Kannustavuutta lapsentekoon

Liisa Hyssälä toteaa viikonloppuna Turun Sanomien laatimassa haastattelussa, että haluaisi allokoida lisää tukea lapsia tekeville opiskelijoille. Hän on lähinnä huolissaan Suomen nykyisestä ja tulevasta huoltosuhteesta, kuten hän itsekin haastattelussa toteaa. Ensisynnyttäjien ikä on kohonnut. Syyksi on tiedetty jo pidempään kertoa naisten kouluttautumisen sekä pitenevät työurat. Hyssälä toteaakin, että syntyvyys pitäisi nyt saada suuremmaksi, jotta sosiaaliturva saataisiin tulevaisuudessa rahoitetuksi.

Opiskelevien vanhempien tukeminen on lämpimästi kannatettavaa. Monet opiskelevat lapsiperheet sinnittelevät minimivanhempainpäivärahalla ja opintoetuuksilla, käyden mahdollisesti töissä ja yrittäen suorittaa samalla opintojaan loppuun. Lapsesta huolehtiminen ja opintojen loppuun vieminen vaativat sekä taloudellisia että henkisiä voimavaroja. Kannatan lämpimästi opiskelevien lapsiperheiden tukemista.

On kuitenkin vallan toinen asia käyttää perhepoliittisena kannustimena rahaa. Tämä on yleinen argumentti, jolla viime aikoina on lapsiperheiden asioissa vedottu päättäjiin. Argumentti kuuluu näin: Ihmisiä pitää tukea enemmän, jotta he haluaisivat hankkia ja lopulta hankkisivat lisää lapsia. Ajattelun mukaan, taloudellinen hyvinvointi ja vakaus kannustaisivat automaattisesti nuoria pätkätöissä käyviä ja opiskelevia pariskuntia hankkimaan lapsia, koska kaikkihan on vain kiinni rahasta. Tässä ajattelussa haiskahtaa hieman konservatismi. Siksi onkin sopivaa, että näitä lausuntoja ovat viime aikoina antaneet erityisesti sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä sekä taannoin pääministeri Matti Vanhanen.

Puhutaan kansantalouden kokonaisedusta. Mitä se tarkoittaa? Kun vihjataan, että naisten korkeakouluttautuminen ja kiinnostus pysyä työelämässä ovat syinä ensisynnyttyjien keski-iän kohoamiseen, ei olla kovin kaukana siitä niin kutsutusta guilt trip' stä. Puheet syntyvyyden laskusta ja huoltosuhteen heikkenemisestä kärjistyvät helposti kovin yksipuoliseksi ongelmaksi: miksi naiset kouluttautuvat ja tekevät töitä? Millä heidät saataisiin olemaan kotona? Kun puhutaan lisääntymisestä, keskustelu kääntyy jotenkin omituisesti vain naisiin, vaikka asia koskee yhtä lailla miehiä. Huolimatta siitä, että nainen kantaa lasta yhdeksän kuukautta ja lopulta synnyttää lapsen, lisääntyminen ei koske ainoastaan naisia. Tämä tuntuu kummasti unohtuvan näissä puheissa.

On myös lisättävä, että puheet lasten saamisesta "oikeaan aikaan" ja tuskailu lasten hankinnasta oikealla hetkellä ja riittävän aikaisin, tuntuvat koskettavan yllättävän monta ikäistäni parinkympin puolessavälissä olevaa naista. Itselleni pohdinnat eivät ole olleet ajankohtaisia, mutta olen istunut useissa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa vatvotaan dilemmaa lasten hankkimisesta ja siitä milloin tähän olisi oikea aika. Yliopiston käytävillä näitä stressaavia nuoria naisia vasta kohtaakin. Puheet hedelmällisyysiästä ja siitä, että naisen pitäisi saada ensimmäinen lapsi alle 30-vuotiaana, ovat tuskallisen yleisiä nuorten naisten keskuudessa. Voisi ehkä sanoa, että kyllä ihmiset tuntevat yhteiskunnan paineen.

Hyssälä ja kumppanit sivuuttavat lisäksi yhden merkittävän tekijän. Nimittäin sen, että perhe ja yhteiskunta ovat muuttuneet siinä määrin, että lasten saaminen ja niiden tekeminen ei ole enää selviö läheskään kaikille pariskunnille. Ihmisten intressit ovat muuttuneet. Kaikki eivät halua lapsia. Tämäkin pitäisi ottaa huomioon ajateltaessa sitä kansantalouden kokonaisetua. On turha puhua siitä, että ongelma korjaantuu lisäämällä vain hieman rahaa sitä tarvitseville. Lastenhankinnassa vaikuttavat luultavasti paljon henkilökohtaisemmat seikat kuin pelkkä finanssillinen tilanne.

Rahanlisäys pariskunnan arjessa ei siis välttämättä tee yhtään houkuttuvammaksi ajatusta perustaa perhe. Miksi niitä lapsia pitäisi erityisesti haluta hankkia? On mielestäni täysin oikeutettua olla hankkimatta lapsia mikäli näin kokee haluavansa. Lisäksi monet pariskunnat eivät saa yrityksistään ja halustaan huolimatta lapsia. Hedelmättömyys on lisääntynyt ja lapsettomuus on monelle vaikea asia. Argumentoitaessa lapsiperheiden asioiden puolesta (miten ne ikinä nykyisissä diskursseissa määrittyvätkään), pitäisi ottaa huomioon perheen muutos ja moninaistuminen. Lapsiperhe ei tarkoita enää miehen ja naisen muodostamaa ydinperhettä, jossa on kaksi lasta ja koira. Keskustelua lapsiperheista tulisi tehdä moniäänisemmäksi ja moniarvoisemmaksi.

Surkuhupaisaa toisaalta, että sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä on huolissaan juuri sosiaaliturvasta puhuessaan kannustimista lastenhankintaan. Hän näkee sosiaaliturvan suurimpana uhkana rahoituspohjan heikkouden, joka hänen mielestään taas olennaisesti riippuu väestön huoltosuhteesta. Ajatella, että vaikka porvarihallituksen aikana on perustettu sosiaaliturvan uudistamista pohtimaan oma työryhmänsä (ns. Sata-komitea) ja huolimatta aivoriihen pohdinnoista, Hyssälä näyttää yhä vain olevan huolissaan huoltosuhteesta. Luulisi, että muitakin, hieman uudempia ajatuksia olisi syntynyt.

Ikävintä Hyssälän lausunnossa on kuitenkin se tietynlainen sukupolviylemmyys, joka heijastuu myös vahvasti hänen tuoreesta nuorten työttömyysturvaa koskevasta lausunnostaan. Hyssälä toteaa, että "--- synnyttäminen haittaa vähemmän opiskelua kuin työssäoloa. Joskus lapsen syntymä jopa nopeuttaa opiskelua, kun vastuu lapsista painaa." Olisi mielenkiintoista tietää, millaisena Hyssälä näkee opiskelun noin yleensä ja millaisena hän näkee työnteon. Mielenkiintoista myös, että hän näkee vastuun lapsesta kannustimena valmistua nopeammin. Vihjaako hän, että lapseton opiskelija voisi nahjustella yliopistolla miten pitkään tahansa varsinkin kun nyt tätä nahjustelua on alettu rajoittamaan? Kummaa logiikkaa.

Hyssälä ajatus nuorten työttömyysturvan leikkaamisesta taas on silkkaa sukupolvisyrjintää. Joustava työttömyysturva muuttuu todella joustavaksi. Hyssälällä tuntuu olevan omituinen ajatus siitä, että nuorena sitä ihminen jaksaa. Silloin on varmasti oikeutetumpaa myös nyhtää tästä tuoreesta lihasta.

Kuva: agricola.utu.fi

Moderni mies eksyksissä

Kirjoitin taannoin merkinnän sosialismin ja feminismin yhteneväisyyksistä. Sain yllättäen hirveän määrän kommentteja vihaisilta miehiltä, jotka ilmoittivat halveksuvansa feminismiä ja sen edustamaa ajattelua. Yritin aluksi perustella näkemyksiäni, joita solvaavaan sävyyn yritettiin välittömästi mitätöidä. Sain päälleni joukon syytöksiä (osa myös henkilöön meneviä), jotka rakentuivat pelkästään sille tiedolle, että olen feministi. Rakentavan keskustelun käyminen näiden henkilöiden kanssa oli jokseenkin mahdotonta. Keskustelu loppuikin varsin lyhyeen, eikä sen puitteissa päästy kovin älylliselle tasolle. Tämä on sinänsä surullista, koska "uudeksi miesliikkeeksi" kutsuttu määrittelemätön miesaktivistien ryhmän suurin saavutus näyttää olevan lähinnä feminismin alasajo.

Niin kutsuttu moderni miesliike on näkyvästi ponnahtanut ilmiönä julkisuuteen vuoden 2007 lopulla julkaistun Mies vailla tasa-arvoa - teoksen jälkimainingeissa. Julkaisuna Mies vailla tasa-arvoa piti olla puheenvuoro sorretun miessukupuolen puolesta. Kirjoittajien ja teoksen koonneen kirjailija Arno Kotron motiivina oli, hänen kertomansa mukaan, tuoda esiin miesten asema alistettuna sukupuolena ja erityisesti valottaa tasa-arvon tilaa Suomessa. Tämä on sellaisenaan kunnioitettava ajatus, jota monet feministitkin varmasti lämpimästi tukevat. Lopputulos ja kirjoitusten sisältö eivät valitettavasti vastanneet yleviä tavoitteita. Teoksessa näytetään lukuisasti sortuvan lähinnä feministisen liikkeen ja feministisen tutkimuksen haukkumiseen, sen sijaan että analysoitaisi miehiä sortavia valtarakenteita ja pyrittäisi nostamaan konkreettisia ehdotuksia esiin. Kun älylliseksi keskusteluksi naamioitu vaahtoaminen saavuttaa oikeutuksensa miesasiana, on pakko ihmetellä miten sille syntyy niin suuri kannatus julkisuudessa?

Paljon melua tyhjästä

Kirja ei ollut eikä ole edelleenkään sellaisenaan erityisen laadukas lukukokemus. Monet kirjassa esitetyt teesit ovat pohjimmiltaan hyvin populistisia eivätkä perustu tutkimukseen. Kirjan etu näyttää olleen se, että se onnistui ilmestymään oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Suomessa on jo useamman vuoden ajan käyty puuduttavaa keskustelua siitä onko feministiselle liikkeelle tilausta Suomen kaltaisessa edistyneessä Pohjoismaassa. Suomalaisen tasa-arvokeskustelun leimallinen piirre on vahvan naiseuden korostaminen ja samalla miesten onnettoman aseman päivittely. Pohjoismaisen naisen kerrotaan olevan vahva ja itsenäinen. Mielikuva voi pitääkin paikkansa jos ajatellaan hyvinvointivaltion saavutuksia. Vahva nainen, heikko mies - asetelma jäytää kuitenkin koko tasa-arvokeskustelua Suomessa ja estää keskustelun kehittymisen jatkossa. Mielikuvan todellisuus voidaan helposti kyseenlaistaa, sillä se olettaa tyypillisen yksioikoisesti naisten tasa-arvon etenemisen olevan pois miehiltä. Aivan kuin miesten syrjäytyminen aikuisiällä olisi feministisen liikkeen syy. Juuri tällainen ajatteluketju on pahasti virheellinen ja petollinen.

Esimerkkinä otettakoon keskustelu lähisuhdeväkivallasta. Keskustelussa ajaudutaan helposti asetelmaan, jossa naisten kokemasta väkivallasta ei voida enää käydä keskustelua, koska välittömästi joku kertoo kiihtyneenä että "Kyllä ne naisetkin lyövät kuten miehet!". Väkivaltatutkimuksessa ei kiistetä sitä, että molemmat sukupuolet käyttävät väkivaltaa. Tästähän ei ole kysymys. Kysymys ei ole siitä, etteikö asiaa tiedostettaisi ja otettaisi vakavasti. Kysymys on siitä, että useat naiset kokevat väkivaltaa, useimmiten ja erityisesti oman kodin piirissä. Kysymys vaikuttaa olevan enemmän siitä mitä asioita pidetään esillä ja mitä suvaitaan pidettäväksi esillä. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta on edelleen vaikea puhua julkisuudessa, eikä aihetta nähtävästi suvaita tuotavan esiin. Feministisen liikkeen esittävät vaatimukset yritetään tällä saralla illegitimoida. Ja juuri tähän niin kutsuttu moderni miesliike nykyisyydessään näyttää haluavan pyrkiä.

Haluaisin antaa uudelle miesliikkeelle edes jotain tunnustusta, mutta sitä on vaikea keksiä kun seuraa lukuisia julkisia puheenvuorojaan sekä tapaa, jolla miesaktivisteina itseään pitävät osallistuvat tasa-arvokeskusteluun. Tiedostan, että teen tässä yleistyksiä, jotka eivät ole välttämättä millään tavalla päteviä. Enhän edes tiedä, mieltävätkö yksittäiset miesasia-aktivistit itseään osaksi jotain laajempaa liikettä tai liikehdintää. Tällä ei ole sinänsä merkitystä, ongelmallista on monien miesaktivisteina esiintyvien asenne feminististä liikettä kohtaan. Tästä on hyvä esimerkki aiempi merkintäni sosialismista ja feminismistä, johon sain vastaanottaa varsin epäasiallisia kirjoituksia. Feministinen julkaisu Tulva julisti oman sotansa miesasialiikettä kohtaan eikä oma ymmärtäväisyyteni ja sympatiani yllä enää kovin paljoa pidemmälle. Tulva kysyy viimeisimmässä numerossaan, että käykö miesasiaksi mikä roska tahansa? Vastaus näyttää olevan: nähtävästi kyllä.

Feminisminvastaisuus on näyttänyt lisääntyvän Suomessa. Viime ajat julkisessa keskustelussa on ollut esillä feministisen liikkeen kritiikki. Viimeisin ote tästä on tyngäksi jäänyt keskustelu alkukesästä Helsingin Sanomissa, jonka aloitti kirjailija Arno Kotro. Kun Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen vastasi kirjoitukseen kritisoimalla miesaktivisteja siitä, etteivät he tee mitään tai kiinnitä huomiota todellisiin ongelmiin, vastataan tähän sukupuolen-/naistutkijoiden (mm. Malin Grahn) toimesta, että feministien asenne tasa-arvo-ongelmiin on epäkypsä ja epäsolidaarinen. Heidän mukaansa feministit ylenkatsovat miessukupuolen kokemia sorron kokemuksia sekä tuovat yksipuolisesti esille vain naisten kokemat epäoikeudenmukaisuudet. Tämän kritiikin oikeutusta on vaikea ymmärtää. Suomalainen gender-tutkimus on tutkinut miessukupuolta siinä missä naissukupuolenkin rakentumista. Myös feministinen liike on nostanut esiin miehiä sortavia rakenteita kuten asevelvollisuuden, vanhempainvapaat ja asunnottomuuden.

Herätystä ja liikettä

On omituista, että tähänastinen keskustelu on kärjistynyt lähinnä feministisen liikkeen järjestelmälliseen alasajoon. Feminismiä ja feministejä on syytetty kapeakatseisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää miessukupuolta sukupuolena, epäsolidaarisuudesta ja itseriittoisuudesta. Tälle kritiikille ei tunnu olevan pitäviä perusteista. Etenkin kun se oli nimenomaan feministinen tutkimus, joka kiinnitti kriittisen huomion miessukupuoleen ja etenkin feministinen tutkimus on tieteellisesti hyvin moniäänistä ja keskustelevaa. Kritiikki kapeakatseisuudesta ja epäsolidaarisuudesta taas tuntuu ampuvan täysin ohitse.

Ymmärrän toki kontekstin, jossa nämä mielikuvat voivat syntyä. Feminismiin liittyvät mielikuvat ovat voimakkaita ja usein liioiteltuja. Sitä en ymmärrä, miten se voidaan tulkita feministisen liikkeen heikkoudeksi, että liike on puolustanut naissukupuolen oikeuksia, kun kyseessä on ollut ja on edelleen monessa suhteessa heikommassa asemassa oleva ihmisryhmä. Tässä kohden höpinät siitä, että tasa-arvon nimissä miehet tarvitsevat 50% huomiosta ja energiasta, ovat älytömiä, koska kyse on ryhmästä, joka monella tapaa etuoikeutettu ja vallalla resurssoitu. Jonkinlainen perspektiivi tulee olla jos aikoo tarkastella tasa-arvopolitiikkaa. Historiallisten faktojen ohittaminen ei ole oikeutettua eikä kovin reilua, vaikka se tehtäisiin kuinka miesliikkeen nimissä. Toisaalta tulee tiedostaa, että miehet ovat myös patriarkaatin sortamia.

Miesasialiikkeen agenda näyttää jo pitkään muodostuneen pääasiassa feminismin arvostelusta. Kritiikki ei ole missään vaiheessa saavuttanut kovin rakentavaa tasoa, vaan on alkanut kuulostaa rikkoutuneelta levyltä. Ei voi kuin ihmetellä, miksi nämä miehet eivät ole huolestuneita oikeasti miehiä sortavista rakenteista sen sijaan, että tuhlaavat energiansa lapselliseen sormella osoitteluun. Miesasialiike voisi aloittaa sen oikean projektinsa vaikka keskittymällä miesten syrjäytymisen ehkäisemiseen, isyyden tukemiseen, väkivallan ja sodan vastustamiseen, homomiesten oikeuksien ajamiseen ja kasvatuksen kautta uusiutuvien sukupuoliroolien murtamiseen.

Feministisellä liikkeellä on paljon yhteisiä tavoitteita ja päämääriä potentiaalisen miesliikkeen kanssa. Molempien tavoitteet tulisivat olla sisällytettyinä molempien agendoilla. Puolustan itse teoriassa sekä erillisen naisliikkeen että erillisen (Huom! Kriittisen) miesliikkeen olemassaoloa. Kun ilmaisen asian näin, painotan sitä, että nykyinen feministinen liike on sukupuolikriittinen liike. Nykyinen miesliike taas ei ole sitä. Ainakin se keskittyy ihan muihin asioihin. En näe mitään syytä, mikseivät nämä liikkeet voisi elää rauhanomaisesti rinnakkain käyden aktiivista dialogia keskenään.

Tasa-arvopolitiikka on se sateenvarjo, jonka alle nämä molemmat sijoittuvat. Henkilökohtaisesti en itse tue sukupuolieroon tähtäävää politiikkaa - vaan päinvastoin. Näen kuitenkin perusteet tietyissä asioissa siihen, että tuetaan esimerkiksi erillisiä tyttö - ja poikaryhmiä. Pedagogisesti nämä voivat olla hyvin hyödyllisiä. Erotteluun tulee kuitenkin aina suhtautua kriittisyydellä ja toiminnan lähtökohdat tulee tiedostaa. En näe sitä pahana, että meillä on voimakas feministinen liike. Itse toivon sen vastaisuudessa sallivan osallisuuden muillekin kuin naissukupuolelle. Samaa toivon kriittiseltä miesliikkeeltäkin, jos sellainen joskus syntyy. Tällä hetkellä se ei näytä kovin todennäköiseltä.

Mies eksyksissä

Olen ihmetellyt sitä arkaaista raivoa, jota jotkut tahot (erityisesti miehet) tuntevat feminismiä kohtaan. Olin kuvitellut, että viidessä vuodessa feminismiin liittyvät ennakko-oletukset voisivat hieman laantua kun ihmisten tietoisuus ja ymmärrys naisasialiikkeestä kasvaisi. Tähän varmasti pyrittiin, mutta ennakkoluulot ovat silti tiukassa. Feminismin vastustamiseen liittyivät erityisesti viimeisen viiden vuoden sisällä Suomessa käsittelyyn tulleet lakiesitykset naisparien ja itsellisten naisten oikeudesta hedelmöityshoitoihin sekä seksin oston kriminalisoinnista. Molempien yhteydessä naisasialiike leimattiin, teilattiin ja sysättiin sivuun. Tapa, jolla feminismistä puhuttiin oli suorastaan halveksiva.

Hedelmöityshoitoja koskevassa lakiesityksessä konservatiivit pääsivät eduskunnassa puhujanpönttöön esittämään pelkojaan siitä, millainen on yhteiskunta ilman miehiä. Naispareille kun syntyy vain tyttöjä ja eihän se syntynyt lapsi voi saada miehen mallia mistään, jos ei sitä kerta omassa kotoa löydy. Ja mitä se hemmetin 'miehen malli' muka oikeasti tarkoittaa? Eiköhän se ihmisen malli riitä. Naisasialiike (Unioni Naisasialiitto ym.) oli yksi niistä tahoista SETAn ohella, joka puolsi voimakkaasti lakiesitystä. Vastustajat näyttivät olevan pääosin keski-ikäisiä miehiä. Lieneekö tällöin vain aiemmin syntynyt käsite lihaa syövä heteromies. Kuvaa kyllä tapausta erityisen hyvin.

Aiemmin eduskuntaan tullut seksin oston kriminalisointia koskenut lakiesitys lopulta kaatui ja tilalle sorvattiin kompromissilaki seksin oston kriminalisoinnista kun kyseessä on ihmiskauppa. Tälle laille sitten jälkeenpäin naureskeltiin. Naisasialiike oli mukana vaatimassa lakialoitteen hyväksymistä, mutta tässä kohden rivit hajosivat. Olennaisinta oli kuitenkin se, että vastustajina olivat jälleen keski-ikäiset lihaa syövät heteromiehet. Tällä kertaa he vain saivat taustatukea myös aika monelta. Puheenvuorot, joita käytettiin lähetekeskusteluissa olivat häkellyttäviä. Muistan lukeneeni niitä hämmästyksen vallassa. Monissa puheenvuoroissa argumentoitiin jälleen mieheyden ja miesten oikeuksien kautta. Eräät puheenvuorot olivat jopa niin kraaveja, ettei niitä tahtonut uskoa järjellä ajattelevan ihmisen, valitun kansan edustajan näkemyksiksi.

Molemmissa lakialoitteissa yhteinen nimittävä tekijä oli epämääräinen, mutta kovaan ääneen julkilausuttu huoli mieheyden tai miehuuden olemassaolon jatkumisesta. Ne lukuisat Keskustapuolueenkin mieskansanedustajat, jotka kehtasivat käydä puhumassa sen puolesta, että samaa sukupuolta olevilla ei tulisi olla oikeutta lisääntyä, puhuivat vain oman olemassaolonsa puolesta. Mitä siitä seuraisikaan kun ne viimeisetkin ydinperheen rippeet vielä maakunnistakin kuihtuisivat? Mitä näiden miesten identiteeteille kävisi? Ne ovat jo nyt kovassa vastatuulessa, kun feministinen liike kritisoi vallitsevia sukupuolirooleja ja niiden olemassaolon oikeutusta.

Omalta osaltani tulkitsen, että nämä alanpään kommentit, joita eduskunnassakin aikoinaan kuultiin, voivat olla oire siitä epävarmuudesta ja muutoksesta, jota nämä miehet tuntevat. On aivan selvää, että naisasialiikkeen tehtyä töitä jo n. 50 vuotta, he ovat raivanneet naissukupuolen käsittämiselle enemmän tilaa. Naiseus on käsitteenä nykyään jotain paljon moninaisempaa ja moniäänisempää kuin mieheys. Tämä sukupuolikriittisyyden ansioita. Mieheys taas on paljon rajatumpi alue. Kulttuuriset ja sosiaaliaset normit ja säännöt, jotka määrittävät miessukupuolta ovat monella tapaa ahtaammat ja miehelle sallitaan paljon vähemmän poikkeavuuksia miehisyyden normista. Puhumattakaan siitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, vaikka perinteinen heteronormatiivisuus helposti ohjaa ajatteluun vain kahdesta sukupuolesta.

Sekä naisliikkeellä että miesliikkeellä on töitä. Ei kuitenkaan riitä, että yksin naiset ja feministinen liike ovat kiinnostuneita sukupuolesta, vaan myös miesten olisi kiinnostuttava. Feministejä on turha haukkua epäsolidaariseksi siinä vaiheessa, jos he patistelevat miehiä kiinnostumaan sukupuolten asioista. Tämä ei ole miessukupuolen epäsolidaarista hylkäämistä, vaan rehellistä perseelle potkimista. Herätyksen on alettava konkreettisesti myös miehistä itsestään.

Allekirjoittanut tuntee onneksi paljon kriittisiä miehiä, joiden kanssa on mukava tehdä yhteistyötä. Samalla allekirjoittanut katsoo, ettei valitettavasti nykyinen miesliike näytä kykenevän dialogiin ja niihin mittoihin, joihin sen toivoisi. Elina kirjoitti aiheesta omassa blogissaan jo kauan aikaa sitten. Nähtäväksi jää, mitä miesasioiden rintamalla seuraavaksi tapahtuu. Moderni mies näyttäisi todella olevan eksyksissä. Projekti käy raskaaksi, jos feministit saavat jatkossakin yhä vain yksin käydä taistelua sukupuolinormeja vastaan.

Pojat ovat poikia

Ulkoministeri Ilkka Kanervalla on ollut kiirettä. Hän hoitaa Suomen ulkosuhteita tehtävään valittuna ministerinä. Suomen suhteet Yhdysvaltoihinkin ehti hän hoitaa kuntoon aivan ensimmäisiksi töikseen ja olihan se miehen työ. Suomi kun ei valkoisen taloon kutsua ollut saanutkaan aikoihin. Olihan tämä vähintäänkin todiste siitä, että Suomi ei ole ollut tarvittavissa vallan ytimissä aikoihin. Tarvittiin vain kokoomuslainen ulkoministeri, jolla on loistavat diplomaatin taidot.

Diplomatiaa Kanerva harjoittaa vilkkaasti myös yksityiselämässään. Jälleen kerran kohukaunotar jos toinenkin on paljastanut iltapäivälehdille, kuinka Ike on tekstannut hänen kanssaan ja tehnyt asiattomia lupauksia ja sopimuksia. Kanervan tekstarisekoilut olivat uutinen jo pari vuotta sitten kun Marika Fingerroos ja muutama muu kaunotar paljastivat ollessaan tekstiviestisuhteessa Ikeen, joka on kuulemma aivan hurja naistenmies.

Naistenmiehen maineessa näyttää ulkoministeri Kanerva totisesti olevan. Hänellä on ollut tämä maine jo varsin pitkään, eikä ilmeisesti mitenkään perusteitta. Eihän siinä mitään kummallista ole, jos nyt kuuttakymppiä jo kolkutellut mies haluaa lähentyä itseään huomattavasti nuorempi naisia erityisesti lupailemalla edistää heidän asiaansa omilla suhteillaan. Kyllähän ulkoministeri voi ja pystyy. Ja kyllähän kaikki tietävät, että Ilkka on aina Ilkka. Niin kuin pojat ovat aina poikia.

On jokseenkin kyseenalaista, että Ilkka Kanerva vielä nauttii eduskunnan ja hallituksen varauksetonta luottamusta kaiken tämän jälkeen. On naurettavaa ja naurattavaa, että heti tekstiviestisekoilujen jälkeen sekä pääministeri Matti Vanhanen että Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi vakuuttavat yhdestä suusta, että kyllä Ike on yhä luottamuksen arvoinen. Kysehän on hänen yksityiselämästään. Mitä sitä nyt jos kerran tai pari käyttää omaa asemaansa naisten viekoitteluun. Tokihan tämä on sitä esimerkillistä käytöstä ja ministeriltä vaadittavaa suurta taitavuutta ja kykyä hoitaa tehtäväänsä.

Eniten ärsyttää se sävy, jolla ministeri Kanervan naissuhdesekoiluja on käsitelty mediassa ja eduskunnassa. Keskustelua on leimannut vähättelevä, essentialistinen pojat ovat poikia – mentaliteetti. On ollut täysin hyväksyttävää, että Kanerva käyttäytyy valitsemallaan tavalla suhteessa naisiin. Näyttää olevan oletettua, että tämä on sitä käyttäytymistä, joka kuuluu miesten luontoon enemmän tai vähemmän. Summa summarum, siitä ei tarvitse sen enempää puhua kuin vaahdotakaan, koska asia on pihvi. Ja naiset vaietkoon.

Tilanne olisi hyvin erilainen, jos tällainen käyttäytyminen koskisi naisministeriä. Hän ei saisi välitöntä synninpäästöä ja taputtelua selkään. Sen sijaan puhuttaisi alta aikayksikön moraalista ja siitä, mikä on sopivaa.

Unioni Naisasialiitto lähetti Kanervalle postissa telaketjufeministi – alushousut muistutukseksi siitä, että hänen kiinnostuksensa naisten alushousumuotiin ei ole inspiroivaa eikä arvostettua. Unioni halusi muistuttaa Kanervaa myös siitä, että seuraava hänen kohtaamansa nainen voi käyttää juurikin näitä alushousuja ja olla siis jopa feministi. En oikein tiedä, miten alushousujen lähettäminen auttaa tätä vähättelevää pojat ovat poikia –keskustelua. Mielestäni ministeri Kanervaa tulisi saattaa vastuuseen teoistaan ja velvoittaa lopettamaan alentuva naisten kohtelu sen sijaan, että vitsaillaan sillä, että hänen seuraavaksi ahdistelemansa nainen voi olla jopa feministi. Tämä ei välttämättä hirveästi auta seuraavaa Kanervan häirinnän ja vihjailujen kohteeksi joutunutta naista.

Ehkäpä keinot asiaan vaikuttamiseen ovat tässä kohden varsin vähäiset. Ministerin henkilökohtaisen käytöksen muuttaminen voi olla varsin vaikeaa. Se, mitä kuitenkin voidaan tehdä, on herättää keskustelua siitä, miten näitä keskusteluja käydään ja millä perustein. Eduskunnassa pidempään jatkunut seksuaalinen häirintä on esimerkki siitä, miten tietynlainen käytös yhteisöissä ja yhteiskunnassa laajemmin voidaan painaa täysin villaisella perustelemalla sitä jollain ikivanhalla ajatuksella siitä, mikä on luontaista käytöstä kullekin sukupuolelle. Niin kuin miesten käyttäytyminen olisi aina automaattisesti perusteltavissa sukupuolivietin kautta samalla kuin naiset ovat aina uhreja tai vastavuoroisesti kieroja viekoittelijoita.

Pojat ovat poikia on toiseksi raivostuttavin hokema, jonka tunnen. Ylivoimaisesti ärsyttävin hokema sukupuolittuneen ajattelun saralla on armeija tekee pojista miehiä. Hokemalla perustellaan armeijan kasvatuksellista roolia ja miesten velvoitetta osallistua asepalvelukseen, vaikka tosiasiassa lauseella vain halutaan vahvistaa vallitsevia sovinnaisia tapoja, joiden mukaan yhteiskunnan kuvitellaan toimivan.

Aatoksia naistenpäivänä

Naistenpäivän kunniaksi menin ja tuhlasin hieman rahaa levyihin. Yritän päivitellä levykokoelmaani, koska suurin osa musiikistani on sijainnut pääpiirtein tietokoneella. Minusta on kuitenkin kiva omistaa musiikkia levyilläkin monesta syystä. Ensiksikin, haluan maksaa musiikista, jota kuuntelen ja toiseksi levyt ovat kivoja, fyysisiä ja tunnearvoa sisältäviä esineitä. Niitä on kiva olla hyllyssä.

Muutakin on tapahtunut. SDP:n puoluevaltuusto ei hyväksynyt tänään kokouksessaan esitystä SDP:n tulevan puheenjohtajan valinnasta neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Jostain syystä en jaksanut yllättyä tästä. Onpahan kuitenkin masentavaa, ettei yli tuhannen nimen adressilla ole tämän enempää painoarvoa puolueelle. Jäsendemokratia näyttää lepäävän siis hyvin. Puoluehallituksen kanta jäsenäänestysasiaan oli jo tiedossa, joten ei ollut yllätys ettei esitys mennyt läpi puoluevaltuustossakaan.

Yllättävää on kuitenkin se, että monet, jotka ovat allekirjoittaneet adressin eivät kuitenkaan äänestäneet tänään esityksen puolesta. Lieneekö syy jälleen suuren konsensuksen paineessa. Miten tämä on demokratiaa? Olen silti sitä mieltä, että uudistus olisi voitu toteuttaa poikkeuksellisesti myös tässä tulevassa puheenjohtajavaalissakin. Se olisi ollut uusi alku jäsenvaikuttamiselle, varsinkin kun sen takana oli pienoinen kansanliike. Nyt verkossa ollut jäsenäänestysadressi jää historiaan hyvänä yrityksenä. Eihän jäsendemokratian kehittäminen puolueessa tietysti tähän jää, mutta kovin vaikeaa näyttää moni asia olevan. Muutosvastarintaa tuntuu esiintyvän yhä vain.

Eniten itseäni askarruttaa se tapa, jolla toimitaan tällaisissa tilanteissa. Jos jäsenäänestysadressin takana oli niinkin suuri joukko nimiä kuin 1389, niin miksei adressi voinut mennä läpi valtuustossa? Miksi monet puoluevaltuuston jäsenet kuitenkin äänestivät jäsenäänestystä vastaan, vaikka olivat sen tukijoita? Esa kirjoittaa hyvin omassa blogissaan pohtiessaan yleisesti toimintatapoja puolueessa. Miksi meillä osa syleillään kuoliaaksi? Puolueen kriitikot leimataan liian usein radikaaleiksi ja oman pesän likaajiksi. Jäsenäänestysadressi nähtiin ilmeisesti myös osana jonkin sortin radikalismia.

Mielestäni olisi tärkeää, että pyrittäisi antamaan tila kaikille äänille puolueessa, ei vain niille äänille, jotka ovat samaa mieltä jonkin yhteisen, koskettamattoman ja näkymättömän konsensuksen kanssa. Miettiessäni tätä jäsenäänestysasiaa, en edes tiedä mikä se ’yhteinen näkemys’ tässä kohtaa enää edes on. Asia on kuitenkin nyt päätetty ja myös minä hiljenen tältä osin. Toivon, että puoluekokouksessa asia viedään kunniakkaasti eteenpäin.

Naistenpäivän kunniaksi on tullut pohdittua hieman myös tasa-arvoa. Kello on vierähtänyt tätä merkintää kirjoittaessani jo sunnuntaille, joten siinä mielessä olen hieman myöhässä.

Seksuaalinen häirintä on ollut esillä keväällä isona uutisena kun eduskunnan häirintätapaukset tulivat julkisuuteen. Seksuaalinen häirintä on yleistä monella suomalaisella työpaikalla, kuten myös eduskunnassa. Eduskunnassa ongelma näyttää olleen vakava jo pitkään eikä siihen ole millään tavalla puututtu. On tärkeää, että asia nousi nyt julkisuuteen. Ikävä kyllä, uutinen kääntyi hyvin nopeasti siihen, että syytetyt miehet huusivat syyttömyyttään iltapäivälehtien lööpeissä. Keskustelu kääntyi nopeasti siihen kuinka tällä julkisella ”ajojahdilla” ollaan tuhottu kunniallisten ihmisten elämä ja uskottavuus. Tämä on tietysti sitä settiä, mitä iltapäivälehdet tekevät työkseen, onhan kyseessä hyvin naisvihamielinen media. Keskustelu muuttui kuitenkin nopeasti muissa lehdissä vähätteleväksi ja itse ongelmaa siloittelevaksi.

On yleistä, että kun kyseessä on seksuaalinen häirintä tai väkivalta, ensimmäinen epäily koskee ensimmäisenä aina uhria, ei suinkaan tekijää. Uhrin on joka tapauksessa ensin kerrottava tarinansa ja jaettava kokemansa. Väkivallan suhteen rikos voi useammin olla helpompaa näyttää toteen, mutta häirinnän suhteen moni seikka perustuu uhrin kertomalle. Silloin näyttää olevan hyväksyttyä, että uhrin sanomaa voidaan epäillä jopa loputtomiin. Epäily ja häirintäkokemuksen mitätöinti on kuitenkin pahinta mitä uhrille voidaan tehdä. Uhrille on tarpeeksi vaikeaa tuoda julki itse kokemus häirinnästä, saati nostaa rikossyyte. Jos siihen vielä päälle viranomaiset ja ulkopuoliset ihmiset, tekijä mukaan luettuna, vielä mitätöivät puheillaan ja käytöksellään uhrin kokemuksen häirinnästä, on tilanne vakava. En usko, että kovinkaan moni syyttää toista ihmistä häirinnästä (ellei ole kipeä) ilman, että siihen olisi perusteita.

Perusteista puhuttaessa tullaan usein siihen, miten häirintä määritellään. On totta, että häirinnän rajat voivat olla liikkuvia ja se, mikä toiselle on tuttavallista voi toiselle olla hyvinkin epämukavaa. Rajat eivät kuitenkaan ole veteen piirrettyjä. Seksuaalisen häirinnän tunnistaa kyllä. Työtoverin rintojen ja takapuolen tuijottaminen ei ole mielestäni vain puhtaasti ”katseen viipymistä tai lepäämistä” kohteessaan. On silkkaa vähättelyä ilmaista asia tällä tavalla. On hurjaa, että eduskunnan häirintäuutisessa monet kansanedustaja(miehet) tuntuivat pitävän seksistisiä vitsejä ja ”lepääviä katseita” vain lähinnä ”jokapäiväisenä ystävällisyytenä”, jota he vain kohdistavat naissukupuolta kohtaan. Että kyllähän se on ihan normaalia, jos tuntematon ihminen tekee pitkälle meneviä vihjauksia ulkonäöstäsi. Siitähän pitäisi vain olla otettu kuin kansanedustaja kehuu!

En tiedä, miten nämä miehet näkevät tilanteen kokonaisuudessaan, mutta häirinnän vähättely ei ole missään tapauksessa oikeutettua. Se on lähinnä halpamaista. Voisi kuvitella, että inhimillisessä kanssakäymisessä molemmat osapuolet osaavat lukea sosiaalista tilannetta niin, että osaisivat suunnilleen käyttäytyä niin, että huomaisivat mikäli toinen tuntee olonsa epämukavaksi toisen seurassa. Kulkevatko häirintää harjoittavat ihmiset sitten tilanteissa niin laput silmillään, etteivät muka kykene huomaamaan, milloin tilanne muuttuu epämukavaksi toiselle ihmiselle?

Jokainen häirintäsyyte tulee ottaa vakavasti eikä kenenkään tulisi joutua sietämään minkäänlaista - ei henkistä, fyysistä eikä seksuaalista häirintää. Niin kauan kuin häirintään ja sen määrittelemiseen suhtaudutaan vähätellen, tulee se ruokkimaan häirinnän sallivaa ilmapiiriä työpaikoilla ja yhteiskunnassa laajemmin.

Haluankin omistaa tämän vuoden 2008 naistenpäivän niille kaikille tuntemilleni ja tuntemattomille rakkaille naisasiamiehille maailmassa, jotka väsymättä taistelevat feminismin lipun alla. Kiitos teille.

Ei vain ilmoitusasia

Tiesittekö muuten, että Mikko Alatalo on feministi? Minä en tiennyt. Tämä uutinen kävi julki puolisen vuotta takaperin kun kansanedustajilta kysyttiin mitä mieltä he ovat feminismistä. Suurin osa vastasi ettei tunnusta itseään feministiksi. Tämä ei ollut sinänsä kovin yllättävää. Olipahan yllättäjiäkin, kuten Alatalon Mikko. Hän kertoi olevansa toki naisasiamies - on aina ollut. Kun häneltä kysyttiin perusteluja asiaan, Alatalo oli todennut, että hän on laulanut naisten emansipaatiosta jo 70-luvulla. ”Tytöt tahtoo pitää hauskaa, ei ne puuroja keittele..." Hmm. Ei niin.

Käsittääkseni Alatalo oli vastannut kysymykseen kuitenkin tosissaan. Jostain syystä minun on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan tätä vastausta jo ihan viiteympäristöstä johtuen. 70-luvun ontuva iskelmäralli ei vielä vapautuksesta kerro. Alatalolle tällä kappaleella tietysti on tunnearvoa. On vain hauskaa, että hän on itse viitannut vanhaan kappaleeseensa tällä tavoin.

Toinen ja painavin syy siihen, miksi en voi uskoa Mikko Alatalon olevan feministi, liittyy puhtaasti hänen poliittisiin linjauksiinsa. Muistan lähetekeskustelut, joita eduskunta kävi vajaa kaksi vuotta sitten seksin oston kriminalisointia koskevasta lakialoitteesta. Alatalon käyttämät puheenvuorot eivät olleet kovin feministisiä, vaan päinvastoin – hän argumentoi samassa sarjassa kuuluisan Lyly Rajalan kanssa. Tähän en viittaa enempää, sillä puheenvuorot voi käydä lukemassa eduskunnan sivuilta, jossa ne käsittääkseni ovat vielä luettavissa. Riittänee kertoa, että molempien edustajien puheenvuorojen sisällöt sivusivat lähinnä alapään juttuja.

Se, miksi rupesin pohtimaan Alatalon Mikkoa näin jälkikäteen ja keskellä yötä, on oikeastaan mysteeri. Minun pitäisi lukea tenttiin, mutta jäin pohtimaan feminismiä ja sen tunnustettavuutta. Aikanaan oli yleistä, että monet ilmoittivat kannattavansa tasa-arvoa, mutta ilmoittivat samalla kertaa etteivät ole feministejä. Masentavan yleistä se on toisaalta vieläkin.

Olen havainnut, että monet ilmoittavat olevansa feministejä, mutta eivät sitten kontribuoi tasa-arvokeskusteluun millään tavalla. Aivan kuin feministiksi tunnustautumisesta olisi tullut muotia politiikassa sikäli, että monet näkyvätkin poliitikot alkavat ilmoittaa olevansa feministejä. Siihen se tuntuu kuitenkin jäävän.

Esimerkkinä RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin, joka eduskuntavaalien alla ilmoittautui jopa radikaalifeministiksi. Miten hän on linjannut sukupuolikysymyksistä sen jälkeen ja ennen tätä? Feministiksi ilmoittautumisella saattoi tässä kohden olla jotain tekemistä nuorisojärjestöjen toimesta syntyneen Feministinen aloitteen kanssa, johon pyydettiin kaikkien puolueiden johdoista joku edustamaan. Feministinen aloite julkaistiin juuri enne eduskuntavaaleja - samaan aikaan kun Wallin ilmoitti olevansa radikaalifeministi. Hmm, sattumaako? En epäile sinänsä Wallinin feministisyyttä, hän saattaa vallan hyvinkin olla juuri niin radikaali feministi kuin väittää. Sen sopisi kuitenkin näkyä myös politiikassa.

Feminismin ei pitäisi olla vain puhtaasti ilmoitusluontoinen asia, vaikka se olisi kuinka muodikasta. Feministinen aate ja feministinä oleminen tarkoittaa kuitenkin tietyn tasoisen tietoisuuden heräämistä niin kollektiivisella kuin yksilöllisellä tasollakin. Se tarkoittaa sitä, että henkilö on pohtinut asioita syvällisemmin niin omalla kohdallaan kuin laajemmassa mittasuhteessa. Sukupuolten välillä vallitsevien epätasa-arvoisten hierarkioiden olemassaolon tunnistaminen ja niiden kriittinen kyseenalaistaminen on feministin avainmääreitä. En ymmärrä mitä mieltä on kertoa olevansa feministi ja kuitenkin heti samaan hengen vetoon ilmoittaa, että monet sukupuolten tasa-arvoon liittyvät asiat ovat jo oikeastaan varsin hyvällä mallilla.

Tunnustan, että liikun aika vaarallisella polulla lähtiessäni määrittelemään millainen oikean feministin tulisi olla. Toisaalta, kuka tahansa ei voi olla feministi vain ilmoittaessaan näin. Ei ole mielestäni paljoa vaadittu, että itsensä feministiksi nimeävä henkilö olisi pohtinut sukupuolten tasa-arvoon liittyviä asioita ja pystyy näin ollen perustelemaan omat näkemyksensä. Feminismi ei tietystikään ole yhtenäinen aatesuuntaus, vaan moninainen ja moniääninen liike. Feministit keskustelevat ajoittain kiivaastikin keskenään siitä millaisten ajatusten katsotaan edustavan feminismiä. Tämä on kuitenkin useimmiten rikastuttavaa keskustelua, joka pitää yllä dynamiikkaa. Ajoittain se on myös hyvin tarpeellista.

Naisasialiikkeellä laajemmin on yhteinen jaettu agenda, jonka lähestulkoon kaikki feministit allekirjoittavat. Siksi monia tärkeitä asioita on saatu edistettyä. Tohdin kuitenkin perätä kaikilta aatteen sisariltani ja veljiltäni viime kädessä ennen kaikkea sitä kriittisyyttä ja uskallusta nostaa systemaattisesti epäkohtia esiin. Ilman tiedostavaa ajattelua ja toimintaa feministi on kokolailla hukassa.