Olen onnistunut lopettamaan naistenlehtien lukemisen. Tapanani oli lukea lehtiä usein ja lähes häiritsevällä päättäväisyydellä. Arvioin voivani lukea lehtiä samalla kriittisesti, mutta nauttien niiden sisällöstä. Kriittinen luenta ei ollut erityisen vaikeaa, mutta nauttiminen naistenlehtien journalismista muodostui melko mahdottomaksi. Lukeminen olikin melko pian hammasten kiristelyä. Ristiriitaisten signaalien vastaanottaminen ajoi ärsytyksen partaalle. Joka kerta olin valmis ärsyyntymään uudestaan. Nykyään minulla on parempaa tekemistä.
Halusin tuoda tämän julki. Se siitä. Viime viikolla onnistuin olemaan kahdella kiintoisalla keikalla. Joskin toisistaan kovin poikkeavilla. Torstaina kuuntelin jäähallitason rokkia Hartwallilla. Muse oli kiitettävyydestään huolimatta hienoinen pettymys. Odotin kai jotain muuta. Uusin levy oli myös pettymys kun en löytänyt sieltä kuin kaksi kuunneltavaa biisiä. Tuntuivat kyllä soittavan taitavasti (vaikka mistäs minä tiedän, kun en soita enkä osaakaan). Tavastian keikalla esiintynyt Them Bird Things oli kovin miellyttävä kokemus. Yhtyeen profiili on kiintoisa ja tuo debyyttilevy on vain kertakaikkiaan hyvä.
Tässä blogissa on näköjään enenevässä määrin puhdasta jorinaa kuin poliittista sisältöä. Tämän havainnon olen tehnyt aiemminkin täällä. Ei sillä, etteikö kirjoitettavaa olisi. Olen vain liian laiska.
23.10.2009
4.10.2009
Kun olo on niin kevyt, että voisi lähteä lentoon
Juha Itkonen kirjoitti juoksemista Imageen 08/2009. Kirjoitus oli tyyliltään henkilökohtainen, koska Itkonen käytti kirjoituksessa lähteenään omia kokemuksiaan kilpaurheiluajoiltaan. Itkonen on kertomansa mukaan juossut koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Niin paljon, että siitä muodostui lopulta ongelma hänen sairastuttuaan syömishäiriöön. Itkosen mukaan hänen oma suhteensa juoksemiseen on aina oleva monimutkainen juuri nuoruudenkokemusten vuoksi.
Image oli sinänsä kartalla kirjoittaessaan juoksemisesta muotilajina, mitä se todellakin vaikuttaa olevan. Kaikki juoksevat. Juoksemisessa on jotain trendikästä, liekö liittyen siihen, että juoksijoille muodostuu kauniit sääret ja he ovat usein hyvin hoikkia. Kukapa ei haluaisi olla hoikka ja sieväsäärinen. Juoksu on kuitenkin kestävyyslaji, jossa olennaista ei niinkään ole urheilun kannalta suoritettu aika, vaan se miten ruumis ja lihakset kestää ja keuhkot ottavat happea. Monille aika tuntuu olevan merkittävä tekijä juoksemisesta puhuttaessa. Eihän siitä muuten puhuttaisikaan juoksemisena! Lenkkeily tai hölkkääminen sen sijaan antavat kuvan, että meno olisi hidasta ja viipyilevää. Puhuminen lenkkeilystä typistää toiminnan vähemmän aktiivisemmaksi, kenties.
Itsekin juoksen. Ostin kesällä ensimmäiset kunnolliset pronaatiotuetut juoksukengät, joilla lenkkeily on todellakin kuin juoksisi pienillä pilvillä. Kevyttä ja ihanaa. Olen tyytyväinen ostokseen, koska kengät ovat olennaisinta lenkkeilyssä. Muilla varusteilla ei niinkään ole merkitystä, mutta on helppo suosia ja jäädä riippuvaiseksi esimerkiksi teknisistä paidoista, jos oma aineenvaihdunta on vilkasta.
Juoksemisen aloittaminen ei ollut mitenkään luontevaa itselleni. En ole atleetti, enkä koskaan ole ollut erityisen innostunut liikkunnasta. Liikkunut kylläkin olen aina, mutta melko epäsäännöllisesti. Juoksuharrastuksen aloittaminen tapahtui vuodenvaihteessa 2008-09. Sen jälkeen harrastus on jäänyt, enkä siitä enää luopuisi. Helppoa, ei vaadi paljoa rahaa ja mikä parasta: siitä tulee uskottoman hyvä mieli.
Itkonen vertaa jutussaan juoksemisen antamaa tunnetta lentämiseen, maasta irtoamiseen. Hyvällä, onnistuneella lenkillä olotila voi olla juuri niin ekstaattinen. Olo on niin kevyt, että tuntuu kuin irtoaisi maan pinnasta hetkeksi. Se on tunne, josta kannattaa pitää kiinni, jos sen saavuttaa. Siksi juoksen.
Image oli sinänsä kartalla kirjoittaessaan juoksemisesta muotilajina, mitä se todellakin vaikuttaa olevan. Kaikki juoksevat. Juoksemisessa on jotain trendikästä, liekö liittyen siihen, että juoksijoille muodostuu kauniit sääret ja he ovat usein hyvin hoikkia. Kukapa ei haluaisi olla hoikka ja sieväsäärinen. Juoksu on kuitenkin kestävyyslaji, jossa olennaista ei niinkään ole urheilun kannalta suoritettu aika, vaan se miten ruumis ja lihakset kestää ja keuhkot ottavat happea. Monille aika tuntuu olevan merkittävä tekijä juoksemisesta puhuttaessa. Eihän siitä muuten puhuttaisikaan juoksemisena! Lenkkeily tai hölkkääminen sen sijaan antavat kuvan, että meno olisi hidasta ja viipyilevää. Puhuminen lenkkeilystä typistää toiminnan vähemmän aktiivisemmaksi, kenties.
Itsekin juoksen. Ostin kesällä ensimmäiset kunnolliset pronaatiotuetut juoksukengät, joilla lenkkeily on todellakin kuin juoksisi pienillä pilvillä. Kevyttä ja ihanaa. Olen tyytyväinen ostokseen, koska kengät ovat olennaisinta lenkkeilyssä. Muilla varusteilla ei niinkään ole merkitystä, mutta on helppo suosia ja jäädä riippuvaiseksi esimerkiksi teknisistä paidoista, jos oma aineenvaihdunta on vilkasta.
Juoksemisen aloittaminen ei ollut mitenkään luontevaa itselleni. En ole atleetti, enkä koskaan ole ollut erityisen innostunut liikkunnasta. Liikkunut kylläkin olen aina, mutta melko epäsäännöllisesti. Juoksuharrastuksen aloittaminen tapahtui vuodenvaihteessa 2008-09. Sen jälkeen harrastus on jäänyt, enkä siitä enää luopuisi. Helppoa, ei vaadi paljoa rahaa ja mikä parasta: siitä tulee uskottoman hyvä mieli.
Itkonen vertaa jutussaan juoksemisen antamaa tunnetta lentämiseen, maasta irtoamiseen. Hyvällä, onnistuneella lenkillä olotila voi olla juuri niin ekstaattinen. Olo on niin kevyt, että tuntuu kuin irtoaisi maan pinnasta hetkeksi. Se on tunne, josta kannattaa pitää kiinni, jos sen saavuttaa. Siksi juoksen.
1.10.2009
Vapaaehtoisesti vasten katsoen
Feministinen liike on pidempään keskustellut pornografian, vallan ja sukupuolten suhteesta toisiinsa. Millaisia vaikutuksia pornolla on ihmisiin ja laajemmin yhteiskuntaan? Feministinen liike on jakautunut voimakkaasti pornografiaan liittyvissä näkökannoissaan. Pornon on nähty olevan joko uhriuttavaa tai vapauttavaa. Jo pornografian määritelmä on ongelmallinen. Käsitteenä sitä käytetään tarkoituksenhakuisesti eri tavoin, riippuen tilanteesta. "Porno" kuulostaa pahalle suussa, joten sitä koetetaan väistellä puhumalla aikuisviihteestä tai erotiikasta.
Pornoa vastustavat feministit korostavat erityisesti sen tuottamaa ja ylläpitämää epätasa-arvoista kuvaa sukupuolten välisistä suhteista. Lisäksi on korostettu kriittisen, ideologisen luennan tärkeyttä. Pornokuvia tulisi aina kyetä katsomaan haastaen. Pornoon myönteisesti suhtautuvat feministit taas korostavat fantasian roolia ja pornon erilaisia ala- ja vastakulttuureja. Pornon nähdään mahdollistavan myös vastarintaisuutta ja monitulkintaisuutta.
Katsoja ja samalla toimija on valtavirtaisessa pornossa edelleen heteromies ja hänen halunsa. Nainen määrittyy objektin, katseen kohteena olemisen kautta. Valtavirtainen porno tuottaa tietynlaista kuvaa ja tietynlaisia esityksiä halusta, seksuaalisuuksista ja seksistä olettaen täten tietynlaisen katsojaposition. Näin se myös uusintaa erityistä ymmärrystä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ja niihin liittyvistä valta-asetelmista.
Strippaaminenkin on siten nähtävissä osana pornografista tuotantoa, vaikka siihen sisältyy muitakin elementtejä, kuten tanssi ja itse performanssi. Perinteiset strippibaarit lienee perustettu ennen kaikkea sitä ajatusta silmällä pitäen, että suurin osa asiakaskunnasta on heteromiehiä, tanssijoiden ollessa nuoria naisia. Katsojia on kuitenkin muitakin ja nykyisellään baarien tarjonta lienee tällä tavoin määriteltynä monipuolisempi.
Esittämiseen ja aktiin liittyvän yhteiskunnallisen viitekehyksen lisäksi on tärkeää pohtia katsojan roolia ja katsomista. Katsomiseen liittyy halu, jonka ei tarvitse olla häpeällistä tai ahdistavaa "tirkistelyä", vaan jonain mistä voi saada seksuaalista nautintoa. Itse performanssin ja esiintymisen ei strippaamisessa tarvitsisi olla välttämättä häpäisevää tai alentavaa, jos katse ja katsoja suhtautuvat siihen kunnioittavasti.
Kuinka mahdollista toisin katsominen on ja millaisissa olosuhteissa se olisi mahdollista? Mahdollista se varmasti olisi, mutta vaatii paljon. Konventioita on vaikea ohittaa. Tuotantotapojen ja esittämisen tapojen pornossa pitäisi muuttua ja moniäänistyä. Edellytyksenä tulisi olla yksilötasolla tapahtuva tietoisuuden tason kasvu ja itsereflektion kehittyminen.
Kirjoitus julkaistu Dooris-lehdessä 3/09.
4.9.2009
25.8.2009
Eevan tyttäret
Suomessa naisliike ja feministinen diskurssi ovat ajautumassa pian umpikujaan. 17. elokuuta Vihreässä Langassa julkaistu juttu tukee tätä ajatusta. Vihreiden naisten pääsihteeri Sirpa Hertell ilmoittaa, etteivät miehet voi olla feministejä, koska feminismi on luonteeltaan sukupuolisidonnaista. Katsos vain! Näin vanhakantaista argumentaatiota ei ollakaan taas hetkeen kuultu. Olihan siis aikakin. Ikävällä tavalla tämäkin näkemys tuntuu tukevan entisestään heikkoa ja haurasta suomalaisen feministisen liikkeen tilaa. Suomessa feministinen liike on keskittynyt viime ajat olemassaolonsa puolustamiseen, jossa sisäinen kritiikki on sivuutettu täysin. Tämä on ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää.
Naisliike on keskittynyt kamppailemaan Suomessa viimeiden vuoden sisällä niin kutsuttua "uutta miesliikettä" vastaan. Vuosi kaksi taaksepäin esitettiin runsaasti kannanottoja uuden miesasian puolesta. Miesten oikeuksista oltiin huolestuneita. Tähän miesten oikeuksien vaatimiseen yhdistyi samalla feministien ja suomalaisen feministisen liikkeen alaslyöntiä. Tietysti, koska oli feministisen syytä, että vaikkapa asunnottomista suurin osa oli miehiä. Niin kutsuttua antifeminismin sanomaa alettiin julistaa monilla julkisilla foorumeilla. Julistavat tahot kokivat suomalaisen tasa-arvokeskustelun olevan liian feministisesti värittynyttä, koska siitä puuttui miesten näkökulma. Feministithän eivät olisi voineet tätä näkökulmaa keskusteluun tuoda. Miesliikkeen tehtävä oli tuoda tätä "miesnäkökulmaa". Vuosi sitten näille ajatuksille oli vielä runsaasti kysyntää. Miesasioiden asiantuntijoita haluttiin puhumaan ajankohtaisiin keskusteluohjelmiin, jossa tittelinä pelkkä sosiologi riitti usein takaamaan sen, että kävi yhteiskunnallisten ja sukupuoleen liittyvien asioiden asiantuntijasta.
Uusi mieliike keskittyi "miesnäkökulman" esiin tuomiseen, koska se oli heidän mielestään kadoksissa. Lisää miehiä varhaiskasvatukseen ja sosiaalihuoltoon. Kyllähän palvelut siitä paranisivat ja tasa-arvo ennen kaikkea. Valitettavasti "uuden miesliikkeen" analyysi ei ollut kovin johdonmukaista tai kriittistä. Sukupuolen tarkastelu rajautui myös heillä oman sukupuolen asioiden puolustamiseen. Historiallisesti naisliike on tehnyt näin jo ensimmäisestä aallosta lähtien 1800-luvun lopulta. Kriittiseen analyysiin päästiin kuitenkin sitä mukaa kun naistutkimus (sukupuolentutkimus) saavutti pohjaa akateemisena oppiaineena ja tutkimusta alettiin tehdä enemmän. Toisen aallon feministinen liike tiedosti sukupuolen olemassaolon rajoittavana kategoriana. Sukupuoleen suhtauduttiin jo tuolloin kriittisesti, mutta suuntautuminen oli kuitenkin vahvasti "naiserityinen". Naiserityisyyden painottamiselle on edelleen mielestäni oli kelvolliset perustelut.
Tämä toistuva "Jäniksenkorvien" käyttäminen tekstissä tekee tästä vaahtoamisesta melko turhaa. Syö uskottavuutta. Tosin, mitä sellaista, voisi myös kysyä.
Tämä niin kutsuttu "uusi miesliike" (hyvin löyhästi määriteltynä) ei kuitenkaan ole mitään sukua toisen aallon radikaalifeminismille saati akateemiselle kriittiselle miestutkimukselle, jolta liikkeen sen sijaan olisi hyödyllistä ottaa vaikutteita. Feministinen liike on ollut kriittinen pidempään, mutta suuntautuminen on ollut naisia koskettavien epäkohtien käsittelemisessä ja esiin nostamisessa.
Suomalainen feministinen liike joutui varpailleen "uuden miesliikkeen" taannoisen aggressiivisen hyökkäyksen ansiosta. Asiattomat häiriköt melusivat milloin milläkin foorumilla lähinnä lietsomassa feminismivihaa. Allekirjoitan tämän, en minäkään olisi jaksanut moista epäanalyyttista keuhkoamisia kuunnella tai lukea. Aina niihin vain törmäsi eikä niistä voinut olla harmistumatta tai pahoittamatta mieltään. Naisasialiitto Unioni julisti melko nopeasti sodan miesliikkeelle Tulvan teemoitetussa numerossa "Tulta munille". Naisliikkeen hyökkäys oli suora, sillä "uudelle miesliikkeelle" piti näyttää, että ei säikytty älyvapaata naaman aukomista. Vastattiin samalla mitalla. Naisliike vaikutti ajautuneen liiaksi puolustusasemiin, jotta oltaisiin voitu kohota rakentavammalle tasolle. Sen sijaan päädyttiin puolustamaan olemassa olevia valta-asemia, joita "uusi miesliike" oli selvästi uhkaamassa.
Feministinen liike on keskittynyt jo tovin sukupuolikriittiseen analyysiin, myös Suomessa. Yhteiskunnallisia epäkohtia on käsitelty molempien sukupuolten näkökulmasta. Tai ei niin miesten ja naisten erikseen, vaan nimenomaan sukupuolen. Ennen kaikkea juuri ymmärrys sukupuolen merkityksestä repressiivisiä rakenteita tuottavana kategorina on ollut yhteinen feministiselle liikkeelle. Tämä on näkemys, johon "uusi miesliike" ei voisi yhtyä, koska se ei vaikuta ensinkään ymmärtävän mistä tässä ajattelussa on kyse. Toki perinteinen naisliike ja "uusi miesliike" painivat eri sarjoissa, välttämättä. Lähtökohdat ovat kovin erilaiset. Miesten aktiivisuus ajaa sukupuolensa asioita on kuitenkin kasvanut ja tästä on olemassa järkeviäkin esimerkkejä, kuten Jukka Relanderin puheenjohtama Vihreä miesliike.
Ei ole yllättävää, että Relander kummastelee Sirpa Hertellin kuuskytlukulaisia lausahduksia. Minäkin ihmettelen. Olettaisin, että Vihreä miesliike on syntynyt feministisestä liikkeestä ja sen aateperinnöstä kun profeministimiehet ovat liittyneet yhteen. Yhdistyksen ero feministisiin naisjärjestöihin lienee se, että siihen voivat liittyä myös naiset. Naisjärjestöt ovat toistaiseksi sulkeneet ovensa miehiltä, eivätkä ovet ole aukeamassa. Vihreän miesliikkeen verkkosivuilla lukee seuraavaa: "Purkautuvan miesvallan tilalle haluamme kaikkien yksilöiden tasa-arvoista kumppanuutta kaikilla elämänalueilla". Tähänhän feministinen liikekin tähtää. Juuri tämä on aina ollut feminismin tavoite.
Miksi miehet eivät voisi olla feministejä? Hertell väittää feminismiä sukupuolisidonnaiseksi aatteeksi, mitä se varmaan osittain on. Historiallisilta osin. Käsitteenä ja ajatteluperinteenä feminismi tarkoittaa kuitenkin paljon muutakin. Käsite on mahdollista määritellä uudelleen tai ottaa naisten ja miesten yhteisomistukseen sen sijaan, että se yritettäisiin liittää keinotekoisesti ja väkisin sellaiseen yksityisomistukseen, joka ei ole perusteltu. Hertell toteaa seuraavaa: "On hyvä, että tasa-arvoasioita pohditaan omista lähtökohdista käsin. Toivon, ettei enää haeta vastakkainasetteluja. Kyllä naisliike myöntää, että miehilläkin on tasa-arvo-ongelmia, esimerkiksi huoltajuus- ja terveysasiat.” Tasa-arvon pohtiminen omista lähtökohdista käsin tarkoittaa tietysti Hertellin mukaan sitä, että naiset pohtikoon ratkaisuja keskenään ja miehet keskenään. Ja feminismiin omistusoikeus on vain naisilla. Sitten jossain kivassa pöydässä kohdataan. Eikä konflikteja sitten.
Vanhakantaistahan tämä vain on. Se antaa kuitenkin jonkinlaisen vihjeen siitä missä tilassa suomalainen feministinen kenttä on tällä hetkellä. Naisliike on juuri nyt nähtävästi keskittynyt liikaa omiin epävarmuuksiinsa sen sijaan, että se kykenisi harjoittamaan raakaa itsekritiikkiä. Jos feminismi määritellään sukupuolisidonnaiseksi, se tarkoittaisi Hertellin mukaan sitä, että kyse on ajattelusta, jonka vain naissukupuolen omaavat ihmisyksilöt voivat ymmärtää tai kokea. Sillä ei voisi olla merkitystä muille kuin naisille. Moisen sukupuoleen perustuvan erittelyn ylitse juuri naisliikkeen tulee itse päästä. Tämä alkaa jo kuulostaa niin väsyneeltä.
Suomeen olisi perusteltua perustaa feministinen yhdistys, johon sekä miehet että naiset voisivat liittyä jäseneksi. Tarvitaan yhteinen foorumi. Sellainen puuttuu, mutta sellaiselle olisi tarvetta. Erillisille nais - ja miesjärjestöille voi olla tarvetta tästä huolimatta. Joissain muodoissa. Tällä en tarkoita salaseuroja ja kaveriporukoita, vaan jotain järkevää tavoitetta palvelevia ja hyvin perusteluja yhdistyksiä tai järjestöjä. Feministisen liikkeen ensisijainen tehtävä on ihmisyksilöiden (sekä miesten että naisten) tietoisuuden ja kriittisen ajattelukyvyn lisääminen tunnistamaan näitä valtarakenteita, jotka sukupuolen/sukupuolten kautta uusintavat itseään. Muutoin yksilöt eivät opi tunnistamaan käytännön tasolla epäoikeudenmukaisia ja syrjiviä käytäntöjä ja tapoja vaan uusintavat niitä, koska olettavat niiden olevan sukupuolille luontaisia ominaisuuksia ja eroavaisuuksia, jotka määrittävät ihmisten välisiä eroja.
Naisliike on keskittynyt kamppailemaan Suomessa viimeiden vuoden sisällä niin kutsuttua "uutta miesliikettä" vastaan. Vuosi kaksi taaksepäin esitettiin runsaasti kannanottoja uuden miesasian puolesta. Miesten oikeuksista oltiin huolestuneita. Tähän miesten oikeuksien vaatimiseen yhdistyi samalla feministien ja suomalaisen feministisen liikkeen alaslyöntiä. Tietysti, koska oli feministisen syytä, että vaikkapa asunnottomista suurin osa oli miehiä. Niin kutsuttua antifeminismin sanomaa alettiin julistaa monilla julkisilla foorumeilla. Julistavat tahot kokivat suomalaisen tasa-arvokeskustelun olevan liian feministisesti värittynyttä, koska siitä puuttui miesten näkökulma. Feministithän eivät olisi voineet tätä näkökulmaa keskusteluun tuoda. Miesliikkeen tehtävä oli tuoda tätä "miesnäkökulmaa". Vuosi sitten näille ajatuksille oli vielä runsaasti kysyntää. Miesasioiden asiantuntijoita haluttiin puhumaan ajankohtaisiin keskusteluohjelmiin, jossa tittelinä pelkkä sosiologi riitti usein takaamaan sen, että kävi yhteiskunnallisten ja sukupuoleen liittyvien asioiden asiantuntijasta.
Uusi mieliike keskittyi "miesnäkökulman" esiin tuomiseen, koska se oli heidän mielestään kadoksissa. Lisää miehiä varhaiskasvatukseen ja sosiaalihuoltoon. Kyllähän palvelut siitä paranisivat ja tasa-arvo ennen kaikkea. Valitettavasti "uuden miesliikkeen" analyysi ei ollut kovin johdonmukaista tai kriittistä. Sukupuolen tarkastelu rajautui myös heillä oman sukupuolen asioiden puolustamiseen. Historiallisesti naisliike on tehnyt näin jo ensimmäisestä aallosta lähtien 1800-luvun lopulta. Kriittiseen analyysiin päästiin kuitenkin sitä mukaa kun naistutkimus (sukupuolentutkimus) saavutti pohjaa akateemisena oppiaineena ja tutkimusta alettiin tehdä enemmän. Toisen aallon feministinen liike tiedosti sukupuolen olemassaolon rajoittavana kategoriana. Sukupuoleen suhtauduttiin jo tuolloin kriittisesti, mutta suuntautuminen oli kuitenkin vahvasti "naiserityinen". Naiserityisyyden painottamiselle on edelleen mielestäni oli kelvolliset perustelut.
Tämä toistuva "Jäniksenkorvien" käyttäminen tekstissä tekee tästä vaahtoamisesta melko turhaa. Syö uskottavuutta. Tosin, mitä sellaista, voisi myös kysyä.
Tämä niin kutsuttu "uusi miesliike" (hyvin löyhästi määriteltynä) ei kuitenkaan ole mitään sukua toisen aallon radikaalifeminismille saati akateemiselle kriittiselle miestutkimukselle, jolta liikkeen sen sijaan olisi hyödyllistä ottaa vaikutteita. Feministinen liike on ollut kriittinen pidempään, mutta suuntautuminen on ollut naisia koskettavien epäkohtien käsittelemisessä ja esiin nostamisessa.
Suomalainen feministinen liike joutui varpailleen "uuden miesliikkeen" taannoisen aggressiivisen hyökkäyksen ansiosta. Asiattomat häiriköt melusivat milloin milläkin foorumilla lähinnä lietsomassa feminismivihaa. Allekirjoitan tämän, en minäkään olisi jaksanut moista epäanalyyttista keuhkoamisia kuunnella tai lukea. Aina niihin vain törmäsi eikä niistä voinut olla harmistumatta tai pahoittamatta mieltään. Naisasialiitto Unioni julisti melko nopeasti sodan miesliikkeelle Tulvan teemoitetussa numerossa "Tulta munille". Naisliikkeen hyökkäys oli suora, sillä "uudelle miesliikkeelle" piti näyttää, että ei säikytty älyvapaata naaman aukomista. Vastattiin samalla mitalla. Naisliike vaikutti ajautuneen liiaksi puolustusasemiin, jotta oltaisiin voitu kohota rakentavammalle tasolle. Sen sijaan päädyttiin puolustamaan olemassa olevia valta-asemia, joita "uusi miesliike" oli selvästi uhkaamassa.
Feministinen liike on keskittynyt jo tovin sukupuolikriittiseen analyysiin, myös Suomessa. Yhteiskunnallisia epäkohtia on käsitelty molempien sukupuolten näkökulmasta. Tai ei niin miesten ja naisten erikseen, vaan nimenomaan sukupuolen. Ennen kaikkea juuri ymmärrys sukupuolen merkityksestä repressiivisiä rakenteita tuottavana kategorina on ollut yhteinen feministiselle liikkeelle. Tämä on näkemys, johon "uusi miesliike" ei voisi yhtyä, koska se ei vaikuta ensinkään ymmärtävän mistä tässä ajattelussa on kyse. Toki perinteinen naisliike ja "uusi miesliike" painivat eri sarjoissa, välttämättä. Lähtökohdat ovat kovin erilaiset. Miesten aktiivisuus ajaa sukupuolensa asioita on kuitenkin kasvanut ja tästä on olemassa järkeviäkin esimerkkejä, kuten Jukka Relanderin puheenjohtama Vihreä miesliike.
Ei ole yllättävää, että Relander kummastelee Sirpa Hertellin kuuskytlukulaisia lausahduksia. Minäkin ihmettelen. Olettaisin, että Vihreä miesliike on syntynyt feministisestä liikkeestä ja sen aateperinnöstä kun profeministimiehet ovat liittyneet yhteen. Yhdistyksen ero feministisiin naisjärjestöihin lienee se, että siihen voivat liittyä myös naiset. Naisjärjestöt ovat toistaiseksi sulkeneet ovensa miehiltä, eivätkä ovet ole aukeamassa. Vihreän miesliikkeen verkkosivuilla lukee seuraavaa: "Purkautuvan miesvallan tilalle haluamme kaikkien yksilöiden tasa-arvoista kumppanuutta kaikilla elämänalueilla". Tähänhän feministinen liikekin tähtää. Juuri tämä on aina ollut feminismin tavoite.
Miksi miehet eivät voisi olla feministejä? Hertell väittää feminismiä sukupuolisidonnaiseksi aatteeksi, mitä se varmaan osittain on. Historiallisilta osin. Käsitteenä ja ajatteluperinteenä feminismi tarkoittaa kuitenkin paljon muutakin. Käsite on mahdollista määritellä uudelleen tai ottaa naisten ja miesten yhteisomistukseen sen sijaan, että se yritettäisiin liittää keinotekoisesti ja väkisin sellaiseen yksityisomistukseen, joka ei ole perusteltu. Hertell toteaa seuraavaa: "On hyvä, että tasa-arvoasioita pohditaan omista lähtökohdista käsin. Toivon, ettei enää haeta vastakkainasetteluja. Kyllä naisliike myöntää, että miehilläkin on tasa-arvo-ongelmia, esimerkiksi huoltajuus- ja terveysasiat.” Tasa-arvon pohtiminen omista lähtökohdista käsin tarkoittaa tietysti Hertellin mukaan sitä, että naiset pohtikoon ratkaisuja keskenään ja miehet keskenään. Ja feminismiin omistusoikeus on vain naisilla. Sitten jossain kivassa pöydässä kohdataan. Eikä konflikteja sitten.
Vanhakantaistahan tämä vain on. Se antaa kuitenkin jonkinlaisen vihjeen siitä missä tilassa suomalainen feministinen kenttä on tällä hetkellä. Naisliike on juuri nyt nähtävästi keskittynyt liikaa omiin epävarmuuksiinsa sen sijaan, että se kykenisi harjoittamaan raakaa itsekritiikkiä. Jos feminismi määritellään sukupuolisidonnaiseksi, se tarkoittaisi Hertellin mukaan sitä, että kyse on ajattelusta, jonka vain naissukupuolen omaavat ihmisyksilöt voivat ymmärtää tai kokea. Sillä ei voisi olla merkitystä muille kuin naisille. Moisen sukupuoleen perustuvan erittelyn ylitse juuri naisliikkeen tulee itse päästä. Tämä alkaa jo kuulostaa niin väsyneeltä.
Suomeen olisi perusteltua perustaa feministinen yhdistys, johon sekä miehet että naiset voisivat liittyä jäseneksi. Tarvitaan yhteinen foorumi. Sellainen puuttuu, mutta sellaiselle olisi tarvetta. Erillisille nais - ja miesjärjestöille voi olla tarvetta tästä huolimatta. Joissain muodoissa. Tällä en tarkoita salaseuroja ja kaveriporukoita, vaan jotain järkevää tavoitetta palvelevia ja hyvin perusteluja yhdistyksiä tai järjestöjä. Feministisen liikkeen ensisijainen tehtävä on ihmisyksilöiden (sekä miesten että naisten) tietoisuuden ja kriittisen ajattelukyvyn lisääminen tunnistamaan näitä valtarakenteita, jotka sukupuolen/sukupuolten kautta uusintavat itseään. Muutoin yksilöt eivät opi tunnistamaan käytännön tasolla epäoikeudenmukaisia ja syrjiviä käytäntöjä ja tapoja vaan uusintavat niitä, koska olettavat niiden olevan sukupuolille luontaisia ominaisuuksia ja eroavaisuuksia, jotka määrittävät ihmisten välisiä eroja.
12.8.2009
Popmusiikki rikkoi sydämen
Parasta maailmassa on ehkä musiikki. Saattanee olla, että taidemuodoista olen aina arvottanut musiikin korkeimmaksi. Musiikin olemassaolon olennaisuutta on vaikea kiteyttää yhteen lauseeseen. Sen nauttiminen on harvoin tietystä paikasta ja ajasta kiinni.
Musiikissa on niin paljon elementtejä, jotka tavoittavat tulkitsijan välittömästi. Sävelten kantautuminen kuulijan korvaan voi melko nopeasti herättää jonkin tunteen tai elämyksen. Siihen tarvitaan parhaimmillaan vain yksi onnistunut, kaunis sointu.
Popmusiikin rooli omassa elämässäni taisi korostua ennen kaikkea yliopisto-opintojen alettua. Jossain kohtaa, se taisi olla vuonna 2000, kun löysin The Smithsit, saatoin sanoa, että rakastuin popmusiikkiin. Oma suhteeni popmusiikkiin alkoi The Smithsien kautta, vaikka yllättäen olin ennen vuotta 2000 musiikkia kuunnellut. Merkitykset muodostuvat vuosien mittaan kerroksittain, toinen toisensa päälle. Samalla ne vahvistuvat. Ja aina se oli yhtye, johon halusin ja tunsin tarvetta palata.
Popmusiikkia ei ole totuttu hahmottamaan älykkäänä, koska valtavirtainen tuotanto on kaikkea muuta kuin henkevää saati ajatuksia herättävää. Vaihtoehtoista poppia tehdään onneksi edelleen kiitettävästi ja kunnianhimoisemmin tavoittein kuin mitä voidaan sanoa eräästä legendasta, joka juuri esiintyi Helsingissä Jätkäsaaressa ennätysmäiselle 85 ooo ihmiselle.
80-luvulla asiat olivat hieman toisin. Runotyttönä olin kuitenkin auttamattomasti myöhässä herätessäni rakastamaan popmusiikkia The Smithsien kautta vasta 2000-luvulla. Olin vasta lukion toisella ja kolmannella luokalla tuolloin. Kun parisen vuotta myöhemmin saatoin sanoa muodostaneeni siteen bändiin, olin vain myöhässä. Mutta mitä sitten. 80-luvulla syntyneenä en olisi voinutkaan kovin aikaisessa vaiheessa herätäkään asiaan. Olinhan vasta 5-vuotias kun yhtyeen viimeisin levy julkaistiin.
Ylioppilaslehdessä päätoimittaja kirjoitti pääkirjoituksessaan noin kolmisen vuotta sitten, että yliopistolla hengaavan maailmanparantajan ja ikiopiskelijan olisi aika herätä todellisuuteen ja kasvaa aikuiseksi. Enää ei ollut sopivaa mennä kotiin, kuunnella Smithsejä ja itkeä itsensä uneen. Tunnustan tehneeni pääkirjoituksessa esitettyjä asioita. Mitähän se kertoo minusta.
Popmusiikin kauneus syntyy The Smithsien kohdalla melodioiden helppoudesta, keveydestä ja tarttuvuudesta. Toisaalta melodioiden keveyteen ja tarttuvuuteen on onnistuttu yhdistämään melankolia, ironia ja syvät tunteet. Kappaleiden sävellykset ovat verrattaen helppoja, mutta tekstit sisällöltään kaikkea muuta kuin kevyitä tai helppoja. Oman eksistenssin tuskaan Smithsien kuunteleminen on itselläni aina auttanut välittömästi. Ironia on väline, jonka avulla Steven Patrick Morrissey on sanoittaessaan yhtyeen (ei tietenkään yksinomaisesti ja omakätisesti) kappaleita taltuttanut monia vaikeita ja tuskallisia ihmiselämään ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä teemoja. Smithsien kappaleissa ironian avulla monista ihmisen elämässä vaikuttavista suurista kysymyksissä on saavutettu lähes banaali taso. Asioiden banalisointi ironian avulla on vapauttavaa. Aidosti tyydyttyvää ja koskettavaa.
Tavallaan Smithsejä diggailevien ihmisten pilkkaaminen on luontevaa ja johdonmukaista. Minkä tahansa yhtyeen yletön nostalgisointi on jo pilkan arvoista. Tarvitaan tietynlaista mustaa huumorintajua, jotta kaikki sävyt avautuisivat. Joillekin sarkasmi ja ironia ovat tuntemattomia asioita. Kyseiset ihmiset eivät todennäköisesti kuuntele Smithsejä. Vielä vähemmän he nostalgisoivat yhtyeen tuotannon äärellä.
Minulle Smithsit ja popmusiikki yleensä ovat kuitenkin melko vakava asia, vaikka ei elämää suurempi. Mitä muuta nyt voisin kirjoittaa bändistä, joka on edesauttanut minua rakastumaan popmusiikkiin ja särkemään sydämeni sen tähden.
Musiikin - niin kuin taiteen ylipäätään - ei pitäisi olla koodikieltä, vaan siinä tulisi olla myös helppoa tarttumapintaa. Kaikkia merkityksiä ei pidä joutua purkamaan ulos taiteesta, vaan tulkintapintojen tulisi olla saavutettavissa. Kaikki taide ei vetoa kaikkiin ihmisiin. Yksinkertaista ja helppoa.
Nyt lienee sopivaa hiljentyä täällä ja laittaa hetkeksi soimaan sadoista soittokerroista yhtään kulumaton The Queen is Dead. Kuunnellessani sitä en kuitenkaan itke, vaan hymyilen.
Musiikissa on niin paljon elementtejä, jotka tavoittavat tulkitsijan välittömästi. Sävelten kantautuminen kuulijan korvaan voi melko nopeasti herättää jonkin tunteen tai elämyksen. Siihen tarvitaan parhaimmillaan vain yksi onnistunut, kaunis sointu.
Popmusiikin rooli omassa elämässäni taisi korostua ennen kaikkea yliopisto-opintojen alettua. Jossain kohtaa, se taisi olla vuonna 2000, kun löysin The Smithsit, saatoin sanoa, että rakastuin popmusiikkiin. Oma suhteeni popmusiikkiin alkoi The Smithsien kautta, vaikka yllättäen olin ennen vuotta 2000 musiikkia kuunnellut. Merkitykset muodostuvat vuosien mittaan kerroksittain, toinen toisensa päälle. Samalla ne vahvistuvat. Ja aina se oli yhtye, johon halusin ja tunsin tarvetta palata.
Popmusiikkia ei ole totuttu hahmottamaan älykkäänä, koska valtavirtainen tuotanto on kaikkea muuta kuin henkevää saati ajatuksia herättävää. Vaihtoehtoista poppia tehdään onneksi edelleen kiitettävästi ja kunnianhimoisemmin tavoittein kuin mitä voidaan sanoa eräästä legendasta, joka juuri esiintyi Helsingissä Jätkäsaaressa ennätysmäiselle 85 ooo ihmiselle.
80-luvulla asiat olivat hieman toisin. Runotyttönä olin kuitenkin auttamattomasti myöhässä herätessäni rakastamaan popmusiikkia The Smithsien kautta vasta 2000-luvulla. Olin vasta lukion toisella ja kolmannella luokalla tuolloin. Kun parisen vuotta myöhemmin saatoin sanoa muodostaneeni siteen bändiin, olin vain myöhässä. Mutta mitä sitten. 80-luvulla syntyneenä en olisi voinutkaan kovin aikaisessa vaiheessa herätäkään asiaan. Olinhan vasta 5-vuotias kun yhtyeen viimeisin levy julkaistiin.
Ylioppilaslehdessä päätoimittaja kirjoitti pääkirjoituksessaan noin kolmisen vuotta sitten, että yliopistolla hengaavan maailmanparantajan ja ikiopiskelijan olisi aika herätä todellisuuteen ja kasvaa aikuiseksi. Enää ei ollut sopivaa mennä kotiin, kuunnella Smithsejä ja itkeä itsensä uneen. Tunnustan tehneeni pääkirjoituksessa esitettyjä asioita. Mitähän se kertoo minusta.
Popmusiikin kauneus syntyy The Smithsien kohdalla melodioiden helppoudesta, keveydestä ja tarttuvuudesta. Toisaalta melodioiden keveyteen ja tarttuvuuteen on onnistuttu yhdistämään melankolia, ironia ja syvät tunteet. Kappaleiden sävellykset ovat verrattaen helppoja, mutta tekstit sisällöltään kaikkea muuta kuin kevyitä tai helppoja. Oman eksistenssin tuskaan Smithsien kuunteleminen on itselläni aina auttanut välittömästi. Ironia on väline, jonka avulla Steven Patrick Morrissey on sanoittaessaan yhtyeen (ei tietenkään yksinomaisesti ja omakätisesti) kappaleita taltuttanut monia vaikeita ja tuskallisia ihmiselämään ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä teemoja. Smithsien kappaleissa ironian avulla monista ihmisen elämässä vaikuttavista suurista kysymyksissä on saavutettu lähes banaali taso. Asioiden banalisointi ironian avulla on vapauttavaa. Aidosti tyydyttyvää ja koskettavaa.
Tavallaan Smithsejä diggailevien ihmisten pilkkaaminen on luontevaa ja johdonmukaista. Minkä tahansa yhtyeen yletön nostalgisointi on jo pilkan arvoista. Tarvitaan tietynlaista mustaa huumorintajua, jotta kaikki sävyt avautuisivat. Joillekin sarkasmi ja ironia ovat tuntemattomia asioita. Kyseiset ihmiset eivät todennäköisesti kuuntele Smithsejä. Vielä vähemmän he nostalgisoivat yhtyeen tuotannon äärellä.
Minulle Smithsit ja popmusiikki yleensä ovat kuitenkin melko vakava asia, vaikka ei elämää suurempi. Mitä muuta nyt voisin kirjoittaa bändistä, joka on edesauttanut minua rakastumaan popmusiikkiin ja särkemään sydämeni sen tähden.
Musiikin - niin kuin taiteen ylipäätään - ei pitäisi olla koodikieltä, vaan siinä tulisi olla myös helppoa tarttumapintaa. Kaikkia merkityksiä ei pidä joutua purkamaan ulos taiteesta, vaan tulkintapintojen tulisi olla saavutettavissa. Kaikki taide ei vetoa kaikkiin ihmisiin. Yksinkertaista ja helppoa.
Nyt lienee sopivaa hiljentyä täällä ja laittaa hetkeksi soimaan sadoista soittokerroista yhtään kulumaton The Queen is Dead. Kuunnellessani sitä en kuitenkaan itke, vaan hymyilen.
19.7.2009
Kaipauksen määrä
Pitkästä aikaa jälleen tartuin kirjaan ja luin sen loppuun. Viime aikoina tapanani on ollut aloittaa useampia, laskea ne olohuoneen pöydälle ja lehteillä niitä hermostuneena kun huomaan, etten ehdi lukea niitä loppuun. Kesken on edelleen viitisen kirjaa ja hyllyssä useampi odottamassa. Olen kuitenkin luottavainen, että kesällä ehdin päättää ne. Aikaa kerrankin on.
Kirjojen loppuun lukemisen vaikeus on aina ollut vierasta itselleni, koska lukeminen on aina ollut minulle käytännössä kuin hengittämistä. Kun opiskelut ovat olleet jo pidempään kesken, olen melko usein perustellut kirjojen kesken jäämistä sillä, etten ehdi. Tajusin hiljattain, ettei se aina ole ollut oikea tulkinta. Ajoittain teen tietoisesti jotain aivan muuta kuin luen, vaikka aikaa olisi. Olen vieraantunut kirjoista. Johtopäätös tuntuu hurjalta, mutta melko oikealta. Anna minun rakastaa enemmän palautti intoni lukemiseen, herätti rakkauteni painettuun sanaan.
Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005) oli hätkähdyttävä lukukokemus. Lainasin kirjan kesäkuussa ja luin sen melko nopeasti, tosin pääasiassa bussi – ja junamatkoilla töihin tai töistä kotiin, samalla kun kuuntelin musiikkia soittimestani. Kokemus ei kuitenkaan ollut yhtään vähemmän voimakkaampi kuin jos olisin lukenut kirjan viikonloppuna omassa nojatuolissa kaikessa rauhassa. Teos ravisteli. Osittain tämä johtuu siitä, että luin kirjan itse elämäntilanteessa, jossa koin sen puhuttelevan. Siinä oli yhtymäkohtia, taitteita ja tunteita, jotka osuivat hyvin omaan sielunmaisemaan juuri nyt.
Kirja on julkaistu jo 2005, joten oma heräämiseni kirjaan syntyi varsin myöhään. Tai ainakin olin auttamattomasti ajassa jäljessä. Muistan kyllä ajat, jolloin kaverit muutamia vuosia sitten hehkuttivat kirjan merkityksellisyyttä, herkkyyttä ja koskettavuutta. Kun tartuin kirjaan nyt, olin jo valmiiksi innostunut ja jännittynyt. Tiesin juonesta jonkin verran, mutta ennen kaikkea itseäni kiehtoi kirjan aikaiskertomuksellisuus sekä tietysti kiintoisa ja jännittävä rokkiskene.
Anna minun rakastaa enemmän sijoittuu aluksi suomalaiseen, Itkosen hellästi nimittämään ”jääkiekkokaupunkiin”, Hämeenlinnaan. Sieltä tarina kasvaa ja kulkee kohti Helsinkiä, Lontoota ja New Yorkia. Tarina rakentuu suomalaisen rocktähti Suvi Vaahteran, Summer Maplen henkilön ympärille. Hänen elämänsä tapahtumia kertovat vuorotellen entinen poikaystävä ja ensirakkaus Antti Salokoski sekä Suvin äiti. Kertojien sukupolvien erot nousevat mielenkiintoisella tavalla esiin.
Päähenkilö Antti ja hänen entisen tyttöystävänsä äiti kuvaavat toki maailmaa kovin eri tavoin ja eri lähtökohdista, edustavathan he eri sukupolvia. Teoksessa molemmat kertojaäänet yhdistyvät kauniisti, täydentäen toisiaan. Suvin äiti kuvaa nostalgisesti, hieman väsyneesti omaa nuoruuttaan ja elämäänsä tyttärensä äitinä. Antin kertomuksessa korostuvat syövyttävä kaipuu, rakkaus Suvia kohtaan ja jonkinasteinen tyytymättömyys omaan elämäänsä. Kadotetun nuoruuden, valintojen ja aikuistumisen teemat ovat vahvasti läsnä Antin kertojaäänessä.
Milloin aikuisuus ja aikuinen elämä alkaa? Alkaako se esikaupunkiin muuttamisesta, rivitalo-osakkeesta ja puutarhajuhlista, joihin kutsutaan vain pariskuntia? Alamäki alkaa kun ylitetään Espoon raja. Kysymys, jota on joskus tullut pohdittua itsekin, useammin kuin haluaisin myöntää. Antin kertojaääneen on nuoren kaupunkilaisnaisen helppo samaistua. Kirjan teki jännittäväksi lukea myös se, että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa Helsingissä ja Espoossa: Merituulentiellä, Karhupuistossa, Linnakoskenkadulla, Pitäjänmäellä.
Anna minun rakastaa enemmän on tulkintani mukaan ennen kaikkea tarina kaipauksesta, jota mahtuu ihmisen elämään usein enemmän kuin sitä on mahdollista kantaa. Rakkaus kuvaa täydellistymistä, puhdasta tunnetta, jota ei ole olemassa rajatonta määrää. Ihmiselämään mahtuu tietty määrä rakkautta ja sen syntyminen on mystistä. Rakkautta on laadultaan ja luonteeltaan monenlaista, mutta sitä on silti rajallinen määrä. Voisiko rakkaus olla yhtä kuin ikuinen nuoruus?
Ihmisen elämä on jännittävä kokonaisuus, jota ei voi pilkkoa ikäsegmentteihin. Aikuisuus on vain käsite, jolla hallitaan ikää ja sen suhdetta elämään. Mistä se alkaakin, mitä se tarkoittaakin, on sumuista ja harhaanjohtavaa. Elämä on rajallinen ja ainutlaatuinen, joten eläminen itsessään on jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin se pohtiminen, miten sitä tulisi merkitsevästi elää.
Tämä analyysi jää vääjäämättä lyhyeksi ja epäanalyyttiseksi. Johtopäätökseni on kuitenkin, että Itkonen on taitava ja vetoava kirjoittaja. Hänellä on omintakeinen ja herkkä tyyli kirjoittaa. Hän tavoittaa sanavalinnoillaan ja lauserakenteillaan hetken, hän ikäänkuin pysähtyy siihen. Itkosen kirjoitustyyli on viipyilevää, mutta silti autenttista. Jokainen lause on kuin todellinen kokemus. Seuraavaksi on etsittävä käsiin Myöhempien aikojen pyhien ja Kohti. Niistä on hyvä jatkaa.
Kirjojen loppuun lukemisen vaikeus on aina ollut vierasta itselleni, koska lukeminen on aina ollut minulle käytännössä kuin hengittämistä. Kun opiskelut ovat olleet jo pidempään kesken, olen melko usein perustellut kirjojen kesken jäämistä sillä, etten ehdi. Tajusin hiljattain, ettei se aina ole ollut oikea tulkinta. Ajoittain teen tietoisesti jotain aivan muuta kuin luen, vaikka aikaa olisi. Olen vieraantunut kirjoista. Johtopäätös tuntuu hurjalta, mutta melko oikealta. Anna minun rakastaa enemmän palautti intoni lukemiseen, herätti rakkauteni painettuun sanaan.
Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005) oli hätkähdyttävä lukukokemus. Lainasin kirjan kesäkuussa ja luin sen melko nopeasti, tosin pääasiassa bussi – ja junamatkoilla töihin tai töistä kotiin, samalla kun kuuntelin musiikkia soittimestani. Kokemus ei kuitenkaan ollut yhtään vähemmän voimakkaampi kuin jos olisin lukenut kirjan viikonloppuna omassa nojatuolissa kaikessa rauhassa. Teos ravisteli. Osittain tämä johtuu siitä, että luin kirjan itse elämäntilanteessa, jossa koin sen puhuttelevan. Siinä oli yhtymäkohtia, taitteita ja tunteita, jotka osuivat hyvin omaan sielunmaisemaan juuri nyt.
Kirja on julkaistu jo 2005, joten oma heräämiseni kirjaan syntyi varsin myöhään. Tai ainakin olin auttamattomasti ajassa jäljessä. Muistan kyllä ajat, jolloin kaverit muutamia vuosia sitten hehkuttivat kirjan merkityksellisyyttä, herkkyyttä ja koskettavuutta. Kun tartuin kirjaan nyt, olin jo valmiiksi innostunut ja jännittynyt. Tiesin juonesta jonkin verran, mutta ennen kaikkea itseäni kiehtoi kirjan aikaiskertomuksellisuus sekä tietysti kiintoisa ja jännittävä rokkiskene.
Anna minun rakastaa enemmän sijoittuu aluksi suomalaiseen, Itkosen hellästi nimittämään ”jääkiekkokaupunkiin”, Hämeenlinnaan. Sieltä tarina kasvaa ja kulkee kohti Helsinkiä, Lontoota ja New Yorkia. Tarina rakentuu suomalaisen rocktähti Suvi Vaahteran, Summer Maplen henkilön ympärille. Hänen elämänsä tapahtumia kertovat vuorotellen entinen poikaystävä ja ensirakkaus Antti Salokoski sekä Suvin äiti. Kertojien sukupolvien erot nousevat mielenkiintoisella tavalla esiin.
Päähenkilö Antti ja hänen entisen tyttöystävänsä äiti kuvaavat toki maailmaa kovin eri tavoin ja eri lähtökohdista, edustavathan he eri sukupolvia. Teoksessa molemmat kertojaäänet yhdistyvät kauniisti, täydentäen toisiaan. Suvin äiti kuvaa nostalgisesti, hieman väsyneesti omaa nuoruuttaan ja elämäänsä tyttärensä äitinä. Antin kertomuksessa korostuvat syövyttävä kaipuu, rakkaus Suvia kohtaan ja jonkinasteinen tyytymättömyys omaan elämäänsä. Kadotetun nuoruuden, valintojen ja aikuistumisen teemat ovat vahvasti läsnä Antin kertojaäänessä.
Milloin aikuisuus ja aikuinen elämä alkaa? Alkaako se esikaupunkiin muuttamisesta, rivitalo-osakkeesta ja puutarhajuhlista, joihin kutsutaan vain pariskuntia? Alamäki alkaa kun ylitetään Espoon raja. Kysymys, jota on joskus tullut pohdittua itsekin, useammin kuin haluaisin myöntää. Antin kertojaääneen on nuoren kaupunkilaisnaisen helppo samaistua. Kirjan teki jännittäväksi lukea myös se, että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa Helsingissä ja Espoossa: Merituulentiellä, Karhupuistossa, Linnakoskenkadulla, Pitäjänmäellä.
Anna minun rakastaa enemmän on tulkintani mukaan ennen kaikkea tarina kaipauksesta, jota mahtuu ihmisen elämään usein enemmän kuin sitä on mahdollista kantaa. Rakkaus kuvaa täydellistymistä, puhdasta tunnetta, jota ei ole olemassa rajatonta määrää. Ihmiselämään mahtuu tietty määrä rakkautta ja sen syntyminen on mystistä. Rakkautta on laadultaan ja luonteeltaan monenlaista, mutta sitä on silti rajallinen määrä. Voisiko rakkaus olla yhtä kuin ikuinen nuoruus?
Ihmisen elämä on jännittävä kokonaisuus, jota ei voi pilkkoa ikäsegmentteihin. Aikuisuus on vain käsite, jolla hallitaan ikää ja sen suhdetta elämään. Mistä se alkaakin, mitä se tarkoittaakin, on sumuista ja harhaanjohtavaa. Elämä on rajallinen ja ainutlaatuinen, joten eläminen itsessään on jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin se pohtiminen, miten sitä tulisi merkitsevästi elää.
Tämä analyysi jää vääjäämättä lyhyeksi ja epäanalyyttiseksi. Johtopäätökseni on kuitenkin, että Itkonen on taitava ja vetoava kirjoittaja. Hänellä on omintakeinen ja herkkä tyyli kirjoittaa. Hän tavoittaa sanavalinnoillaan ja lauserakenteillaan hetken, hän ikäänkuin pysähtyy siihen. Itkosen kirjoitustyyli on viipyilevää, mutta silti autenttista. Jokainen lause on kuin todellinen kokemus. Seuraavaksi on etsittävä käsiin Myöhempien aikojen pyhien ja Kohti. Niistä on hyvä jatkaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)