11.3.2009

Valinnanvapauden pakko

Suomalainen perhevapaajärjestelmä rakentuu yhdeksän kuukautta kestävälle vanhempainvapaalle sekä yleensä tämän jälkeen alkavalle hoitovapaalle, jonka avulla lasta voidaan hoitaa aina kolmivuotiaaksi asti kotona. Mallia on luonnehdittu sosiaalipolitiikassa uusfamilistiseksi, sillä siinä korostuu merkittävästi valtion rahallisin etuuksin ja tuin tukeman yksityisesti tuotetun hoivan rooli.

Tarkasteltaessa suhdetta esimerkiksi Ruotsiin ja Norjaan, jossa hoivapalvelujen tuottaminen nojaa vahvasti julkiseen palvelutuotantoon, suomalainen malli muodostaa selkeän poikkeuksen Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden egalitaristisessa perinteessä. Suomi on runsaat kaksikymmentä vuotta sitten ottaessaan käyttöön kotihoidon tukeen perustuvan hoitovapaajärjestelmän, ottanut ison askeleen kohti konservatismia.

Suomalaiselle perhevapaamallille vaikuttaa löytyvän hämmästyttävän paljon julkista tukea, vaikka perhevapaajärjestelmää onkin viime vuosina ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti erityisesti tuotetun hoivan osalta. Keskeisin argumentti yksityistä eli lasten kotona tapahtuvaa hoivaa puolustavien taholta on usein ääneen esitetty vetoomus perheiden vapaudesta valita itse tapa, jolla he lapsensa hoidon järjestävät. Tosiasiassa ylistetty ”vapaus” suosii käytännössä vain työmarkkina-asemaltaan vakaassa tilanteessa olevia naisia ja miehiä tai perheitä, joissa puolisoiden välillä vallitsee kohtalaisen suuret tuloerot. Monille naisille valinta jäädä kotiin hoitamaan lastaan sen sijaan, että veisi lapsen päivähoitoon, ei ole varsinaisesti valinta vaan usein myös taloudellisten olosuhteiden pakko. Kaikilla ei ole työsuhdetta, johon palata.

New Public Management näkyy kuntatasolla hoivan järjestämisen suhteen tehdyissä ratkaisuissa, joissa samalla kun ollaan korotettu kotihoidontuen kuntalisää, on korotettu myös päivähoitomaksuja. Ratkaisuja on perusteltu taloudellisin argumentein. Kotona tuotettu hoiva nähdään myös kustannustehokkaana. Samalla implisiittisesti oletetaan, että hoivan tuottajina toimivat edelleen naiset. Poliittisilla ratkaisuilla ja tukitoimenpiteillä tuetaan vallitsevaa rakennetta.

Keskustelu hoivasta on ideologista, eikä tätä seikkaa tule jättää huomiotta. Yksityisen, kotona tapahtuvan hoivan perusteluja on pyritty neutralisoimaan vetoamalla erityisesti yksilön perusoikeuteen: vapauteen valita. Ajatus rakentuu käsitykselle mahdollisuuksien tasa-arvosta ja on sellaisenaan kohtalaisen naiivi ja yksisilmäinen. Yhdenvertaiset mahdollisuudet eivät valitettavasti johda useinkaan yhdenvertaisiin lopputuloksina, eikä kyse totisesti ole vain elämänpoliittisista ratkaisuista. Rakenteellisia tekijöitä ei voida ohittaa pohdittaessa yksityisen ja julkisen hoivan suhdetta.

Vallitseva perhepoliittinen diskurssi Suomessa korostaa sinnikkäästi yksityisen hoivan merkityksellisyyttä. Samalla kun se vahvistaa vallitsevia konservatiivisia sukupuolirooleja ja sukupuolten välistä työnjakoa, se tulee yhä vain uudelleen alleviivanneeksi naisten erityisasemaa ja etuoikeutta hoivaajina. Tällaista etuoikeutta vanhemmuuteen naisilla ei ole, vaikka viime aikoina julkisuuteen tullut ns. ”kotiäitiliike” näin pyrkii toistuvasti esittämään. Molemmilla vanhemmilla on perheessä yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet osallistua lasten hoitoon ja kasvatukseen ja tätä on jatkossakin tuettava.

Yksityistä hoivaa korostava perhepoliittinen diskurssi on suomalaisessa julkisessa keskustelussa liittoutunut vahvasti uusliberalismin ja siihen läheisesti liittyvän konservatiivisen perhekäsityksen kanssa. Vallitsevaan keskusteluun on syytä suhtautua kriittisesti. Perhevapaajärjestelmän rakenteellinen tarkastelu osoittaa, että ”vapaa” valinta on tosiasiassa kaikkea muuta kuin vapaa. Ideologisesti ja poliittisesti yksityisen hoivan suosiminen julkisen kustannuksella on sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen kannalta kestämätön ratkaisu.