Lapsellista

Parisen viikkoa taaksepäin NYT-liite julkaisi provosoivasti otsikoidun jutun kotiäideistä: "Naisasialiike. Kapinallinen kotiäiti Jaana Rogers tovereineen vaatii tasa-arvoa lastenhoitoon: naisen paikka on kotona." Jutussa haastateltiin kolmea vantaalaista kotiäitiä, jotka kertoivat arjestaan ja ilostaan toimia kotiäitinä.

Jo kirjoituksen otsikko pisti silmääni aamukahvipöydässä. Olen usein hyvin herkkä tämän tyyppisille hyvin provokatiivisille kirjoituksille, joiden valossa feminismiä mediassa usein maalataan. Viime syksynä (vai oliko se loppukesästä) City-lehden Anna Perho kirjoitti feminismistä varsin amatöörimäisella, hyvin provokatiivisella tavalla. Olin todella kiukkuinen luettuani jutun tuolloin, koska se sisälsi aivan luvattoman paljon karkeita yleistyksiä ja jopa suoranaisia asiavirheitä. Provoilussa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se saattaa helposti riistäytyä käsistä. Sen sijaan, että toimisi keskustelun avaajana, saattaa käydä niin, että huonosti kirjoitettu provokatiivinen juttu päätyy vain pahentamaan vallitsevia stereotypioita. Näin taisi kyllä käydä City-lehden jutussa. Selkeästikään Anna Perho ei hallinnut kirjoittamiaan asioita. Se on toisaalta surullista, sillä jos hän olisi oikeasti tuntenut edes faktat, hän olisi voinut kirjoittaa älykkäämmän ja silti nasevan provosoivan jutun, joka olisi todella voinut jopa rikkoa vallitsevia stereotypioita.

*** **

NYT-liitteen juttu oli kirjoitettu varsin asiallisesti ja fiksusti. Siinä puhuivat kotiäidit omalla suullaan. Otsikointi syyllistyi kuitenkin provoasteellaan siihen samaan, mihin Perhon koko kirjoitus City-lehdessä: siinä menivät puurot ja vellit pahasti sekaisin.

Arvostan suuresti naisia, jotka jäävät kotiäideiksi. Lasten kokopäivätoiminen kasvattaminen on varmasti todella palkitsevaa ja antoisaa. Varmasti kaikki vanhemmat haluaisivat olla lastensa kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Nykyiset työelämän vaatimukset ja vanhempainvapaiden järjestelyt tekevät sen kuitenkin monin tavoin hyvin hankalaksi sekä äideille että isille. Lisäksi yksinhuoltajien tilanne on tässä suhteessa kaksinkertaisen uuvuttava. Heillä ei ole kertakaikkiaan mahdollisuutta 'syleillä' kotiäitiyttä tai paremminkin kotivanhemmuutta, kuten NYT-liitteessä kommentoivat naiset.

Vanhemmuus on varmasti lähes kaikille ihmisille tärkein ja merkityksellisin asia elämässä. Totuus kuitenkin on, että kaikki naiset eivät yksinkertaisesti halua olla kokopäivätoimisia kotiäitejä, niin palkitsevaa kuin se voikin olla. Monet naiset (ja miehet) haluavat myös tehdä töitä ihan vain siksi, että heillä on mielekäs työ, josta he todella pitävät. Heitä ei pitäisi syyllistää tästä. Liian usein ura ja lapsi asetetaan vastakkain ja normitetaan. Uraansa panostavat perheelliset ihmiset tuomitaan hyvin useassa yhteydessä.

En näe mitään syytä, miksi ihminen ei voisi sekä työskennellä mielekkäässä päivätyössä että huolehtiaan lapsistaan täysipainoisesti. Tämä vaatii tietysti organisointia, luovuutta, tahtotilaa ja molempien vanhempien yhtäläistä panosta lasten hoitoon. Lisäksi tämä vaatii myös yhteiskunnalta aktiivista politiikkaa, jolla taataan ihmisille mahdollisuudet yhdistää perhe - ja työelämä ilman kohtuuttomia uhrauksia. Siksi erityisesti yksinhuoltajien tilanteeseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota, koska he joutuvat usein pärjäämään yksin. Yksinhuoltajanaiset muodostavat ( yhdessä leskeytyneiden ja eronneiden naisten kanssa) nykyään monissa EU-maissa merkittävän ryhmän, joka elää yhä useammin lähes köyhyysrajalla. Yhdysvalloissa tämä on ollut jo pitkään yleistä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verraton kansalaisuuten perustuva sosiaaliturva on ehkäissyt monelta osin tällaisia ongelmia kehittymästä aivan niin vakaviksi kuin mitä muualla. Valitettavasti siihenkin yritetään kasvavasti ajaa muutoksia tässä kaikkinaisessa ja tukahduttavassa uusliberalismin hengessä.

*** **

Usein juuri perheelliset naiset ovat niitä, jotka tuntuvat kokevan eniten syyllisyyttä siitä, että panostavat työhönsä. Syyllistäminen tuntuu olevan vielä erityisen yleistä juuri naisten kesken. Myös NYT-liitteen haastattelemat kotiäidit syyllistyvät kanssasisartensa syyllistämiseen. He puhuvat ponnekkaasti oman asemansa puolesta. Ja hyvä niin. On totta, että Suomessa ei kotiäitiys ole ollenkaan niin yleistä kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maissa, kuten Saksassa. On varmasti myös totta, että kotiäidit saavat osakseen myös kummeksuvaa paheksuntaa ja kyselyitä siitä, mitä he oikein tekevät kotona. Aivan kuin lasten kasvattaminen ei olisi mielekästä ja arvokasta työtä. Miksi naisten täytyy kuitenkin kokoajan syyllistää toisiaan? Miksi emme voi vetää yhtä köyttä?

Samalla kun ko. kolme naista puhuvat kotiäitiyden puolesta, he tulevat kuitenkin myös vahvasti kritisoineeksi työssäkäyviä äitejä. Sen lisäksi he haukkuvat suorasanaisesti koko suomalaisen päivähoitojärjestelmän. Psykologiset tutkimukset kuulemma todistavat, että päiväkoti ei ole oikea paikka lapselle. En lähde kieltämään tätä, koska siinä on varmasti myös totuuttakin. Kuitenkin monet tutkimukset todistavat myös päivähoidon puolesta. Nykyisellään päiväkodit kärsivät samasta ongelmasta mistä muutkin julkisen sektorin palvelut: resurssien puutteesta. Suuret ryhmäkoot ja henkilökuntavajeet heikentävät nykyisellään kasvatuksen ja hoidon laatua. Tilanne on siis monessa suhteessa hyvin ongelmallinen. Päiväkodissa ei mielestäni kuitenkaan sellaisenaan ole mitään lapsen psyykea vaurioittavaa. Kolme vantaalaista kotiäitiä on kuitenkin eri mieltä. Haastattelussa vilahtelee useassa kohtaa lähes keskiaikaisia argumentteja. Mutkat vedetään todella suoriksi.

Lisäksi eräs haastateltavista totetaa, että on hänen mielestään selvää, että varhainen päivähoito on syynä moniin yhteiskunnan ongelmiin. Rankkaa tekstiä. Ja tämä vain esimerkkinä kommenteista, joilla lasten kotihoitoa perusteltiin. Karvat nousevat väkisinkin pystyyn. Jos asiaa tarkasteltaisi toisinpäin, voitaisi varmasti todeta, että ongelmia nuorten elämässä esiintyy aivan yhtä paljon, olivat vanhemmat sitten kokoajan kotona tai eivät.

*** **

Surullista on huomata, miten omistavasti naiset yleensäkin monissa tapauksissa suhtautuvat kysymykseen lapsista. Kotiäitiys on monille ylpeydenaihe, ja niin sen tuleekin olla. Samalla kuitenkin unohdetaan, ettei hoiva ole naisten yksinoikeus. Miksi näin kuitenkin käytännössä tapahtuu? Niin yhteiskunnassa kuin asenteissakin. Miksi järjestely ei voi yksinkertaisesti olla niin, että molemmilla vanhemilla on mahdollisuus jäädä kotiin yhtäläisesti ilman, että toisen heistä on otettava päävastuu? Poliittisilla toimenpiteillähän tämäkin on muutettavissa.

Toivottavasti vanhemmuuden kustannukset saadaan lähitulevaisuudessa tasattua jollain käytännön järjestelyllä. Kyse on myös miesten oikeuksista. Tasa-arvoa tukee parhaiten se, että molemmat vanhemmat saavat osallistua yhtäläisesti lastensa hoitoon. Ei ole kenellekään edullista, että pönkitetään vain naisten asemaa kotona. Kysehän on kuitenkin feminismissäkin sukupuolten välisestä tasa-arvosta, ei vain naisten välisesta keskinäisestä tasa-arvosta, kuten jutun otsikkokin ikävällä tavalla vihjailee.