystä siitä, että juuri erityisesti pojat kaipaavat opetukseensa enemmän toiminnallisuutta, varsin omituisena. Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin näihin johtopäätöksiin poikalasten toimeliaisuudesta aina tullaan. Tämä kun ei ole ensimmäinen yhteys, jossa asia nousee esiin. Tämä toiminnallisuuden korostaminen poikien suhteen menee oikeastaan samaan kategoriaan kuin avaruudellisen hahmottamisen ja matemaattisen osaamisen hypettäminen poikien kohdalla yleisesti, kun taas kielellisen osaamisen korostaminen tyttöjen kohdalla. Näiden erityisosaamisalueiden määrittely ja niistä jatkuva kohkaaminen kyllästyttää. Ne itseasiasiassa vesittävät varsin tehokkaasti sukupuolisensitiivistä opetusta. Tämä peittää myös alleen paljon tärkeämpiä kysymyksiä koulumaailmassa, kuten ryhmäkoot, opetuksen laatu, kouluviihtyvyys, sukupuolisensitiivisyys. Perustelut ja yleistämiset kulkevat käsi kädessä. Sama tuntuu pätevän kysymyksessä erillisistä tyttöjen ja poikien koululuokista.
Aihetta käsiteltiin myös Tampereella seminaarissa. Monet asiantuntijat olivat ylistäneet kokeilun höydyllisyyttä ja järkevyyttä. Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä totesi mm. seuraavaa: "Tytöillä ja pojilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet jo geeneissä. Kun mietitään, miten erilaisten oppijoiden tukemista voidaan toteuttaa, sukupuolijakoon perustuva oppiminen on yksi hyvä tapa. Olisi hyvä olla aineita, joissa pojat saavat olla poikien kanssa ja tytöt tyttöjen kanssa."
En itse voi allekirjoittaa yllä olevaa näkemystä. Itseasiassa, jo se, että vastaavankaltaisia näkemyksiä ilmenee näinkin valtavirtaisesti, on todella vakava asia.
Ensinnäkin, väite, että tyttöjen ja poikien kiinnostuksen kohteet kulkisivat sukupuolisessa geeniperimässä on jokseenkin kaheli ja keskiaikainen ja luulisi, ettei kenenkään tarvitsisi moiseen perusteluun turvautua. Kyseessä on lisäksi tieteellisesti täysin todentamaton väite, ja siksi onkin todella raivostuttavaa lukea vastaavanlaisia legitimoituja yleistyksiä jonkun pönöttävän, tärkeän pukumiehen suusta.
Toiseksi, erilaiseen oppimiseen sisältyy ymmärtääkseni ajatus ihmisistä yksilöinä, joiden erilaiset tilanteet (esim. lukihäiriö) otetaan opetuksessa huomioon. Ennen kaikkea ajatus perustuu siihen, että kyse on yksilöistä ja yksilöiden mahdollisuudesta oppia vaikeuksitta huolimatta. Periaatteessa näen sen, että erityisryhmät voivat tukea ja auttaa tällaista oppimista monessa määrin. En kuitenkaan ymmärrä, miten sukupuolen mukaan eriytetyt ryhmät tukevat yksilöiden oppimista paremmin kuin tavallinen sekaluokka. Selkeästi tämän perustelun pohja nojaa ensimmäiseen oletukseen sukupuolten biologista eroista kiinnostuksen kohteissa ja oppimisessa.
Mielestäni tärkeämpää, kuin sukupuolisten labeleiden viljeleminen opetuksessa ja oppimisessa, olisi luoda mahdollisimman parhaat olosuhteet lapsille, yksilöille, siis sekä tytöille että pojille, oppia mahdollisimman mukavissa ja kiinnostavissa olosuhteissa - omalla tavallaan - riippumatta siitä, millaiseksi ja mihin heidät ennakolta koulun hallinnon puolelta tullaan luokittelemaan sukupuolensa mukaan. En siis näe sitä mielekkyyttä, minkä sukupuolen mukaan eritellyt opetusryhmät voisivat tässä suhteessa - jos missään - saada aikaan. Rimpelä toteaa itsekin, että sukupuolierottelusta ei ole pääasialliseksi keinoksi hoitaa oppimisvaikeuksia. No ei vissiin joo.
Kolmennaksi, ajatukseen sisältyy ontuvan sukupuoliajattelun lisäksi se seikka, että yritetään lakaista itse ongelmaa maton alle. Oppimisvaikeuksien lisääntyminen lapsilla oireilee peruskoulutuksen vakavista, paljon perustavanlaatuisista ongelmista. Niin kauan kuin koulujen ryhmäkoot säilyvät ylisuurina ja resursseja opetuksen kehittämiseen ja henkilökuntaan ei anneta, ongelmat eivät katoa mihinkään. Peruskoulutuksen laadun rapautuminen näkyy suoraan oppimisvaikeuksien lisääntymisenä. Opettajilla ei ole enää riittävästi aikaa ja resursseja oppilaiden yksilölliseen huomioimiseen. Tämän korjaamiseksi tarviaan kauniiden puheiden lisäksi rahaa ja oikeaa asennetta.
On myöskin tarkasteltava peruskoulutuksen tasa-arvoistavaa funktiota osana tätä kysymystä. Tasoryhmistä puhuminen on oikeistolaista retorikkaa, jossa hellitään ajatusta lahjakkaiden ja kyvykkäiden oppilaiden paremmasta masinoimisesta yhteiskunnan innovaatioiden mekaanisiksi tuottajiksi. Ylipäätään eriytetty opetus voi johtaa monessa suhteessa eriarvoistavaan todellisuuteen kouluissa, jonka todellisuutta oppilaat elävät joka päivä. Siksi rohkenen myös epäillä sukupuolen mukaan eriytettyä opetusta ja sen todellista antia yksilölle. Erityisesti siksi, että Markku Rimpelän esittämät perusteet eriyttämiselle olivat niin kyseenalaiset.
Mitä tulee sukupuolirooleihin ja niistä muodostuviin käsityksiin, ne näyttävät olevan yhä täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Totta kuitenkin on se, että kaikki pojat eivät kaipaa toimintaa, eivätkä kaikki tytöt ole rauhallisia ja kilttejä. Niin kauan kuin näin on, ei meillä pitäisi olla tarvetta epäjohdonmukaisiin ja virheellisiin yleistyksiin sukupuolten "luonnollisista" haluista ja pyrkimyksistä. Yleistysten tekeminen johtaa usein valitettavasti nimenomaan stereotypioiden vahvistumiseen. Kun niistä luotu malli otetaan opetuksen pohjaksi, ollaan todella vaarallisella maaperällä. Toivon, että vastaavanlaisiin hankkeisiin suhtaudutaan tulevaisuudessa suurella kriittisyydellä.
Kun puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä, kovin harva ymmärtää mitä käsitteellä tarkoitetaan. Sukupuolisensitiivinen ajattelutapa tarkoittaa nimenomaan sitä, että oppilaita kohdellaan tasavertaisina, oppivina yksilöinä riippumatta sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Samalla kuitenkin on osattava ymmärtää laajemmalti sukupuolen merkitys ja vaikutus yhteiskunnan tiloissa, näin myös kouluissa. Sukupuoli (sekä sosiaalinen että biologinen) vaikuttaa jokaisen ihmisyksilön elämään merkittävästi ja on tärkeää ymmärtää se vaikutussuhde. Näiden vaikutussuhteiden tulkintojen kautta syntyvät erilaiset sukupuoliroolit ja normiodotukset.
Ei ole kuitenkaan mitään syytä hirttäytyä tämän vaikutussuhteen ympärille, ajatellen että sen tulee määrittää meille valmiiksi sen mikä on norminmukaista ja mikä ei. Sen sijaan on pyrittävä luomaan lapsille ja nuorille aidosti vapaampia tiloja olla oma itsensä niin sukupuolensa kuin seksuaalisuutensa kautta. On myös pyrittävä kaikin keinoin vapauttamaan ihmiset sukupuolittuneista rakenteista, joita koululaitoskin yhä vahvassa määrin ylläpitää ja uusintaa.
Henkilökohtaisesti suhtaudun tämän kaltaisiin kokeiluihin kaikkinaisen skeptisesti. Pidän näkemystä siitä, että juuri erityisesti pojat kaipaavat opetukseensa enemmän toiminnallisuutta, varsin omituisena. Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin näihin johtopäätöksiin poikalasten toimeliaisuudesta aina tullaan. Tämä kun ei ole ensimmäinen yhteys, jossa asia nousee esiin. Tämä toiminnallisuuden korostaminen poikien suhteen menee oikeastaan samaan kategoriaan kuin avaruudellisen hahmottamisen ja matemaattisen osaamisen hypettäminen poikien kohdalla yleisesti, kun taas kielellisen osaamisen korostaminen tyttöjen kohdalla. Näiden erityisosaamisalueiden määrittely ja niistä jatkuva kohkaaminen kyllästyttää. Ne itseasiasiassa vesittävät varsin tehokkaasti sukupuolisensitiivistä opetusta. Tämä peittää myös alleen paljon tärkeämpiä kysymyksiä koulumaailmassa, kuten ryhmäkoot, opetuksen laatu, kouluviihtyvyys, sukupuolisensitiivisyys. Perustelut ja yleistämiset kulkevat käsi kädessä. Sama tuntuu pätevän kysymyksessä erillisistä tyttöjen ja poikien koululuokista.
Aihetta käsiteltiin myös Tampereella seminaarissa. Monet asiantuntijat olivat ylistäneet kokeilun höydyllisyyttä ja järkevyyttä. Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä totesi mm. seuraavaa: "Tytöillä ja pojilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet jo geeneissä. Kun mietitään, miten erilaisten oppijoiden tukemista voidaan toteuttaa, sukupuolijakoon perustuva oppiminen on yksi hyvä tapa. Olisi hyvä olla aineita, joissa pojat saavat olla poikien kanssa ja tytöt tyttöjen kanssa."
En itse voi allekirjoittaa yllä olevaa näkemystä. Itseasiassa, jo se, että vastaavankaltaisia näkemyksiä ilmenee näinkin valtavirtaisesti, on todella vakava asia.
Ensinnäkin, väite, että tyttöjen ja poikien kiinnostuksen kohteet kulkisivat sukupuolisessa geeniperimässä on jokseenkin kaheli ja keskiaikainen ja luulisi, ettei kenenkään tarvitsisi moiseen perusteluun turvautua. Kyseessä on lisäksi tieteellisesti täysin todentamaton väite, ja siksi onkin todella raivostuttavaa lukea vastaavanlaisia legitimoituja yleistyksiä jonkun pönöttävän, tärkeän pukumiehen suusta.
Toiseksi, erilaiseen oppimiseen sisältyy ymmärtääkseni ajatus ihmisistä yksilöinä, joiden erilaiset tilanteet (esim. lukihäiriö) otetaan opetuksessa huomioon. Ennen kaikkea ajatus perustuu siihen, että kyse on yksilöistä ja yksilöiden mahdollisuudesta oppia vaikeuksitta huolimatta. Periaatteessa näen sen, että erityisryhmät voivat tukea ja auttaa tällaista oppimista monessa määrin. En kuitenkaan ymmärrä, miten sukupuolen mukaan eriytetyt ryhmät tukevat yksilöiden oppimista paremmin kuin tavallinen sekaluokka. Selkeästi tämän perustelun pohja nojaa ensimmäiseen oletukseen sukupuolten biologista eroista kiinnostuksen kohteissa ja oppimisessa.
Mielestäni tärkeämpää, kuin sukupuolisten labeleiden viljeleminen opetuksessa ja oppimisessa, olisi luoda mahdollisimman parhaat olosuhteet lapsille, yksilöille, siis sekä tytöille että pojille, oppia mahdollisimman mukavissa ja kiinnostavissa olosuhteissa - omalla tavallaan - riippumatta siitä, millaiseksi ja mihin heidät ennakolta koulun hallinnon puolelta tullaan luokittelemaan sukupuolensa mukaan. En siis näe sitä mielekkyyttä, minkä sukupuolen mukaan eritellyt opetusryhmät voisivat tässä suhteessa - jos missään - saada aikaan. Rimpelä toteaa itsekin, että sukupuolierottelusta ei ole pääasialliseksi keinoksi hoitaa oppimisvaikeuksia. No ei vissiin joo.
Kolmennaksi, ajatukseen sisältyy ontuvan sukupuoliajattelun lisäksi se seikka, että yritetään lakaista itse ongelmaa maton alle. Oppimisvaikeuksien lisääntyminen lapsilla oireilee peruskoulutuksen vakavista, paljon perustavanlaatuisista ongelmista. Niin kauan kuin koulujen ryhmäkoot säilyvät ylisuurina ja resursseja opetuksen kehittämiseen ja henkilökuntaan ei anneta, ongelmat eivät katoa mihinkään. Peruskoulutuksen laadun rapautuminen näkyy suoraan oppimisvaikeuksien lisääntymisenä. Opettajilla ei ole enää riittävästi aikaa ja resursseja oppilaiden yksilölliseen huomioimiseen. Tämän korjaamiseksi tarviaan kauniiden puheiden lisäksi rahaa ja oikeaa asennetta.
On myöskin tarkasteltava peruskoulutuksen tasa-arvoistavaa funktiota osana tätä kysymystä. Tasoryhmistä puhuminen on oikeistolaista retorikkaa, jossa hellitään ajatusta lahjakkaiden ja kyvykkäiden oppilaiden paremmasta masinoimisesta yhteiskunnan innovaatioiden mekaanisiksi tuottajiksi. Ylipäätään eriytetty opetus voi johtaa monessa suhteessa eriarvoistavaan todellisuuteen kouluissa, jonka todellisuutta oppilaat elävät joka päivä. Siksi rohkenen myös epäillä sukupuolen mukaan eriytettyä opetusta ja sen todellista antia yksilölle. Erityisesti siksi, että Markku Rimpelän esittämät perusteet eriyttämiselle olivat niin kyseenalaiset.
Mitä tulee sukupuolirooleihin ja niistä muodostuviin käsityksiin, ne näyttävät olevan yhä täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Totta kuitenkin on se, että kaikki pojat eivät kaipaa toimintaa, eivätkä kaikki tytöt ole rauhallisia ja kilttejä. Niin kauan kuin näin on, ei meillä pitäisi olla tarvetta epäjohdonmukaisiin ja virheellisiin yleistyksiin sukupuolten "luonnollisista" haluista ja pyrkimyksistä. Yleistysten tekeminen johtaa usein valitettavasti nimenomaan stereotypioiden vahvistumiseen. Kun niistä luotu malli otetaan opetuksen pohjaksi, ollaan todella vaarallisella maaperällä. Toivon, että vastaavanlaisiin hankkeisiin suhtaudutaan tulevaisuudessa suurella kriittisyydellä.
Kun puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä, kovin harva ymmärtää mitä käsitteellä tarkoitetaan. Sukupuolisensitiivinen ajattelutapa tarkoittaa nimenomaan sitä, että oppilaita kohdellaan tasavertaisina, oppivina yksilöinä riippumatta sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Samalla kuitenkin on osattava ymmärtää laajemmalti sukupuolen merkitys ja vaikutus yhteiskunnan tiloissa, näin myös kouluissa. Sukupuoli (sekä sosiaalinen että biologinen) vaikuttaa jokaisen ihmisyksilön elämään merkittävästi ja on tärkeää ymmärtää se vaikutussuhde. Näiden vaikutussuhteiden tulkintojen kautta syntyvät erilaiset sukupuoliroolit ja normiodotukset.
Ei ole kuitenkaan mitään syytä hirttäytyä tämän vaikutussuhteen ympärille, ajatellen että sen tulee määrittää meille valmiiksi sen mikä on norminmukaista ja mikä ei. Sen sijaan on pyrittävä luomaan lapsille ja nuorille aidosti vapaampia tiloja olla oma itsensä niin sukupuolensa kuin seksuaalisuutensa kautta. On myös pyrittävä kaikin keinoin vapauttamaan ihmiset sukupuolittuneista rakenteista, joita koululaitoskin yhä vahvassa määrin ylläpitää ja uusintaa.
25.4.2007
Korkeat korot
Muuan tuttavani totesi taannoin minulle, etten voi olla katu-uskottava feministi, jos käytän kauniita kenkiä, joissa on korko. Varsinkaan Suomessa. Hymyilin kommentille ja tiedustelin leikillisesti lisäperusteita, koska arvelin kyseessä olevan vitsi.
Kyseinen tuttavani tuntui kuitenkin olevan tosissaan mielipiteellään, jonka mukaan kengät todella tekevät feministin. Hän perusteli kantaan mm. sillä, että korkokengät on alun alkaen kehitetty sortamaan naista - aivan kuten moni muukin turhamaiseen kauneuskulttuuriin liittyvä asia, kuten vaikkapa kosmetiikka. Kauniit, epäkäytönnölliset kengät ovat pahin luokkapetturuuden merkki, koska nehän ovat - täysin turhamaista koristautumista (erityisesti Suomessa) ja niistä saatava tyydytys taas näin ollen valheellista. No juu. Voihan sen näinkin ajatella.
Mutta kukapa sen nyt sitten määrittelee, että mikä on turhamaista ja mikä ei? Feministitkö sen tekevät vai ne miehet, jotka eivät ymmmärrä sitä, että joku pitää kauniista kengistä?
Omistan muutamia korollisia kenkiä. Olenkin tässä pohdiskellut, pitäisikö tyynnyttää omatunto ja hankkia vaikkapa Doc Martensit, kuten esimerkiksi toveri Nanna on tehnyt:) Ovat muuten aika mageet kengät. Tosin hän hankki omansa hieman eri syystä.
11.3.2007
Millainen kuva, kenen ääni?
Anna Mäkelä, Liina Puustinen & Iiris Ruoho (toim.)Sukupuolishow – Johdatus feministiseen mediatutkimukseenGaudeamus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland 2006Millainen kuva, kenen ääni?
Anna Mäkelän, Liina Puustisen ja Iiris Ruohon toimittama teos koostuu kahdestatoista artikkelista, joissa eri mediatutkijat tarkastelevat sukupuolen rakentumista toisaalta esitettyinä kuvina eri medioissa ja toisaalta osana tiettyä lajityyppiä mediassa, kuten naistenlehdet tai uutisjournalismi.
Kirjoittajia yhdistävä tekijä on feministinen mediatutkimus, jonka kautta pyritään tarkastelemaan mediaa kriittisesti sukupuolinäkökulmasta. Sen avulla pyritään ymmärtämään, miten maailma sukupuolittuu niin mediassa tuotannossa kuin sen vastaanotossakin.
Mediakriittisyyden merkitys
Sukupuolishow 'ssa korostuu erityisesti naisille suunnattujen medioiden tarkastelu ja naisnäkökulma, vaikka myös akateemisessa miestutkimuksessa tarkastellaan mediaa. Feministisen mediatutkimuksen suurin anti on sen kriittinen suhtautuminen sukupuoleen ja sen esitystapoihin medioissa. Tämä ei sulje pois miehiä, vaikka päähuomio on ollut esitetyissä naiskuvissa.
Median vaikutuksia ihmisiin on tutkittu runsaasti, mutta tutkimuksista on ollut vaikea saada konkreettisia tuloksia, sillä vaikutusten mittaaminen on vaikeaa. Ihmiset tulkitsevat mediatekstejä eri tavoin ja tulkinnoissa syntyvät merkitykset vaihtelevat eri ihmisryhmien välillä.
On kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin asiat mediassa esitetään ja mitä tietyllä esitystavalla halutaan tuoda julki. Esitetyt kuvat ja kuuluvat äänet heijastavat mediassa vallitsevia valtarakenteita. Kysymykset siitä, kuka puhuu ja mitkä asiat nousevat esiin mediassa, eivät ole merkityksettömiä. Ne toimivat yhteiskunnan moniäänisyyden mittareina.
Mediakriittisyyden lisääminen on ehkä tehokkain ja helpoin tapa auttaa ihmisiä näkemään median esittämien stereotypioiden taakse. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Vallitsevien valtarakenteiden murtaminen edellyttää myös avarampia ja moninaisempia sukupuolikuvia, niiden tuottamista ja esittämistä uudella tavalla.
Sukupuolen esitykset mediassa
Yhdysvaltalainen feministi Judith Butlerin mukaan sukupuoli muodostuu esitystavoista, joita toistetaan. Esitystavoista neuvotellaan erilaisilla foorumeilla, myös mediassa. Sukupuoli muotoutuu siis olennaisesti yhteiskunnallisen vallankäytön seurauksena.
Sukupuolten esitystavat mediassa ovat usein yksioikoisia ja stereotypioita vahvistavia. Nämä esitystavat muokkaavat nais – ja mieskuvia heteronormatiivisen oletuksen mukaan.
Ohjelmaformaatit, uutiset ja muu televisiotuotanto pyrkivät erilaisten ihmiskuvien esittämiseen, mutta kuinka moniäänistä mediatuotanto todellisuudessa on? Perinteisestä poikkeavien ihmiskuvien kautta voidaan kyllä tuottaa sukupuolta uusilla tavoilla, mutta kyse on lopulta siitä, millaisille kuville ja äänille mediassa annetaan tilaa ja valtaa. Eikä pelkästään katsojien mediakriittisyyteen luottaminen riitä, vaan myös median portinvartijoiden on sitouduttava kirjoittamaan, puhumaan, näyttämään ja tuottamaan moniäänisempiä ja avarampia sisältöjä.
Kirjallisena kokemuksena Sukupuolishow on valistava ja mielenkiintoinen. Teos on ensimmäinen suomenkielinen perusoppikirja feministisestä mediatutkimuksesta ja näin olleen sen pääfunktio lienee lähinnä opetuksellinen ja uusien näkökulmien esiin nostaminen. Tässä se onnistuukin hyvin. Poliittiselta anniltaan kirja oli kevyt, mikä ihmetyttää, sillä kyse on kuitenkin feministisestä julkaisusta. Lukijana olisin toivonut enemmän konkreettisempia avauksia siitä, miten esimerkiksi median sukupuolituotantoon voi vaikuttaa.
Kirjan toimittajat pahoittelevat esipuheessaan miesnäkökulman puuttumista ja toivovat myös miehiltä enemmän kiinnostusta sukupuoliasioihin. Tämän suhteen yhdyn kirjoittajien pahoitteluihin, sillä kriittinen sukupuolitutkimus tarvitsee kipeästi myös miesten panosta.
Kirjoitus on julkaistu vuoden 2007 ensimmäisessä Debatissa.
4.2.2007
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)