Sukupuolishow

Olin eilen "Sukupuolishow - johdatus feministiseen mediatutkimukseen" teoksen julkistamistilaisuudessa Vanhalla. Oli erinomaisen mielenkiintoinen tilaisuus, nyt täytyy vain käydä ostamassa itse kirja pikaisesti, että pääsen lukemaan!

Sukupuolishow porautuu siihen, miten sukupuolta esitetään ja tuotetaan suomalaisessa mediassa. Esimerkkitapaukseksi on otettu pääministerin kohua herättänyt parisuhde, jota arvioidaan mediassa julkaistujen juttujen ja uutisten kautta. Saako Nainen rakastua julkisesti pääministeriin? Onko miespoliitikon erektio uutinen? Onko Susan nyt julkinen nainen? Nämä ovat kaikki kysymyksiä, joita ei ehkä tavallinen iltapäivälehtien kuluttaja tule miettineeksi tai edes kysyneeksi ääneen.

Yhdysvaltalainen filosofi ja yhteiskuntakriitikko Judith Butler on tutkinut ja kirjoittanut runsaasti sukupuolen performatiivisuudesta. Teorian mukaan, sukupuolella ei ole alkuperää, vaan se muodostuu erilaisista esitystavoista ja niiden toistosta. Sukupuoli on tekemistä. Tarkastellessaan sukupuolta nietzscheläisen genealogian kautta, korostuu Butlerin teoriassa sukupuolen rakentuminen vallan käytön seurauksena. Tämä lähestymistapa on erittäin aiheellinen, kun tarkastellaan mediaa ja sen ylläpitämiä diskursseja.

Nimenomaan diskurssit muokkaavat median nais - ja mieskuvia. Samalla kun media ylläpitää ja tuottaa stereotypisiä sukupuolikuvia, se myös suoltaa heteronormatiivista pakkotodellisuutta. Sukupuolikuvat elävät mediassa toiston kautta, noudattaen ahtaita lokeroita ja tyyppejä. Kaikki tämä toistuu tv-sarjojen ja elokuvien sekä mainosten kautta. Median vaikutuksen ollessa niinkin merkittävä kuin se nykypäivänä on, kaikki tämä tapahtuu lähes huomaamatta.

Butler on yksi suosikkiteoreetikkojani sukupuolitutkimuksen saralta. Voin suositella lämpimästi hänen teostaan Gender Trouble ' a kenelle vain. Kirjan kautta avautuu taas uusi, kriittinen ja ymmärtävä näkemys todellisuuteen. Butlerin näkemys sukupuolesta performatiivina on vetoava ja kiehtova, ja ennen kaikkea vakuuttava.

Mediakuvien jäykkyyttä vastaan voi ja pitää taistella. Sukupuolta voidaan tuottaa uusillakin tavoilla. Kyse on paljolti siitä, mikä ja millaiset kuvat saavat tilaa ja valtaa. Tarvitaan mediakriittisyyttä ja energiaa murtaa vallitsevia stereotypioita. Meidän on voitava nähdä stereotypioita ylläpitävien yksipuolisten ihmiskuvien taakse. Tarvitaan myös toisin esittämistä ja uusia kuvia, joille annetaan mediassa tilaa ja ääntä.

Ennen kaikkea tarvitaan moniäänisyyden tinkimätöntä puolustamista. Erityisesti niiltä, jotka vastaavat mediatilasta, siitä mitä kirjoitetaan, puhutaan, näytetään ja tuotetaan.

Palaan sukupuolishow - teokseen vielä tarkemmin, kunhan saan luettuani sen. Oikein ihanaa joulunodotusta itse kullekin!

Nainen on naiselle susi?

Naisten välinen solidaarisuus on puhuttanut feministejä jo monia vuosia. On havaittu, että miehet kykenevät solmimaan ja ovat solmineetkin historian saatossa varsin tehokkaasti verkostoja, joiden kautta kyvykkäät yksilöt ovat sujuvasti edenneet työelämässä ja politiikassa. Naisten vähyyttä johtavissa asemissa ihmetellään edelleen 2000-luvullakin. Jopa ylistetyissä pohjoismaissakin naisten osuus yritysten johtotehtävissä on edelleen kovin alhainen. Kiintiöistä puhuminen aiheuttaa Suomessa tämän tästä myrskyn, koska monet kokevat sen sotivan pätevyysvaatimuksia vastaan. Sukupuolipariteetin toteutuminen on kuitenkin tärkeää. Ottaen huomioon suomalaisen koulutuksen upean universaalisen laadun ja naisten osuuden kaikista korkeakouluopiskelijoista (yli 50%), on hämmentävää, ettei naisia johtavissa asemissa juuri näy.

Syitä naisten vähyyteen työelämän johtotehtävissä on monia. Itseäni on alkanut askarruttaa viime aikoina kysymys naisten välisistä verkostoista. Naisiahan pidetään yleisesti hyvinä verkostoitumaan kun kyse on perheestä, sukulaisista, ystävistä tai muusta tukiverkosta. Kuitenkin työelämässä ja mediassa tilanne tuntuu olevan hieman toinen.

Huippumalliksikin tituleerattu Saimi Nousiainen otti asiakseen arvostella taannoin viikonlopun iltapäivälehdessä suomalaisten naisten ulkoista kuvaa, johon Saimin mukaan kuuluu olennaisena osana rillit, lyhyt tukka ja läskipohjakengät.

Saimin mukaan kauneus ja ulkonäöstään välittäminen eivät ole syntejä ja, että urallaan voi edetä hyvin naisellisuuden säilyttämälläkin. Ei tarvitse siis muuntua mieheksi ja mukautua normiin. Siinä mielessä olen samaa mieltä, että nainen on yhtä pätevä, oli hän supertällätty tai ei. Valitettavasti työelämä tuntuu vaativan naisilta mukautumista vallitsevaan diskurssiin, joka usein on maskuliininen. Less is more. Ulkonäköään korostavat ja kauneuttaan rohkeasti esiin tuovat naiset menettävät salaperäisesti pätevyytensä, vaikka heillä olisi tohtorin tutkinto.

Politiikka on mainio esimerkki siitä, miten mielenkiintoisella tavalla ulkonäölliset kysymykset aina liittyvät juuri naisiin. Erityisesti viran puolesta soveliaan pukeutumisen ollessa kyseessä, trendinä tuntuu olevan naisellisuuden häivyttäminen. Halutessaan olla pätevä, naisen tulee siis välttää naisellisia asioita. Poliitiikan toimittajat ja muutkin toimittajat kuitenkin mielellään arvioivat ja kommentoivat naiset pukeutumista ja tyyliä, vaikka sillä ei olisi mitään tekemistä itse politiikan kanssa. Hyvänä esimerkkinä toimii presidentti Tarja Halosen pukeutumistyylin ruotiminen iltapäivälehdissä. Tasaisin väliajoin ollaan huolissaan siitä, onko meillä edustava ja 'naisellisesti oikein' pukeutuva presidentti.

***

Saimin kommenteissa toistuu kuitenkin tietynlainen ilkeämielisyys, jolla naiset tuntuvat usein kommentoivat toisiaan. Kitkerä arvosteleminen ja tuomitseminen. Mistä moinen oikein kumpuaa? Onko kyse kateudesta? Samaa on havaittavissa usein 'ura vs. perhe' - keskustelussa, joka aina silloin tällöin Suomessakin herää henkiin. Lasten hyvinvointi on kaikille tärkeä asia, mutta silti siitä onnistutaan tekemään suuri moraalinen taistelu, jossa nimenomaan äidit ovat niitä, jotka syyllistävät toisiaan.

Toinen esimerkki sammakoista on eduskunnan entisen puhenaisen, Riitta Uosukaisen muutaman viikon takaiset kommentoinnit hempukoista, jotka etenevät urallaan muilla avuilla kuin pätevyydellä. Uosukaisen mukaan tällaisia naisia on ja tulee aina olemaan. Kommentti on uskomaton ja loukkaava naissukupuolta kohtaan. Lisäksi sen lausuu arvostettu politiikan naisvaikuttaja. Miksi naiset tekevät näin toisilleen? Miksi termi 'hempukka' tässä kontekstissa kuulostaa nimenomaan nuorelta, kauniilta naiselta?

En väitä, etteikö uralla edettäisi muillakin avuilla kuin ammattillisella pätevyydellä; paljonhan asiaan vaikuttavat persoona, sosiaaliset taidot ja yleinen ulosanti. On kuitenkin aika paksua, vanhanaikaista ja pahansuopaakin vihjata, että ulkonäöstään välittävät naiset järjestään etenisivät muilla avuin kuin pätevyydellä. On muutenkin aika erikoista syyllistää vain naisia tästäkin asiasta. Uskon, että mikäli tällaista tapahtuu, se on yhtä yleistä miehillä kuin naisillakin.

Naisten hanakkuus arvostella toisiaan mediassa on käsittämätöntä. Arvostelu ja ilkeily tuntuvat kuitenkin alkavan jo varsin varhaisella iällä. Muistan hyvin omat peruskouluaikani, jolloin tytöillä oli tapana arvostella toisiaan ulkonäöllisten ja muiden piirteiden johdosta hyvinkin rankasti. Varsinkin silloin kuin kyse oli ei-pidetystä luokkatoverista. Tuntuu kuitenkin, että ilkeilyä ei harjoitettu niinkään pojista vaan nimenomaan tytöistä, kanssasisarista. Olen törmännyt tähän kauhukseni yliopistomaailmassakin. Arvostelulla ja ilkeilyllä ei välttämättä ole mitään juurta, vaan ne saattavat nousta silkasta juoruilun halustakin.

Tällainen käytös on usein hyvin persoonakohtaista, enkä lähtisikään näiden aatosten pohjalta tekemään mitään kovin suuria yleistyksiä. On vain outoa törmätä samoihin asioihin aina vain uudestaan elämässään. Miten suuri merkitys naisten keskinäisellä verkostoitumisella työelämässä etenemisen suhteen sitten on? Luultavasti aika merkittävä. Tietenkään heikko edustus johtotehtävissä ei johdu pelkästään verkoistoitumistaidoista. Syynä on monia täysin rakenteellisiakin seikkoja, jotka vaatisivat pikaista uudistamista.

Naisten keskinäisen solidaarisuuden puuttuminen ei myöskään ole naisten syy. Pidän vastenmielisenä tapaa, jolla monet asiat mediassa esitetään syyllistävässä mielessä. Kuten naisten synnytysiän kohoaminen. Asia esitetään usein niin, että naisten kouluttautuessa nykyään pitkälle, myös synnytysikä kohoaa. Tämä taas on aiheuttanut selviä seurauksia kansantaloudelle ja väestönkehitykselle. Argh! Aivan kuin lasten saaminen olisi vain naisten etuoikeus tai ongelma. Tietysti monet nuoret naiset ovat aiheellisestikin syyllistyneet moisista esityksistä, ja nykyään on yleistä kuulla nuorten, korkeakoulutettujen naisten tuskailevan sitä, milloin olisi oikea aika tehdä lapsia, kun kolmekymppiäkin lähestyy jo uhkaavasti.

***

Kesälomalla luin yhdysvaltalaisen Naomi Wolfin mainion, pamfletinomaisen kirjan Kauneuden myytti ( Beauty Myth, 1991). Teos oli monella tapaa erittäin hypnoottinen. Suomen oloissa radikaalifeministiksikin lukeutuva Wolf tuskin saa kovin lämmitä vastaanottoa. Hän onkin kirjoittanut kirjansa amerikkalaiselle yleisölle, mutta koen, että teema koskettaa universaalisti kaikkia naisia. Hän kirjoittaa kauneudesta, naisen kolmannesta työstä, erittäin oivaltavasti ja vetävästi.

Wolf esittää ajatuksen siitä, miten keinotekoisesti luotu ja tehokkaasti kaupallistettu kauneuden myytti toimii naisten hallitsijana postmodernissa yhteiskunnassa. Kyse ei ole vain vain naisten hallitsemisesta, vaan heidän vastarintansa tukahduttamisesta. Tämä tapahtuu erityisen tehokkaasti kauneuden myytin avulla.

Kauneuden ja siihen liittyvien ihanteiden tavoittelu asettaa naiset keskenään jatkuvaan kilpailuasetelmaan, jossa kateus on valtava voimavara. Naiset kokevat toisensa huomaamattaan ja haluamattaankin vihollisiksi keskenään. Kauneuden myytti estää naisia muodostamasta vastarintaa ja keskinäisia siteitä jo ihan siitäkin syystä, että siihen panostaminen todella vie runsaasti aikaa, energiaa ja resursseja. Puhuminen kolmannesta työstä ei siis ole liioiteltua.

Tyylilleen uskollisena Wolf argumentoi hyvin voimakkain ja inhorealistisin äänenpainoin. Hänellä on kuitenkin myös painavia aineistoja tukenaan, mutta hänen rehellisen vihainen tapansa tuoda ongelmat esiin säikyttää varmasti monet herkemmätkin lukijat. Silti suosittelen kirjaa lämpimästi kenelle tahansa, sillä huolimatta voimakkaasta tyylistään, Wolf kyllä osuu asian ytimeen.

***

Se, miten hyvin kirjan ajatuksia naisten solidaarisuudesta voi soveltaa todelliseen elämään, onkin huomattavasti vaikeampaa. Asian todistaminen on vielä hankalampaa. Wolfin ajatuksissa voi kuitenkin olla jotain itua. Miksi naisten on vaikeata olla solidaarisia toisilleen? Tai paremminkin, miksi naiset sortuvat tämän tästä toistensa pilkkaamiseen ja aliarvioimiseen? Miksi naiset paheksuvat toistensa valintoja (esim. uraäiti vai kotiäiti) jatkuvasti? On vaikea kuvitella, että kyseessä olisi vain silkka kateus tai pahansuopuus. Voisivatko syynä olla ainakin osittain yhteiskunnalliset rakenteet, jotka tässäkin tapauksessa tuottavat tietyn tyyppistä todellisuutta, joka taas hallitsee naisia?

Kunnon sosialistina olen tietysti taipuvainen kannattamaan rakenteellisten seikkojen analyysia, kuten tässäkin tapauksessa. Joku voisi toki sanoa, ettei rakenteita voi syyttää kaikesta pahasta mitä yhteiskunnassa on pielessä tai että asioiden tarkastelu niiden kautta on vanhahtavaa ja täysin passé. Voi pitää paikkansakin, mutta enpä aidosti usko. Yhteiskunta on kuitenkin varsin kompleksinen rakennelma, ja vaikuttaa ihmisiin enemmän kuin mitä monet uskovat.

Eli Saimi, Riitta ja kumppanit, pliis, lopettakaa kanssasisartenne tuomitseminen ja syyllistäminen. Vedetään yhtä köyttä, arvostetaan toisiamme ja ennen kaikkea, ymmärretään toistemme erilaisia elämäntilanteita ilman että koetaan sitä uhaksi itsellemme.

Kerro, kerro kuvastin

Television kesäuusinnat ovat yksi hauska, lähes legendaarinen tapa kuluttaa aikaansa kesäkuumalla. Ne antavat myös oivan tilaisuuden päästä jälleen mukaan jo aiemmin unohdettuihin sarjoihin. Omat suosikkini tänä kesänä ovat olleet ihana Everwood ja Sinkkuelämää. Maikkari aloitti jo viime kesänä Sinkkuelämän uusinnat ja pyörittää tuotantokaudet loppuun tänä kesänä.

Sinkkuelämän vannoutuneena seuraajana olen tietysti kovin mielissäni uusintajaksoista. Carrien, Mirandan, Charlotten ja Samanthan seikkailuja Manhattanilla on aina hykerryttävän hauska katsoa. Uusintojen tuoman mielihyvän vie kuitenkin hyvin tehokkaasti mennessään Nordströmin plastiikkakirurgiasairaalan mainokset, jotka läjähtävät ruutuun heti ennen sarjan alkua ja mainoskatkolla. Mainoksen jälkeen ruutuun ilmestyy Sinkkuelämää-sarjan alkutekstit ja jään kerta toisensa jälkeen miettimään, mitä tekemistä suositulla naistensarjalla ja plastiikkakirurgialla pitäisi olla keskenään?

Mitä minun, 24-vuotiaan naisen, pitäisi päätellä moisista mainoksista? Pitäisikö minun kenties vain sivuuttaa ne joutavina ja turhina? Vai pitäisikö siihen suhtautua huumorilla? Eihän se minua koske, olenhan vielä niin nuori. Pitäisikö tästä sitten edelleen johtaa se, että kauneuskirurgia olisi vanhemmille naisille? Eli ei minun vielä tarvitse huolehtia, mutta sitten viidentoista vuoden kuluttua.. Ketä mainoksen pitäisi puhutella? Mielleyhtymä, joka plastiikkakirurgiasairaalan mainoksesta ja Sinkkuelämää-sarjan konseptista nousee mieleen on hätkähdyttävän selkeä. Eihän tässä ole mitään epäselvää: sairaala mainostaa palvelujaan parhaalla katsomisajalla ja kohdennetulle yleisölle. Sanomattakin on selvää, että kohderyhmänä ovat nimenomaan naiset.

***

Kauneus on ollut pitkään erittäin tuottavaa bisnestä. Kosmetiikkateollisuus on jo monia vuosikymmeniä tahkonnut miljoonia naisten kuluttamien kauneushyödykkeiden avulla. Kosmetiikkamyynti kasvaa kokoajan ja perustuu yhä enenevässä määrin mielikuville. Suurin budjetein tuotteistetut brändit luovat illuusiota kauneudesta ja naiset kuluttavat tätä.

En koe, että käyttämäni meikit jollain tapaa orjuuttaisivat minua, vaikka ne sitä välillisesti tekevätkin. Kun meikkivoide loppuu, käyn ostamassa uuden. Olen kärsinyt nuorempana aknesta ja osittain kärsin yhä. Vilkas aineenvaihduntani näkyy heti myös ihossa. Kunnollinen, hyvä meikkivoide on ollut siis ehdottomasti tärkein meikkijuttu itselleni.

Kun sitten lähden kotoa meikittä, ilman meikkivoidetta, tunnen oloni kuitenkin jollain tapaa erilaiseksi. Vähemmän edustavaksi, vähemmän kauniiksi, vähemmän mielenkiintoiseksi. Meikkivoide taas loihtii kasvojen ihon sileäksi ja peittää ikävät epätasaisuudet. Sen voi siis sanoa tekevän jopa ihmeitä. Toisaalta: minkäs ihminen iholleen voi? Miksi pitäisi nähdä niin kova vaiva peittääkseen nuo ihon virheet? Jostain syystä pyrin (kuten monet, monet muutkin naiset) kuitenkin ajan käytössäni siihen, että ehdin lähes päivittäin sipaista perusmeikin kasvoilleni.

On outoa ja vaikeaa myöntää itselleen, miten salakavalasti kauneusihanteet vaikuttavat kaiken tämän naisille-niin-mukavan-ja-omaehtoisen kaunistautumisen kautta. En koe kosmetiikan olevan niin vaarallinen tässä mielessä, koska sen aiheuttamat muutokset eivät ole pysyviä. Meikin voi aina pestä pois kasvoiltaan.

***

Kauneuskirurgia onkin tässä suhteessa aivan toinen asia. Sen aiheuttavat muutokset ihmiskehossa ovat pysyviä. On totta, että silikonirinnat voi nykyään aivan yhtä helposti poistattaa kuin ottaakin. Ja usein lähes kaikki kauneuskirurgiset toimenpiteet ovat toisella leikkauksella peruuttettavissa. Kyse on kuitenkin leikkauksista, jossa ihmisen kehoa muokataan suuntaan jos toiseen. Jatkuvat ihon kiristämiset ja kohottamiset kuluttavat ihmisen kehoa. Puhumattakaan siitä, mitä itsensä leikkeleminen kosmeettisistä syistä tekee ihmisen mielelle. Okei, en tietenkään ole asiantuntija tällä lääketieteellisellä puolella, koska en omaa koulutusta. Ei ole kuitenkaan vaikeata terveellä järjellä tajuta sitä seikkaa, että ihmisen ulkonäön muokkaaminen kirurgisin toimenpitein ei ole mikään pikku juttu. Etenkin jos motiivit plastiikkakirurgiaan ovat puhtaan kosmeettiset, mitä ne valitettavasti ovat suurimmassa osassa plastiikkakirurgisista leikkauksista.

Kuitenkin kauneuskirurgiasta pyritään luomaan asia, joka olisi hyvin arkinen ja tavallinen, jopa luonnollinen. On aivan luonnollista, että kypsään ikään ehtinyt nainen kustantaa itselleen syntymäpäivälahjaksi kasvojenkohotuksen. Sehän on vain itsestään välittämistä ja oman ulkonäkönsä hellimistä. Miten itsestään välittäminen voi tarkoittaa sitä, että menee leikeltäväksi ja vielä maksaa siitä huomattavan korkeita summia rahaa? Tätä en voi ymmärtää. Se, että kauneuskirurgiasta luodaan mielikuva kivuttomana, tuikitavallisena kaunistautumiskeinona, on mielestäni erittäin vaarallista.

Silikonirinnat ovat loistava esimerkki siitä, miten absurdeja motiivit kosmeettisen kirurgian takana ovat. Silikonirintojen olemassaolo perustuu käsittämättömään kauneusihanteeseen, jossa naisilla on suuret, täyteläiset rinnat. Kauneusihanteet vaihtelevat tietysti kulttuureitttain, mutta usein kysyttäessä asiaa tavallisilta ihmisiltä, he vastaavat, ettei rintojen koolla ole juurikaan väliä. Mistä käsitys suurista/suuremmista rinnoista on sitten rantautunut kauneuskirurgiaan?

Ylipäätään, jos asiaa ajattelee intuitiivisesti, tulee itselleni ainakin välittömästi valtava vastenmielinen ja pelonsekainen tunne ajatuksesta, että pitäisi mennä leikkaukseen, jossa ruumiiseeni työnnettäisi vierasta ainetta. Olen melko varma, että nämä ovat varsin yleisiä tuntemuksia ihan kenelle tahansa ihmiselle, joka ylipäätään joutuu leikattavaksi ihan mistä syystä tahansa. Kun sitten ajattelee kauneuskirurgiaa, voi vain ihmetellä sitä voimaa ja vaikutusvaltaa, mikä kauneuden yliarvottumisella voi ihmiseen olla.

***

Jouduinkin lähes pahoinvoinnin partaalle nähdessä kauneuskirurgiasairaalan mainoksen suosikkisarjani mainoskatkolla. Mainos on vastenmielinen, ahdistava ja pilaa loistavan sarjan katsomiselämyksen. Minulta ainakin osittain. Enkä suostu pitämään sitä luonnollisena ja hyväksyttävänä vain siksi, että se mainostaa omia palvelujaan hyvällä mainosajalla. Mainokseen on myös vaikea suhtautua humoristisesti kun tietää, miten monet ihmiset käyttävät plastiikkakirurgiaa kauneuden säilyttämiseen ja parantamiseen.

Olen toki tietoinen, että plastiikkakirurgia on muutakin kuin kauneuskirurgiaa. Siksi kirjoitankin näistä kahdesta eri asioina, mitä todella ovat. Kauneuskirurgisten leikkausten osuus plastiikkakirurgiasta on kuitenkin huolestuttavan suuri ja kasvaa kokoajan. Suomen oloissa osuus voi olla vielä pieni, mutta vastaavan kaltaisien mainoksien avulla sekin vauhdittuu.

Henkilökohtaisesti en halua elää maailmassa ja yhteiskunnassa, jossa ulkonäkö ja kauneus sanelevat jokaisen askeleenkin, jonka otan. Haluan vanheta rauhassa ja antaa iän näkyä. Jokaisella ihmisillä on oikeus tähän. Kauneus on kauppatavaraa, jossa jokainen ostoskerta tuntuu addiktoivan yhä enemmän. Kun kerran jää kulutuskoukkuun, siitä on hyvin vaikea enää irroittautua.

Kauas pilvet karkaavat

Rakas blogini,

Anteeksi, että olen häpeämättömästi laiminlyönyt sinua viimeiset kuukauden päivät. Jos totta puhutaan, olen hoitanut sinua huonosti siitä asti kun tuttavuutemme alkoi tuolloin maaliskuisena keskiviikkona, naistenpäivänä (jos oikein muistan). Tarkoitukseni oli alun alkaen kirjoittaa useamminkin kuin kerran viikossa. Ajattelin, että juttua varmasti riittäisi joka päivälle, olenhan aina rakastanut kirjoittamista.

Jotain kuitenkin tapahtui. En jaksanut. Älä ymmärrä väärin, rakas blogini, sanottavaa kyllä olisi ollut, en vain jaksanut kirjoittaa. Asetin liikaa vaatimuksia tekstilleni. Jostain syystä ajattelin aina, että minun pitää kirjoittaa hyvää tekstiä, jossa jokaisella pisteellä ja pilkulla on oma paikkansa. Sellaista laadukasta, hyvää, helppolukuista tekstiä, jossa jokainen ajatus oli pohdittu ajatus. Kirjoittaessani olin aina kovin huolissani, että kirjoitaisin jollain tapaa järkevää tekstiä. Tekstin piti olla merkittävää. Sen piti merkitä jotain. Miksi? Miksi minä sellaista murehdin?

Kesälaitumilla kirmatessani olen kuitenkin tehnyt taas ajatustyötä ja tajunnut jotain. Olen asettanut sinulle, rakas blogini, liikaa ennakkoehtoja. Olen vaatinut sinulta liikaa. Siksi olen pitkiksi ajoiksi hylännyt sinut oman onnesi nojaan. Vakuutan kuitenkin, että se on ollut tahatonta. Nyt ymmärrän, ettei hyvän tekstin tarvitse aina olla täydellisesti muotoiltua ja ajateltua, vaan persoonallista ja omaa, ihan tavallistakin höpinää. Ei aina tarvitse puhua asiaa. Anteeksi, rakas blogini, että olen harjoittanut tätä tylsää itsesensuuria. Ei merkittävä aina ole suurta, se on usein ja nimenomaan pientä, pieniä asioita

*** **

Pitkä tauko blogikirjoittelun osalta on nyt ainakin hetkeksi ohi. Pian kirjoitteluun tulee tosin taas taukoa, koska ensi perjantaina alkaa kesäloma ja matkustan mummin tykö Rovaniemelle. Mummola on ollut rakkaimpia paikkoja minulle jo pitkään. Suosikkiajanviettotapani on edelleen hyvän kirjallisuuden kera pihakeinussa lojuminen. Ensi kertaa ei ole luettavana yhden yhtä tenttikirjaa! Päätin heivata viimeisen kesätentin ja viettää kerrankin loman, jossa tenttikirjat eivät uhkaile olemassaolollaan. Pitkästä aikaa saa vain olla ja möllöttää!

Olen pitänyt lupaukseni ja seurannut jonkinmoisella intensiteetillä parhaillaan menossa olevia jalkapallon MM-kisoja. Alkusarjan otteluita en kaikkia kyllä katsonut, mutta nyt puoliväliin ja välieriin tultaessa on innostukseni jo kasvanut kovasti. Harmillista, että Englanti putosi, vaikkakin omaa osaamattomuuttaan, sillä olihan heillä paikkoja ja tilanteita. Portugali oli vain parempi. Ranskan voitosta olen innoissani, he mielestäni ansaitsivat sen. Hienoa peliä heiltä! Jalkapallosta täytyy sanoa kyllä sen verran, että en ole sitä kyllä liiemmin seurannut juuri koskaan. Harmittavaa sinänsä, koska kyseessä on niin upea laji. Aivan toista kuin jääkiekko, jota olen seurannut vähän liiankin kanssa. Nyt voin sitten senkin vääryyden korjata.

Rakastan listoja ja niiden tekemistä. Tässäpä vielä tämän hetken kivoimmat jutut ja ehdottomat inhokit:

Plussat:

Aurinko
Hameet, avokkaat ja muut pikkukengät
Sitrushedelmät
Vastaleikatun nurmen tuoksu
Pori Jazz
Elokuva-arkisto
Almodovar-leffamaraton
Mummola ja kirjat
Jalkapallo
Mustikkatee
Vesimeloni
Lakat ja leipäjuusto
ristikot
Kesäsade
Pinkkiruusu ry

Miinukset:

Heinäallergia
Rakot ja hiertymät
Palanut iho (rusketuksen sijaan)
Lihaa syövät heteromiehet
Keijo Ketonen
Kesä-aiheiset, ärsyttävät rallatushitit radiossa
Jätteet ja roskat, joita ihmiset välinpitämättömyyttään levittelevät puistoihin ja kaduille
Tylyt asiakaspalvelijat, joita vaan ei kiinnosta
Läpitunkeva ja usein itseään toistava brändimainonta
Keltainen lehdistö ja kaksinaismoralismi
Ampiaiset
Tupakansavu


Nyt on sitten vain enää viisi päivää töitä ja sitten alkaa loma. Toivottavasti aurinko on ystävällinen ja paistaa lämpimästi koko heinäkuun. Lämmöllä ja auringolla on tosiaan vaikutusta mielialaan ja mentaliteettiin. On se suorastaan järkyttävää se onnen määrä, minkä aurinkoinenkin päivä tuottaa. Miten sitä ikinä selvisikään talvesta? Miten me suomalaiset yleensäkään selviämme talvesta? Oikein ihanaa, lämmintä ja värikylläistä kesää kaikille!

Lapsellista

Parisen viikkoa taaksepäin NYT-liite julkaisi provosoivasti otsikoidun jutun kotiäideistä: "Naisasialiike. Kapinallinen kotiäiti Jaana Rogers tovereineen vaatii tasa-arvoa lastenhoitoon: naisen paikka on kotona." Jutussa haastateltiin kolmea vantaalaista kotiäitiä, jotka kertoivat arjestaan ja ilostaan toimia kotiäitinä.

Jo kirjoituksen otsikko pisti silmääni aamukahvipöydässä. Olen usein hyvin herkkä tämän tyyppisille hyvin provokatiivisille kirjoituksille, joiden valossa feminismiä mediassa usein maalataan. Viime syksynä (vai oliko se loppukesästä) City-lehden Anna Perho kirjoitti feminismistä varsin amatöörimäisella, hyvin provokatiivisella tavalla. Olin todella kiukkuinen luettuani jutun tuolloin, koska se sisälsi aivan luvattoman paljon karkeita yleistyksiä ja jopa suoranaisia asiavirheitä. Provoilussa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se saattaa helposti riistäytyä käsistä. Sen sijaan, että toimisi keskustelun avaajana, saattaa käydä niin, että huonosti kirjoitettu provokatiivinen juttu päätyy vain pahentamaan vallitsevia stereotypioita. Näin taisi kyllä käydä City-lehden jutussa. Selkeästikään Anna Perho ei hallinnut kirjoittamiaan asioita. Se on toisaalta surullista, sillä jos hän olisi oikeasti tuntenut edes faktat, hän olisi voinut kirjoittaa älykkäämmän ja silti nasevan provosoivan jutun, joka olisi todella voinut jopa rikkoa vallitsevia stereotypioita.

*** **

NYT-liitteen juttu oli kirjoitettu varsin asiallisesti ja fiksusti. Siinä puhuivat kotiäidit omalla suullaan. Otsikointi syyllistyi kuitenkin provoasteellaan siihen samaan, mihin Perhon koko kirjoitus City-lehdessä: siinä menivät puurot ja vellit pahasti sekaisin.

Arvostan suuresti naisia, jotka jäävät kotiäideiksi. Lasten kokopäivätoiminen kasvattaminen on varmasti todella palkitsevaa ja antoisaa. Varmasti kaikki vanhemmat haluaisivat olla lastensa kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Nykyiset työelämän vaatimukset ja vanhempainvapaiden järjestelyt tekevät sen kuitenkin monin tavoin hyvin hankalaksi sekä äideille että isille. Lisäksi yksinhuoltajien tilanne on tässä suhteessa kaksinkertaisen uuvuttava. Heillä ei ole kertakaikkiaan mahdollisuutta 'syleillä' kotiäitiyttä tai paremminkin kotivanhemmuutta, kuten NYT-liitteessä kommentoivat naiset.

Vanhemmuus on varmasti lähes kaikille ihmisille tärkein ja merkityksellisin asia elämässä. Totuus kuitenkin on, että kaikki naiset eivät yksinkertaisesti halua olla kokopäivätoimisia kotiäitejä, niin palkitsevaa kuin se voikin olla. Monet naiset (ja miehet) haluavat myös tehdä töitä ihan vain siksi, että heillä on mielekäs työ, josta he todella pitävät. Heitä ei pitäisi syyllistää tästä. Liian usein ura ja lapsi asetetaan vastakkain ja normitetaan. Uraansa panostavat perheelliset ihmiset tuomitaan hyvin useassa yhteydessä.

En näe mitään syytä, miksi ihminen ei voisi sekä työskennellä mielekkäässä päivätyössä että huolehtiaan lapsistaan täysipainoisesti. Tämä vaatii tietysti organisointia, luovuutta, tahtotilaa ja molempien vanhempien yhtäläistä panosta lasten hoitoon. Lisäksi tämä vaatii myös yhteiskunnalta aktiivista politiikkaa, jolla taataan ihmisille mahdollisuudet yhdistää perhe - ja työelämä ilman kohtuuttomia uhrauksia. Siksi erityisesti yksinhuoltajien tilanteeseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota, koska he joutuvat usein pärjäämään yksin. Yksinhuoltajanaiset muodostavat ( yhdessä leskeytyneiden ja eronneiden naisten kanssa) nykyään monissa EU-maissa merkittävän ryhmän, joka elää yhä useammin lähes köyhyysrajalla. Yhdysvalloissa tämä on ollut jo pitkään yleistä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verraton kansalaisuuten perustuva sosiaaliturva on ehkäissyt monelta osin tällaisia ongelmia kehittymästä aivan niin vakaviksi kuin mitä muualla. Valitettavasti siihenkin yritetään kasvavasti ajaa muutoksia tässä kaikkinaisessa ja tukahduttavassa uusliberalismin hengessä.

*** **

Usein juuri perheelliset naiset ovat niitä, jotka tuntuvat kokevan eniten syyllisyyttä siitä, että panostavat työhönsä. Syyllistäminen tuntuu olevan vielä erityisen yleistä juuri naisten kesken. Myös NYT-liitteen haastattelemat kotiäidit syyllistyvät kanssasisartensa syyllistämiseen. He puhuvat ponnekkaasti oman asemansa puolesta. Ja hyvä niin. On totta, että Suomessa ei kotiäitiys ole ollenkaan niin yleistä kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maissa, kuten Saksassa. On varmasti myös totta, että kotiäidit saavat osakseen myös kummeksuvaa paheksuntaa ja kyselyitä siitä, mitä he oikein tekevät kotona. Aivan kuin lasten kasvattaminen ei olisi mielekästä ja arvokasta työtä. Miksi naisten täytyy kuitenkin kokoajan syyllistää toisiaan? Miksi emme voi vetää yhtä köyttä?

Samalla kun ko. kolme naista puhuvat kotiäitiyden puolesta, he tulevat kuitenkin myös vahvasti kritisoineeksi työssäkäyviä äitejä. Sen lisäksi he haukkuvat suorasanaisesti koko suomalaisen päivähoitojärjestelmän. Psykologiset tutkimukset kuulemma todistavat, että päiväkoti ei ole oikea paikka lapselle. En lähde kieltämään tätä, koska siinä on varmasti myös totuuttakin. Kuitenkin monet tutkimukset todistavat myös päivähoidon puolesta. Nykyisellään päiväkodit kärsivät samasta ongelmasta mistä muutkin julkisen sektorin palvelut: resurssien puutteesta. Suuret ryhmäkoot ja henkilökuntavajeet heikentävät nykyisellään kasvatuksen ja hoidon laatua. Tilanne on siis monessa suhteessa hyvin ongelmallinen. Päiväkodissa ei mielestäni kuitenkaan sellaisenaan ole mitään lapsen psyykea vaurioittavaa. Kolme vantaalaista kotiäitiä on kuitenkin eri mieltä. Haastattelussa vilahtelee useassa kohtaa lähes keskiaikaisia argumentteja. Mutkat vedetään todella suoriksi.

Lisäksi eräs haastateltavista totetaa, että on hänen mielestään selvää, että varhainen päivähoito on syynä moniin yhteiskunnan ongelmiin. Rankkaa tekstiä. Ja tämä vain esimerkkinä kommenteista, joilla lasten kotihoitoa perusteltiin. Karvat nousevat väkisinkin pystyyn. Jos asiaa tarkasteltaisi toisinpäin, voitaisi varmasti todeta, että ongelmia nuorten elämässä esiintyy aivan yhtä paljon, olivat vanhemmat sitten kokoajan kotona tai eivät.

*** **

Surullista on huomata, miten omistavasti naiset yleensäkin monissa tapauksissa suhtautuvat kysymykseen lapsista. Kotiäitiys on monille ylpeydenaihe, ja niin sen tuleekin olla. Samalla kuitenkin unohdetaan, ettei hoiva ole naisten yksinoikeus. Miksi näin kuitenkin käytännössä tapahtuu? Niin yhteiskunnassa kuin asenteissakin. Miksi järjestely ei voi yksinkertaisesti olla niin, että molemmilla vanhemilla on mahdollisuus jäädä kotiin yhtäläisesti ilman, että toisen heistä on otettava päävastuu? Poliittisilla toimenpiteillähän tämäkin on muutettavissa.

Toivottavasti vanhemmuuden kustannukset saadaan lähitulevaisuudessa tasattua jollain käytännön järjestelyllä. Kyse on myös miesten oikeuksista. Tasa-arvoa tukee parhaiten se, että molemmat vanhemmat saavat osallistua yhtäläisesti lastensa hoitoon. Ei ole kenellekään edullista, että pönkitetään vain naisten asemaa kotona. Kysehän on kuitenkin feminismissäkin sukupuolten välisestä tasa-arvosta, ei vain naisten välisesta keskinäisestä tasa-arvosta, kuten jutun otsikkokin ikävällä tavalla vihjailee.

Ravintolat savuttomiksi. Piste.

Niin. Minäkin olen niitä ihmisiä, joita ravintoloiden ja baarien savuisuus häiritsee ja kiukuttaa. Henkilökohtaisesti inhoan tupakansavua yli kaiken. Se ei totisesti ole millään tavalla miellyttävää, mutta olen usein valmis sietämään sitä, jos olen ravintolassa tupakoivien ystävieni seurassa. Eikä tupakoimisessa ole sinänsä mitään moraalisesti väärää tai tuomittavaa. Jokainen itsenäinen yksilö vastaa omasta terveydestään ja ennen kaikkea omista valinnoistaan. Mutta ovatko nämä tupakoivat yksilöt kuitenkin valmiita vastaamaan myös kaikkien muidenkin ihmisten terveydestä?

Passiivisen tupakoinnin terveyshaitat ovat nykyään merkittäviä ja kokoajan kasvussa. Nykyisellään ravintoloissa olevat rajaukset 'savullisiin' ja 'savuttomiin' alueisiin eivät toimi. Vain harvoilla ravintoloilla (isoimmilla) on mahdollisuuksia rajata alueet toisistaan ja taata kunnollisella ilmastoinnilla, että savu ei todellakaan kulkeudu savuttomalle puolelle. Erilliset tupakointihuoneet ovat varsin harvinaisia. Nekin olisivat parempi ratkaisu kuin nykyinen tilanne, joka useimmissa ravintoiloissa ja baareissa tarkoittaa sitä, että alueet on pahimmassa tapauksessa rajattu toisistaan vain parilla onnettomalla viherkasvilla. Pienimmissä pubeissa ja baareissa ei ole edes erillistä osaa tupakoiville, vaan tilan pöydät on jaoteltu savuttomiksi vain 'ei tupakointia' - kylteillä. Tällaisissa baareissa todellisuus on yleensä se, että tupakansavu leijuu koko baarin tilassa, ja sitä on mahdotonta välttää.

Tutkimukset kertovat, että tupakansavusta 25 prosenttia tulee tupakoitsijalle itselleen, kun taas kokonaiset 75 prosenttia siitä kulkeutuu ympäristöön. Laskelmien mukaan ympäristöön kulkeutuvassa savussa on tervaa kolme kertaa enemmän, bentseeniä viisi kertaa enemmän ja syöpää aiheuttavia aineita sata kertaa enemmän kuin pääsavussa, joka vedetään keuhkoihin. Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään triviaali ongelma.

Asiakkaiden lisäksi erityisesti ravintola-alan henkilöstö altistuu merkittävästi passiiviselle tupakoinnille. Heidän tilanteensa on sikäli huomattavasti heikompi kuin asikkaiden, koska he joutuvat työpaikallaan hengittämään tupakansavua lähes päivittäin ja tahtomattaan. Asiakas sen sijaan voi valita. Irlannissa helmikuussa 2002 julkistettu tutkimus Irlannin tupakkatilanteesta osoitti, että noin 150 pubien työntekijää kuolee vuosittain passiivisen tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin.

Ravintolatupakoinnin ovat Euroopassa kieltäneet jo mm. Norja, Irlanti, Malta ja Italia. Myös Ruotsissa astui viime kesänä voimaan tupakointikielto ravintoloissa. Miksi me emme jo toimi samoin? Mielestäni asiasta on jo enemmän kuin riittävästi näyttöä. Tupakkayhtiöt ovat etenkin Yhdysvalloissa pelotelleet ravintoloita ja hotelleja sillä, että tupakointikiellosta seuraa mittavia taloudellisia vahinkoja, kun tupakoivat asiakkaat lähtevät. Samaa tuntuvat pelkäävän myös suomalaiset tahot. Kuitenkin esimerkiksi Kaliforniassa 1996 voimaan tullut tupakoinnin kieltävä laki ei ole millään tavalla vaikuttanut ravintoloiden liiketoimintaan.

Itsekin ajattelisin sen niin, että kyllä alkoholin nauttiminen ja ravintoloissa käyminen silti pysyvät vakioina, vaikka sauhuttelu ravintoloissa kokonaan kiellettäisikin. Enemmänkin kuvittelisin, että tämä voisi lisätä ravintoloiden kävijämäärää, koska suurempi osa ihmisistä tulisi nyt ravintolaan tietäen, että se on savuton ja miellyttävä oleskelutila, jossa ei altistu sairauksille ja muille terveysriskeille. Ulkona tupakalla käyminen baari-illan aikana on toki ärsyttävää, varsinkin Suomen talvella. Sen voin uskoa. Se on kuitenkin huomattavasti parempi ja järkevämpi ratkaisu kuin sisällä polttaminen ja muiden ihmisten terveyden vaarantaminen.

Julkisuudessa esiintyneet puheenvuorot tupakoinnin puolesta ravintoloissa ovat olleet moninaisia. Muutamia hyviä pointtejakin on esitetty, mutta yllättävän monet kommenttipuheenvuorot ovat olleet loukkaantuneita ja lähes välinpitämättömiä. Välinpitämättömiä sikäli, että passiivisen tupakoinnin haitat on sivuutettu täysin. Aivan kuin tupakointikiellon kannattajat keuhkoaisivat turhasta. Aivan kuin tarkoituksena vain olisikin tehdä tupakoitsijoiden elämä vaikeammaksi. Keuhkoaminen onkin tässä suhteessa varsin osuva termi, sillä henkilökohtaisesti minä ainakin haluan pitää ne keuhkot, joilla keuhkoan.

Tupakoitsijoilla on oikeus tupakoida, sitä oikeutta heiltä ei ollakaan viemässä pois. Ymmärrän, että monet tuntuvat olevan sen vuoksi puolustusasemissa. Tässä ollaankin rajaamassa pois heidän oikeuttaan vaarantaa merkittävällä tavalla toisten ihmisten terveyttä. Tuskin kukaan edes haluaa sellaista oikeutta. Emmeköhän kaikki kuitenkin haluaa elää tällä maapallolla suunnilleen niin, että omalla toiminnallamme aiheuttaisimme minimaalisen vähän harmia ja haittaa toiselle ihmisille. Siksi olisikin tärkeää, että myös tupakoitsijat näkisivät savullisten baarien ja ravintoloiden vakavat ongelmat. Oma ja läheisten terveys on kuitenkin lähes kaikille ihmisille yksi elämän tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista. Näen asian vahvasti niin, että ravintoloiden ja baarien savuttomuus ajaisi siis sekä tupakoimattomien että tupakoitsijoiden etuja.

Viime kesänä julkaistujen mielipidemittausten mukaan 61 prosenttia suomalaisista aikuisista kannattaa täysin savuttomia tarjoilutiloja ravintoiloissa ja baareissa. Heistä hieman yli puolet olisi valmis sallimaan erilliset "tupakkakopit", joihin ei olisi tarjoilua. Mielipideilmasto on muuttunut parin vuoden aikana merkittävästi. Nyt olisi jo aika tehdä asille konkreettisesti jotain.

Kirotut kauneusihanteet

Taas on se aika vuodesta, kun laihduttaminen on kova sana. Kevät. Kesä ja aurinkorannat lähestyvät päivä päivältä nopeammin. Näyttää siltä, että monikin nainen paastoaa taas kesää varten, mutta vain siksi, että uikkarit mahtuisivat jälleen päälle ja olo olisi kenties hiukan parempi. Toisaalta voin ymmärtää tämän, sillä tuntuu olevan niin, että uimarannoilla meininki on aika raadollista. Selluliitti saa osakseen rankkaa arvostelua. Appelsiini-iho on kamalinta mitä voi olla. Mitä enemmän sinulla sitä on, sitä enemmän saat osaksesi kuikuilevaa, altakulmain tapahtuvaa paheksuntaa. Varsinkin naiset tuntuvat tekevän tätä toisilleen usein, varsin ilkeämieliselläkin tavalla. Kuten lihavuuteen tai ylipainoisuuteen aina suhtaudutaan, asenne on usein sama uimarannoillakin: läskit piiloon.

Kevät on ihanaa aikaa. Juuri kun pääsin sitä ylistämästä, muistinkin miten mukavia lieveilmiöitä kesä ja lämpö myös tuovat mukanaan. Yksi niistä ovat laihdutuskuurit ja uimarannat ja niiden välinen käsittämätön suhde. Kevät on siitä otollista aikaa, että juuri silloin on hyvä aika aloittaa laihdutus, koska tulokset näkyvät jo sitten pitkäjänteisesti kesällä ja voi huoleti liikkua kuumalla säällä vähissä vaatteissa tarvitsematta pelätä julkista paheksuntaa, joka usein kohdistuu vatsamakkaroihin, alleihin, jenkkakahvoihin.. Näitähän riittää. Siksipä monet naiset aloittavat juuri keväällä pikadieetin tai ihmekuurin saadakseen pois sen kilon-pari-jos-ei-kolmannenkin. Yleensä tähän 'laihikseen' kuuluu myös yllättävä, aktiivinen salilla rehkiminen ja muut aerobiset tukitoimet. Sinänsähän tuossa ei ole kerrassaan mitään pahaa. Liikuntahan itsessään on ihmiselle mitä loistavin tapa rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. Ja ihailtavaahan se on, jos joku päättää laittaa elämänsä remonttiin, pudottaa painoaan ja alkaa elämään ehkä hieman terveellisemmin.

Miten paljon naisten laihduttamisesta on loppujen lopuksi tätä? Siis sitä, että pudotetaan oikeasti pientä kertynyttä ylipainoa ja pistetään elämäntavat kunnolla uusiksi? Itse tämän läpikäyneenä voin sanoa, että tunnen lopulta aika vähän naisia, jotka ovat laihduttaneet juuri tämän vuoksi. Sen sijaan on todella yllättävää, miten moni nainen laihduttaa/puhuu painon pudottamisesta, vaikka siihen ei periaatteessa olisi mitään syytä. Todella monet täysin ihannepainoisetkin, hoikat naiset puhuvat laihduttamisesta ja painon pudottamisesta. Ja vielä useammat puhuvat 'rantakuntoon' pääsemisestä. Tarkoitetaanko tällä sitten sitä, että pitää olla kroppa niin timmissä kunnossa, ettei ainakaan selluliitti tuottaisi päänsärkyä? Eihän siinä ole sikäli mitään väärää, jos yksilö haluaa oman harkinnan mukaan pudottaa painoaan ihannepainostaankin alemmas. Onko siinä kuitenkaan oikeasti mitään mieltä? Kiinteyttäminenhän on tässä suhteessa ehkä hieman eri juttu, mutta se liittyy sinänsä samaan ilmiöön - hoikka, kiinteä nainen on kaunis nainen.

Joskus tuntuu kuitenkin, että juuri kaikkein hoikimmat naiset murhetivat/huolehtivat painonsa perään eniten. Ikään kuin kauneusihanteiden loputon hämähäkin seitti vetää naiset mukanaan tähän labyrynttiin, josta ei enää ole ulospääsyä. Kun kerran alat murehtia kauneuttasi/ulkonäköäsi, et pääse siitä enää irti. Enkä tällä nyt tarkoita, ettäkö itsestään huolehtiminen ja siisteys olisivat jollain lailla yliarvostettuja asioita. Päinvastoin. Ne eivät kuitenkaan varsinaisesti liity hoikkaakin hoikempaan kauneusihanteeseen.

Laihduttaminen tuntuu olevan kovin yleinen ilmiö lähes jokaisen naisen arjessa jossain vaiheessa elämää. Nyt keväällä se on kuuminta hottia siksi, että kesä lähestyy uhkaavasti ja samalla se tuo esiin sen kylmän tosiseikan, että kuumalla ei voi verhoutua kiloineen villakangastakkiin. Kesällä nimittäin lyhythihaiset paidat ja hameet voivat paljastaa jotain kovin vaarallista ja kiellettyä. Nimittäin kalvakat, treenaamattomat pohkeet ja käsivarret. Ja mitä vikaa niissä sitten on?

Minua itseäni tässä laihduttamis-ilmiössä kiukuttaa erityisesti se, että olemme kaikki naiset (varmaan myös lisääntyvässä määrin miehetkin) näiden pakottavien ihanteiden ja ideaalien tahdottomia uhreja. Antaudumme liian helposti vallitseville normeille sen sijaan, että oppisimme aktiivisesti kyseenalaistamaan niitä ja ajattelemaan laatikon ulkopuolella. Liian usein maailmassa arvioidaan ihmisiä ulkoisen olemuksen perusteella, vaikka kaikille kuitenkin opetetaan lapsina, että se mikä painaa, on ihmisen persoonallisuus ja luonne.

Ja sitten on vielä tämä tämmöinen juttu: ylipainoinen mies on helposti nallekarhu, ylipainoinen nainen taas vain lihava. Kaikki me toisaalta rimpuilemme näiden samojen rakenteiden sisällä ja samojen diskurssien vietävissä. Kuitenkin monet ilmiöt koskettavat naisia ja miehiä eri tavoin. Miksi näin on, sitä on vaikea suoralta kädeltä sanoa. Siihen on moniakin syitä. Kauneusihanteiden salakavala ujuttautuminen ajatteluun on kuitenkin pelottavaa. Varsinkin kun huomaa toisaalta yhä vain kasvavan plastiikkakirurgian vaikutuksen ja toisaalta vakavien syömishäiriöiden lisääntymisen. Näissäkin ilmiöissä juuri naiset ovat yliedustettuja. Sattumaako? Tuskin.


P.S. Lisättäköön vielä, ettei kirjoittajalla ole mitään aurinkorantoja tai auringonottoa vastaan.