25.8.2009

Eevan tyttäret

Suomessa naisliike ja feministinen diskurssi ovat ajautumassa pian umpikujaan. 17. elokuuta Vihreässä Langassa julkaistu juttu tukee tätä ajatusta. Vihreiden naisten pääsihteeri Sirpa Hertell ilmoittaa, etteivät miehet voi olla feministejä, koska feminismi on luonteeltaan sukupuolisidonnaista. Katsos vain! Näin vanhakantaista argumentaatiota ei ollakaan taas hetkeen kuultu. Olihan siis aikakin. Ikävällä tavalla tämäkin näkemys tuntuu tukevan entisestään heikkoa ja haurasta suomalaisen feministisen liikkeen tilaa. Suomessa feministinen liike on keskittynyt viime ajat olemassaolonsa puolustamiseen, jossa sisäinen kritiikki on sivuutettu täysin. Tämä on ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää.

Naisliike on keskittynyt kamppailemaan Suomessa viimeiden vuoden sisällä niin kutsuttua "uutta miesliikettä" vastaan. Vuosi kaksi taaksepäin esitettiin runsaasti kannanottoja uuden miesasian puolesta. Miesten oikeuksista oltiin huolestuneita. Tähän miesten oikeuksien vaatimiseen yhdistyi samalla feministien ja suomalaisen feministisen liikkeen alaslyöntiä. Tietysti, koska oli feministisen syytä, että vaikkapa asunnottomista suurin osa oli miehiä. Niin kutsuttua antifeminismin sanomaa alettiin julistaa monilla julkisilla foorumeilla. Julistavat tahot kokivat suomalaisen tasa-arvokeskustelun olevan liian feministisesti värittynyttä, koska siitä puuttui miesten näkökulma. Feministithän eivät olisi voineet tätä näkökulmaa keskusteluun tuoda. Miesliikkeen tehtävä oli tuoda tätä "miesnäkökulmaa". Vuosi sitten näille ajatuksille oli vielä runsaasti kysyntää. Miesasioiden asiantuntijoita haluttiin puhumaan ajankohtaisiin keskusteluohjelmiin, jossa tittelinä pelkkä sosiologi riitti usein takaamaan sen, että kävi yhteiskunnallisten ja sukupuoleen liittyvien asioiden asiantuntijasta.

Uusi mieliike keskittyi "miesnäkökulman" esiin tuomiseen, koska se oli heidän mielestään kadoksissa. Lisää miehiä varhaiskasvatukseen ja sosiaalihuoltoon. Kyllähän palvelut siitä paranisivat ja tasa-arvo ennen kaikkea. Valitettavasti "uuden miesliikkeen" analyysi ei ollut kovin johdonmukaista tai kriittistä. Sukupuolen tarkastelu rajautui myös heillä oman sukupuolen asioiden puolustamiseen. Historiallisesti naisliike on tehnyt näin jo ensimmäisestä aallosta lähtien 1800-luvun lopulta. Kriittiseen analyysiin päästiin kuitenkin sitä mukaa kun naistutkimus (sukupuolentutkimus) saavutti pohjaa akateemisena oppiaineena ja tutkimusta alettiin tehdä enemmän. Toisen aallon feministinen liike tiedosti sukupuolen olemassaolon rajoittavana kategoriana. Sukupuoleen suhtauduttiin jo tuolloin kriittisesti, mutta suuntautuminen oli kuitenkin vahvasti "naiserityinen". Naiserityisyyden painottamiselle on edelleen mielestäni oli kelvolliset perustelut.

Tämä toistuva "Jäniksenkorvien" käyttäminen tekstissä tekee tästä vaahtoamisesta melko turhaa. Syö uskottavuutta. Tosin, mitä sellaista, voisi myös kysyä.

Tämä niin kutsuttu "uusi miesliike" (hyvin löyhästi määriteltynä) ei kuitenkaan ole mitään sukua toisen aallon radikaalifeminismille saati akateemiselle kriittiselle miestutkimukselle, jolta liikkeen sen sijaan olisi hyödyllistä ottaa vaikutteita. Feministinen liike on ollut kriittinen pidempään, mutta suuntautuminen on ollut naisia koskettavien epäkohtien käsittelemisessä ja esiin nostamisessa.

Suomalainen feministinen liike joutui varpailleen "uuden miesliikkeen" taannoisen aggressiivisen hyökkäyksen ansiosta. Asiattomat häiriköt melusivat milloin milläkin foorumilla lähinnä lietsomassa feminismivihaa. Allekirjoitan tämän, en minäkään olisi jaksanut moista epäanalyyttista keuhkoamisia kuunnella tai lukea. Aina niihin vain törmäsi eikä niistä voinut olla harmistumatta tai pahoittamatta mieltään. Naisasialiitto Unioni julisti melko nopeasti sodan miesliikkeelle Tulvan teemoitetussa numerossa "Tulta munille". Naisliikkeen hyökkäys oli suora, sillä "uudelle miesliikkeelle" piti näyttää, että ei säikytty älyvapaata naaman aukomista. Vastattiin samalla mitalla. Naisliike vaikutti ajautuneen liiaksi puolustusasemiin, jotta oltaisiin voitu kohota rakentavammalle tasolle. Sen sijaan päädyttiin puolustamaan olemassa olevia valta-asemia, joita "uusi miesliike" oli selvästi uhkaamassa.

Feministinen liike on keskittynyt jo tovin sukupuolikriittiseen analyysiin, myös Suomessa. Yhteiskunnallisia epäkohtia on käsitelty molempien sukupuolten näkökulmasta. Tai ei niin miesten ja naisten erikseen, vaan nimenomaan sukupuolen. Ennen kaikkea juuri ymmärrys sukupuolen merkityksestä repressiivisiä rakenteita tuottavana kategorina on ollut yhteinen feministiselle liikkeelle. Tämä on näkemys, johon "uusi miesliike" ei voisi yhtyä, koska se ei vaikuta ensinkään ymmärtävän mistä tässä ajattelussa on kyse. Toki perinteinen naisliike ja "uusi miesliike" painivat eri sarjoissa, välttämättä. Lähtökohdat ovat kovin erilaiset. Miesten aktiivisuus ajaa sukupuolensa asioita on kuitenkin kasvanut ja tästä on olemassa järkeviäkin esimerkkejä, kuten Jukka Relanderin puheenjohtama Vihreä miesliike.

Ei ole yllättävää, että Relander kummastelee Sirpa Hertellin kuuskytlukulaisia lausahduksia. Minäkin ihmettelen. Olettaisin, että Vihreä miesliike on syntynyt feministisestä liikkeestä ja sen aateperinnöstä kun profeministimiehet ovat liittyneet yhteen. Yhdistyksen ero feministisiin naisjärjestöihin lienee se, että siihen voivat liittyä myös naiset. Naisjärjestöt ovat toistaiseksi sulkeneet ovensa miehiltä, eivätkä ovet ole aukeamassa. Vihreän miesliikkeen verkkosivuilla lukee seuraavaa: "Purkautuvan miesvallan tilalle haluamme kaikkien yksilöiden tasa-arvoista kumppanuutta kaikilla elämänalueilla". Tähänhän feministinen liikekin tähtää. Juuri tämä on aina ollut feminismin tavoite.

Miksi miehet eivät voisi olla feministejä? Hertell väittää feminismiä sukupuolisidonnaiseksi aatteeksi, mitä se varmaan osittain on. Historiallisilta osin. Käsitteenä ja ajatteluperinteenä feminismi tarkoittaa kuitenkin paljon muutakin. Käsite on mahdollista määritellä uudelleen tai ottaa naisten ja miesten yhteisomistukseen sen sijaan, että se yritettäisiin liittää keinotekoisesti ja väkisin sellaiseen yksityisomistukseen, joka ei ole perusteltu. Hertell toteaa seuraavaa: "On hyvä, että tasa-arvoasioita pohditaan omista lähtökohdista käsin. Toivon, ettei enää haeta vastakkainasetteluja. Kyllä naisliike myöntää, että miehilläkin on tasa-arvo-ongelmia, esimerkiksi huoltajuus- ja terveysasiat.” Tasa-arvon pohtiminen omista lähtökohdista käsin tarkoittaa tietysti Hertellin mukaan sitä, että naiset pohtikoon ratkaisuja keskenään ja miehet keskenään. Ja feminismiin omistusoikeus on vain naisilla. Sitten jossain kivassa pöydässä kohdataan. Eikä konflikteja sitten.

Vanhakantaistahan tämä vain on. Se antaa kuitenkin jonkinlaisen vihjeen siitä missä tilassa suomalainen feministinen kenttä on tällä hetkellä. Naisliike on juuri nyt nähtävästi keskittynyt liikaa omiin epävarmuuksiinsa sen sijaan, että se kykenisi harjoittamaan raakaa itsekritiikkiä. Jos feminismi määritellään sukupuolisidonnaiseksi, se tarkoittaisi Hertellin mukaan sitä, että kyse on ajattelusta, jonka vain naissukupuolen omaavat ihmisyksilöt voivat ymmärtää tai kokea. Sillä ei voisi olla merkitystä muille kuin naisille. Moisen sukupuoleen perustuvan erittelyn ylitse juuri naisliikkeen tulee itse päästä. Tämä alkaa jo kuulostaa niin väsyneeltä.

Suomeen olisi perusteltua perustaa feministinen yhdistys, johon sekä miehet että naiset voisivat liittyä jäseneksi. Tarvitaan yhteinen foorumi. Sellainen puuttuu, mutta sellaiselle olisi tarvetta. Erillisille nais - ja miesjärjestöille voi olla tarvetta tästä huolimatta. Joissain muodoissa. Tällä en tarkoita salaseuroja ja kaveriporukoita, vaan jotain järkevää tavoitetta palvelevia ja hyvin perusteluja yhdistyksiä tai järjestöjä. Feministisen liikkeen ensisijainen tehtävä on ihmisyksilöiden (sekä miesten että naisten) tietoisuuden ja kriittisen ajattelukyvyn lisääminen tunnistamaan näitä valtarakenteita, jotka sukupuolen/sukupuolten kautta uusintavat itseään. Muutoin yksilöt eivät opi tunnistamaan käytännön tasolla epäoikeudenmukaisia ja syrjiviä käytäntöjä ja tapoja vaan uusintavat niitä, koska olettavat niiden olevan sukupuolille luontaisia ominaisuuksia ja eroavaisuuksia, jotka määrittävät ihmisten välisiä eroja.

12.8.2009

Popmusiikki rikkoi sydämen

Parasta maailmassa on ehkä musiikki. Saattanee olla, että taidemuodoista olen aina arvottanut musiikin korkeimmaksi. Musiikin olemassaolon olennaisuutta on vaikea kiteyttää yhteen lauseeseen. Sen nauttiminen on harvoin tietystä paikasta ja ajasta kiinni.

Musiikissa on niin paljon elementtejä, jotka tavoittavat tulkitsijan välittömästi. Sävelten kantautuminen kuulijan korvaan voi melko nopeasti herättää jonkin tunteen tai elämyksen. Siihen tarvitaan parhaimmillaan vain yksi onnistunut, kaunis sointu.

Popmusiikin rooli omassa elämässäni taisi korostua ennen kaikkea yliopisto-opintojen alettua. Jossain kohtaa, se taisi olla vuonna 2000, kun löysin The Smithsit, saatoin sanoa, että rakastuin popmusiikkiin. Oma suhteeni popmusiikkiin alkoi The Smithsien kautta, vaikka yllättäen olin ennen vuotta 2000 musiikkia kuunnellut. Merkitykset muodostuvat vuosien mittaan kerroksittain, toinen toisensa päälle. Samalla ne vahvistuvat. Ja aina se oli yhtye, johon halusin ja tunsin tarvetta palata.

Popmusiikkia ei ole totuttu hahmottamaan älykkäänä, koska valtavirtainen tuotanto on kaikkea muuta kuin henkevää saati ajatuksia herättävää. Vaihtoehtoista poppia tehdään onneksi edelleen kiitettävästi ja kunnianhimoisemmin tavoittein kuin mitä voidaan sanoa eräästä legendasta, joka juuri esiintyi Helsingissä Jätkäsaaressa ennätysmäiselle 85 ooo ihmiselle.

80-luvulla asiat olivat hieman toisin. Runotyttönä olin kuitenkin auttamattomasti myöhässä herätessäni rakastamaan popmusiikkia The Smithsien kautta vasta 2000-luvulla. Olin vasta lukion toisella ja kolmannella luokalla tuolloin. Kun parisen vuotta myöhemmin saatoin sanoa muodostaneeni siteen bändiin, olin vain myöhässä. Mutta mitä sitten. 80-luvulla syntyneenä en olisi voinutkaan kovin aikaisessa vaiheessa herätäkään asiaan. Olinhan vasta 5-vuotias kun yhtyeen viimeisin levy julkaistiin.

Ylioppilaslehdessä päätoimittaja kirjoitti pääkirjoituksessaan noin kolmisen vuotta sitten, että yliopistolla hengaavan maailmanparantajan ja ikiopiskelijan olisi aika herätä todellisuuteen ja kasvaa aikuiseksi. Enää ei ollut sopivaa mennä kotiin, kuunnella Smithsejä ja itkeä itsensä uneen. Tunnustan tehneeni pääkirjoituksessa esitettyjä asioita. Mitähän se kertoo minusta.

Popmusiikin kauneus syntyy The Smithsien kohdalla melodioiden helppoudesta, keveydestä ja tarttuvuudesta. Toisaalta melodioiden keveyteen ja tarttuvuuteen on onnistuttu yhdistämään melankolia, ironia ja syvät tunteet. Kappaleiden sävellykset ovat verrattaen helppoja, mutta tekstit sisällöltään kaikkea muuta kuin kevyitä tai helppoja. Oman eksistenssin tuskaan Smithsien kuunteleminen on itselläni aina auttanut välittömästi. Ironia on väline, jonka avulla Steven Patrick Morrissey on sanoittaessaan yhtyeen (ei tietenkään yksinomaisesti ja omakätisesti) kappaleita taltuttanut monia vaikeita ja tuskallisia ihmiselämään ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä teemoja. Smithsien kappaleissa ironian avulla monista ihmisen elämässä vaikuttavista suurista kysymyksissä on saavutettu lähes banaali taso. Asioiden banalisointi ironian avulla on vapauttavaa. Aidosti tyydyttyvää ja koskettavaa.

Tavallaan Smithsejä diggailevien ihmisten pilkkaaminen on luontevaa ja johdonmukaista. Minkä tahansa yhtyeen yletön nostalgisointi on jo pilkan arvoista. Tarvitaan tietynlaista mustaa huumorintajua, jotta kaikki sävyt avautuisivat. Joillekin sarkasmi ja ironia ovat tuntemattomia asioita. Kyseiset ihmiset eivät todennäköisesti kuuntele Smithsejä. Vielä vähemmän he nostalgisoivat yhtyeen tuotannon äärellä.

Minulle Smithsit ja popmusiikki yleensä ovat kuitenkin melko vakava asia, vaikka ei elämää suurempi. Mitä muuta nyt voisin kirjoittaa bändistä, joka on edesauttanut minua rakastumaan popmusiikkiin ja särkemään sydämeni sen tähden.

Musiikin - niin kuin taiteen ylipäätään - ei pitäisi olla koodikieltä, vaan siinä tulisi olla myös helppoa tarttumapintaa. Kaikkia merkityksiä ei pidä joutua purkamaan ulos taiteesta, vaan tulkintapintojen tulisi olla saavutettavissa. Kaikki taide ei vetoa kaikkiin ihmisiin. Yksinkertaista ja helppoa.

Nyt lienee sopivaa hiljentyä täällä ja laittaa hetkeksi soimaan sadoista soittokerroista yhtään kulumaton The Queen is Dead. Kuunnellessani sitä en kuitenkaan itke, vaan hymyilen.