Kannustavuutta lapsentekoon

Liisa Hyssälä toteaa viikonloppuna Turun Sanomien laatimassa haastattelussa, että haluaisi allokoida lisää tukea lapsia tekeville opiskelijoille. Hän on lähinnä huolissaan Suomen nykyisestä ja tulevasta huoltosuhteesta, kuten hän itsekin haastattelussa toteaa. Ensisynnyttäjien ikä on kohonnut. Syyksi on tiedetty jo pidempään kertoa naisten kouluttautumisen sekä pitenevät työurat. Hyssälä toteaakin, että syntyvyys pitäisi nyt saada suuremmaksi, jotta sosiaaliturva saataisiin tulevaisuudessa rahoitetuksi.

Opiskelevien vanhempien tukeminen on lämpimästi kannatettavaa. Monet opiskelevat lapsiperheet sinnittelevät minimivanhempainpäivärahalla ja opintoetuuksilla, käyden mahdollisesti töissä ja yrittäen suorittaa samalla opintojaan loppuun. Lapsesta huolehtiminen ja opintojen loppuun vieminen vaativat sekä taloudellisia että henkisiä voimavaroja. Kannatan lämpimästi opiskelevien lapsiperheiden tukemista.

On kuitenkin vallan toinen asia käyttää perhepoliittisena kannustimena rahaa. Tämä on yleinen argumentti, jolla viime aikoina on lapsiperheiden asioissa vedottu päättäjiin. Argumentti kuuluu näin: Ihmisiä pitää tukea enemmän, jotta he haluaisivat hankkia ja lopulta hankkisivat lisää lapsia. Ajattelun mukaan, taloudellinen hyvinvointi ja vakaus kannustaisivat automaattisesti nuoria pätkätöissä käyviä ja opiskelevia pariskuntia hankkimaan lapsia, koska kaikkihan on vain kiinni rahasta. Tässä ajattelussa haiskahtaa hieman konservatismi. Siksi onkin sopivaa, että näitä lausuntoja ovat viime aikoina antaneet erityisesti sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä sekä taannoin pääministeri Matti Vanhanen.

Puhutaan kansantalouden kokonaisedusta. Mitä se tarkoittaa? Kun vihjataan, että naisten korkeakouluttautuminen ja kiinnostus pysyä työelämässä ovat syinä ensisynnyttyjien keski-iän kohoamiseen, ei olla kovin kaukana siitä niin kutsutusta guilt trip' stä. Puheet syntyvyyden laskusta ja huoltosuhteen heikkenemisestä kärjistyvät helposti kovin yksipuoliseksi ongelmaksi: miksi naiset kouluttautuvat ja tekevät töitä? Millä heidät saataisiin olemaan kotona? Kun puhutaan lisääntymisestä, keskustelu kääntyy jotenkin omituisesti vain naisiin, vaikka asia koskee yhtä lailla miehiä. Huolimatta siitä, että nainen kantaa lasta yhdeksän kuukautta ja lopulta synnyttää lapsen, lisääntyminen ei koske ainoastaan naisia. Tämä tuntuu kummasti unohtuvan näissä puheissa.

On myös lisättävä, että puheet lasten saamisesta "oikeaan aikaan" ja tuskailu lasten hankinnasta oikealla hetkellä ja riittävän aikaisin, tuntuvat koskettavan yllättävän monta ikäistäni parinkympin puolessavälissä olevaa naista. Itselleni pohdinnat eivät ole olleet ajankohtaisia, mutta olen istunut useissa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa vatvotaan dilemmaa lasten hankkimisesta ja siitä milloin tähän olisi oikea aika. Yliopiston käytävillä näitä stressaavia nuoria naisia vasta kohtaakin. Puheet hedelmällisyysiästä ja siitä, että naisen pitäisi saada ensimmäinen lapsi alle 30-vuotiaana, ovat tuskallisen yleisiä nuorten naisten keskuudessa. Voisi ehkä sanoa, että kyllä ihmiset tuntevat yhteiskunnan paineen.

Hyssälä ja kumppanit sivuuttavat lisäksi yhden merkittävän tekijän. Nimittäin sen, että perhe ja yhteiskunta ovat muuttuneet siinä määrin, että lasten saaminen ja niiden tekeminen ei ole enää selviö läheskään kaikille pariskunnille. Ihmisten intressit ovat muuttuneet. Kaikki eivät halua lapsia. Tämäkin pitäisi ottaa huomioon ajateltaessa sitä kansantalouden kokonaisetua. On turha puhua siitä, että ongelma korjaantuu lisäämällä vain hieman rahaa sitä tarvitseville. Lastenhankinnassa vaikuttavat luultavasti paljon henkilökohtaisemmat seikat kuin pelkkä finanssillinen tilanne.

Rahanlisäys pariskunnan arjessa ei siis välttämättä tee yhtään houkuttuvammaksi ajatusta perustaa perhe. Miksi niitä lapsia pitäisi erityisesti haluta hankkia? On mielestäni täysin oikeutettua olla hankkimatta lapsia mikäli näin kokee haluavansa. Lisäksi monet pariskunnat eivät saa yrityksistään ja halustaan huolimatta lapsia. Hedelmättömyys on lisääntynyt ja lapsettomuus on monelle vaikea asia. Argumentoitaessa lapsiperheiden asioiden puolesta (miten ne ikinä nykyisissä diskursseissa määrittyvätkään), pitäisi ottaa huomioon perheen muutos ja moninaistuminen. Lapsiperhe ei tarkoita enää miehen ja naisen muodostamaa ydinperhettä, jossa on kaksi lasta ja koira. Keskustelua lapsiperheista tulisi tehdä moniäänisemmäksi ja moniarvoisemmaksi.

Surkuhupaisaa toisaalta, että sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä on huolissaan juuri sosiaaliturvasta puhuessaan kannustimista lastenhankintaan. Hän näkee sosiaaliturvan suurimpana uhkana rahoituspohjan heikkouden, joka hänen mielestään taas olennaisesti riippuu väestön huoltosuhteesta. Ajatella, että vaikka porvarihallituksen aikana on perustettu sosiaaliturvan uudistamista pohtimaan oma työryhmänsä (ns. Sata-komitea) ja huolimatta aivoriihen pohdinnoista, Hyssälä näyttää yhä vain olevan huolissaan huoltosuhteesta. Luulisi, että muitakin, hieman uudempia ajatuksia olisi syntynyt.

Ikävintä Hyssälän lausunnossa on kuitenkin se tietynlainen sukupolviylemmyys, joka heijastuu myös vahvasti hänen tuoreesta nuorten työttömyysturvaa koskevasta lausunnostaan. Hyssälä toteaa, että "--- synnyttäminen haittaa vähemmän opiskelua kuin työssäoloa. Joskus lapsen syntymä jopa nopeuttaa opiskelua, kun vastuu lapsista painaa." Olisi mielenkiintoista tietää, millaisena Hyssälä näkee opiskelun noin yleensä ja millaisena hän näkee työnteon. Mielenkiintoista myös, että hän näkee vastuun lapsesta kannustimena valmistua nopeammin. Vihjaako hän, että lapseton opiskelija voisi nahjustella yliopistolla miten pitkään tahansa varsinkin kun nyt tätä nahjustelua on alettu rajoittamaan? Kummaa logiikkaa.

Hyssälä ajatus nuorten työttömyysturvan leikkaamisesta taas on silkkaa sukupolvisyrjintää. Joustava työttömyysturva muuttuu todella joustavaksi. Hyssälällä tuntuu olevan omituinen ajatus siitä, että nuorena sitä ihminen jaksaa. Silloin on varmasti oikeutetumpaa myös nyhtää tästä tuoreesta lihasta.

Kuva: agricola.utu.fi

Pojat ovat poikia

Ulkoministeri Ilkka Kanervalla on ollut kiirettä. Hän hoitaa Suomen ulkosuhteita tehtävään valittuna ministerinä. Suomen suhteet Yhdysvaltoihinkin ehti hän hoitaa kuntoon aivan ensimmäisiksi töikseen ja olihan se miehen työ. Suomi kun ei valkoisen taloon kutsua ollut saanutkaan aikoihin. Olihan tämä vähintäänkin todiste siitä, että Suomi ei ole ollut tarvittavissa vallan ytimissä aikoihin. Tarvittiin vain kokoomuslainen ulkoministeri, jolla on loistavat diplomaatin taidot.

Diplomatiaa Kanerva harjoittaa vilkkaasti myös yksityiselämässään. Jälleen kerran kohukaunotar jos toinenkin on paljastanut iltapäivälehdille, kuinka Ike on tekstannut hänen kanssaan ja tehnyt asiattomia lupauksia ja sopimuksia. Kanervan tekstarisekoilut olivat uutinen jo pari vuotta sitten kun Marika Fingerroos ja muutama muu kaunotar paljastivat ollessaan tekstiviestisuhteessa Ikeen, joka on kuulemma aivan hurja naistenmies.

Naistenmiehen maineessa näyttää ulkoministeri Kanerva totisesti olevan. Hänellä on ollut tämä maine jo varsin pitkään, eikä ilmeisesti mitenkään perusteitta. Eihän siinä mitään kummallista ole, jos nyt kuuttakymppiä jo kolkutellut mies haluaa lähentyä itseään huomattavasti nuorempi naisia erityisesti lupailemalla edistää heidän asiaansa omilla suhteillaan. Kyllähän ulkoministeri voi ja pystyy. Ja kyllähän kaikki tietävät, että Ilkka on aina Ilkka. Niin kuin pojat ovat aina poikia.

On jokseenkin kyseenalaista, että Ilkka Kanerva vielä nauttii eduskunnan ja hallituksen varauksetonta luottamusta kaiken tämän jälkeen. On naurettavaa ja naurattavaa, että heti tekstiviestisekoilujen jälkeen sekä pääministeri Matti Vanhanen että Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi vakuuttavat yhdestä suusta, että kyllä Ike on yhä luottamuksen arvoinen. Kysehän on hänen yksityiselämästään. Mitä sitä nyt jos kerran tai pari käyttää omaa asemaansa naisten viekoitteluun. Tokihan tämä on sitä esimerkillistä käytöstä ja ministeriltä vaadittavaa suurta taitavuutta ja kykyä hoitaa tehtäväänsä.

Eniten ärsyttää se sävy, jolla ministeri Kanervan naissuhdesekoiluja on käsitelty mediassa ja eduskunnassa. Keskustelua on leimannut vähättelevä, essentialistinen pojat ovat poikia – mentaliteetti. On ollut täysin hyväksyttävää, että Kanerva käyttäytyy valitsemallaan tavalla suhteessa naisiin. Näyttää olevan oletettua, että tämä on sitä käyttäytymistä, joka kuuluu miesten luontoon enemmän tai vähemmän. Summa summarum, siitä ei tarvitse sen enempää puhua kuin vaahdotakaan, koska asia on pihvi. Ja naiset vaietkoon.

Tilanne olisi hyvin erilainen, jos tällainen käyttäytyminen koskisi naisministeriä. Hän ei saisi välitöntä synninpäästöä ja taputtelua selkään. Sen sijaan puhuttaisi alta aikayksikön moraalista ja siitä, mikä on sopivaa.

Unioni Naisasialiitto lähetti Kanervalle postissa telaketjufeministi – alushousut muistutukseksi siitä, että hänen kiinnostuksensa naisten alushousumuotiin ei ole inspiroivaa eikä arvostettua. Unioni halusi muistuttaa Kanervaa myös siitä, että seuraava hänen kohtaamansa nainen voi käyttää juurikin näitä alushousuja ja olla siis jopa feministi. En oikein tiedä, miten alushousujen lähettäminen auttaa tätä vähättelevää pojat ovat poikia –keskustelua. Mielestäni ministeri Kanervaa tulisi saattaa vastuuseen teoistaan ja velvoittaa lopettamaan alentuva naisten kohtelu sen sijaan, että vitsaillaan sillä, että hänen seuraavaksi ahdistelemansa nainen voi olla jopa feministi. Tämä ei välttämättä hirveästi auta seuraavaa Kanervan häirinnän ja vihjailujen kohteeksi joutunutta naista.

Ehkäpä keinot asiaan vaikuttamiseen ovat tässä kohden varsin vähäiset. Ministerin henkilökohtaisen käytöksen muuttaminen voi olla varsin vaikeaa. Se, mitä kuitenkin voidaan tehdä, on herättää keskustelua siitä, miten näitä keskusteluja käydään ja millä perustein. Eduskunnassa pidempään jatkunut seksuaalinen häirintä on esimerkki siitä, miten tietynlainen käytös yhteisöissä ja yhteiskunnassa laajemmin voidaan painaa täysin villaisella perustelemalla sitä jollain ikivanhalla ajatuksella siitä, mikä on luontaista käytöstä kullekin sukupuolelle. Niin kuin miesten käyttäytyminen olisi aina automaattisesti perusteltavissa sukupuolivietin kautta samalla kuin naiset ovat aina uhreja tai vastavuoroisesti kieroja viekoittelijoita.

Pojat ovat poikia on toiseksi raivostuttavin hokema, jonka tunnen. Ylivoimaisesti ärsyttävin hokema sukupuolittuneen ajattelun saralla on armeija tekee pojista miehiä. Hokemalla perustellaan armeijan kasvatuksellista roolia ja miesten velvoitetta osallistua asepalvelukseen, vaikka tosiasiassa lauseella vain halutaan vahvistaa vallitsevia sovinnaisia tapoja, joiden mukaan yhteiskunnan kuvitellaan toimivan.

Kerro, kerro kuvastin

Television kesäuusinnat ovat yksi hauska, lähes legendaarinen tapa kuluttaa aikaansa kesäkuumalla. Ne antavat myös oivan tilaisuuden päästä jälleen mukaan jo aiemmin unohdettuihin sarjoihin. Omat suosikkini tänä kesänä ovat olleet ihana Everwood ja Sinkkuelämää. Maikkari aloitti jo viime kesänä Sinkkuelämän uusinnat ja pyörittää tuotantokaudet loppuun tänä kesänä.

Sinkkuelämän vannoutuneena seuraajana olen tietysti kovin mielissäni uusintajaksoista. Carrien, Mirandan, Charlotten ja Samanthan seikkailuja Manhattanilla on aina hykerryttävän hauska katsoa. Uusintojen tuoman mielihyvän vie kuitenkin hyvin tehokkaasti mennessään Nordströmin plastiikkakirurgiasairaalan mainokset, jotka läjähtävät ruutuun heti ennen sarjan alkua ja mainoskatkolla. Mainoksen jälkeen ruutuun ilmestyy Sinkkuelämää-sarjan alkutekstit ja jään kerta toisensa jälkeen miettimään, mitä tekemistä suositulla naistensarjalla ja plastiikkakirurgialla pitäisi olla keskenään?

Mitä minun, 24-vuotiaan naisen, pitäisi päätellä moisista mainoksista? Pitäisikö minun kenties vain sivuuttaa ne joutavina ja turhina? Vai pitäisikö siihen suhtautua huumorilla? Eihän se minua koske, olenhan vielä niin nuori. Pitäisikö tästä sitten edelleen johtaa se, että kauneuskirurgia olisi vanhemmille naisille? Eli ei minun vielä tarvitse huolehtia, mutta sitten viidentoista vuoden kuluttua.. Ketä mainoksen pitäisi puhutella? Mielleyhtymä, joka plastiikkakirurgiasairaalan mainoksesta ja Sinkkuelämää-sarjan konseptista nousee mieleen on hätkähdyttävän selkeä. Eihän tässä ole mitään epäselvää: sairaala mainostaa palvelujaan parhaalla katsomisajalla ja kohdennetulle yleisölle. Sanomattakin on selvää, että kohderyhmänä ovat nimenomaan naiset.

***

Kauneus on ollut pitkään erittäin tuottavaa bisnestä. Kosmetiikkateollisuus on jo monia vuosikymmeniä tahkonnut miljoonia naisten kuluttamien kauneushyödykkeiden avulla. Kosmetiikkamyynti kasvaa kokoajan ja perustuu yhä enenevässä määrin mielikuville. Suurin budjetein tuotteistetut brändit luovat illuusiota kauneudesta ja naiset kuluttavat tätä.

En koe, että käyttämäni meikit jollain tapaa orjuuttaisivat minua, vaikka ne sitä välillisesti tekevätkin. Kun meikkivoide loppuu, käyn ostamassa uuden. Olen kärsinyt nuorempana aknesta ja osittain kärsin yhä. Vilkas aineenvaihduntani näkyy heti myös ihossa. Kunnollinen, hyvä meikkivoide on ollut siis ehdottomasti tärkein meikkijuttu itselleni.

Kun sitten lähden kotoa meikittä, ilman meikkivoidetta, tunnen oloni kuitenkin jollain tapaa erilaiseksi. Vähemmän edustavaksi, vähemmän kauniiksi, vähemmän mielenkiintoiseksi. Meikkivoide taas loihtii kasvojen ihon sileäksi ja peittää ikävät epätasaisuudet. Sen voi siis sanoa tekevän jopa ihmeitä. Toisaalta: minkäs ihminen iholleen voi? Miksi pitäisi nähdä niin kova vaiva peittääkseen nuo ihon virheet? Jostain syystä pyrin (kuten monet, monet muutkin naiset) kuitenkin ajan käytössäni siihen, että ehdin lähes päivittäin sipaista perusmeikin kasvoilleni.

On outoa ja vaikeaa myöntää itselleen, miten salakavalasti kauneusihanteet vaikuttavat kaiken tämän naisille-niin-mukavan-ja-omaehtoisen kaunistautumisen kautta. En koe kosmetiikan olevan niin vaarallinen tässä mielessä, koska sen aiheuttamat muutokset eivät ole pysyviä. Meikin voi aina pestä pois kasvoiltaan.

***

Kauneuskirurgia onkin tässä suhteessa aivan toinen asia. Sen aiheuttavat muutokset ihmiskehossa ovat pysyviä. On totta, että silikonirinnat voi nykyään aivan yhtä helposti poistattaa kuin ottaakin. Ja usein lähes kaikki kauneuskirurgiset toimenpiteet ovat toisella leikkauksella peruuttettavissa. Kyse on kuitenkin leikkauksista, jossa ihmisen kehoa muokataan suuntaan jos toiseen. Jatkuvat ihon kiristämiset ja kohottamiset kuluttavat ihmisen kehoa. Puhumattakaan siitä, mitä itsensä leikkeleminen kosmeettisistä syistä tekee ihmisen mielelle. Okei, en tietenkään ole asiantuntija tällä lääketieteellisellä puolella, koska en omaa koulutusta. Ei ole kuitenkaan vaikeata terveellä järjellä tajuta sitä seikkaa, että ihmisen ulkonäön muokkaaminen kirurgisin toimenpitein ei ole mikään pikku juttu. Etenkin jos motiivit plastiikkakirurgiaan ovat puhtaan kosmeettiset, mitä ne valitettavasti ovat suurimmassa osassa plastiikkakirurgisista leikkauksista.

Kuitenkin kauneuskirurgiasta pyritään luomaan asia, joka olisi hyvin arkinen ja tavallinen, jopa luonnollinen. On aivan luonnollista, että kypsään ikään ehtinyt nainen kustantaa itselleen syntymäpäivälahjaksi kasvojenkohotuksen. Sehän on vain itsestään välittämistä ja oman ulkonäkönsä hellimistä. Miten itsestään välittäminen voi tarkoittaa sitä, että menee leikeltäväksi ja vielä maksaa siitä huomattavan korkeita summia rahaa? Tätä en voi ymmärtää. Se, että kauneuskirurgiasta luodaan mielikuva kivuttomana, tuikitavallisena kaunistautumiskeinona, on mielestäni erittäin vaarallista.

Silikonirinnat ovat loistava esimerkki siitä, miten absurdeja motiivit kosmeettisen kirurgian takana ovat. Silikonirintojen olemassaolo perustuu käsittämättömään kauneusihanteeseen, jossa naisilla on suuret, täyteläiset rinnat. Kauneusihanteet vaihtelevat tietysti kulttuureitttain, mutta usein kysyttäessä asiaa tavallisilta ihmisiltä, he vastaavat, ettei rintojen koolla ole juurikaan väliä. Mistä käsitys suurista/suuremmista rinnoista on sitten rantautunut kauneuskirurgiaan?

Ylipäätään, jos asiaa ajattelee intuitiivisesti, tulee itselleni ainakin välittömästi valtava vastenmielinen ja pelonsekainen tunne ajatuksesta, että pitäisi mennä leikkaukseen, jossa ruumiiseeni työnnettäisi vierasta ainetta. Olen melko varma, että nämä ovat varsin yleisiä tuntemuksia ihan kenelle tahansa ihmiselle, joka ylipäätään joutuu leikattavaksi ihan mistä syystä tahansa. Kun sitten ajattelee kauneuskirurgiaa, voi vain ihmetellä sitä voimaa ja vaikutusvaltaa, mikä kauneuden yliarvottumisella voi ihmiseen olla.

***

Jouduinkin lähes pahoinvoinnin partaalle nähdessä kauneuskirurgiasairaalan mainoksen suosikkisarjani mainoskatkolla. Mainos on vastenmielinen, ahdistava ja pilaa loistavan sarjan katsomiselämyksen. Minulta ainakin osittain. Enkä suostu pitämään sitä luonnollisena ja hyväksyttävänä vain siksi, että se mainostaa omia palvelujaan hyvällä mainosajalla. Mainokseen on myös vaikea suhtautua humoristisesti kun tietää, miten monet ihmiset käyttävät plastiikkakirurgiaa kauneuden säilyttämiseen ja parantamiseen.

Olen toki tietoinen, että plastiikkakirurgia on muutakin kuin kauneuskirurgiaa. Siksi kirjoitankin näistä kahdesta eri asioina, mitä todella ovat. Kauneuskirurgisten leikkausten osuus plastiikkakirurgiasta on kuitenkin huolestuttavan suuri ja kasvaa kokoajan. Suomen oloissa osuus voi olla vielä pieni, mutta vastaavan kaltaisien mainoksien avulla sekin vauhdittuu.

Henkilökohtaisesti en halua elää maailmassa ja yhteiskunnassa, jossa ulkonäkö ja kauneus sanelevat jokaisen askeleenkin, jonka otan. Haluan vanheta rauhassa ja antaa iän näkyä. Jokaisella ihmisillä on oikeus tähän. Kauneus on kauppatavaraa, jossa jokainen ostoskerta tuntuu addiktoivan yhä enemmän. Kun kerran jää kulutuskoukkuun, siitä on hyvin vaikea enää irroittautua.