Valinnanvapauden pakko

Suomalainen perhevapaajärjestelmä rakentuu yhdeksän kuukautta kestävälle vanhempainvapaalle sekä yleensä tämän jälkeen alkavalle hoitovapaalle, jonka avulla lasta voidaan hoitaa aina kolmivuotiaaksi asti kotona. Mallia on luonnehdittu sosiaalipolitiikassa uusfamilistiseksi, sillä siinä korostuu merkittävästi valtion rahallisin etuuksin ja tuin tukeman yksityisesti tuotetun hoivan rooli.

Tarkasteltaessa suhdetta esimerkiksi Ruotsiin ja Norjaan, jossa hoivapalvelujen tuottaminen nojaa vahvasti julkiseen palvelutuotantoon, suomalainen malli muodostaa selkeän poikkeuksen Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden egalitaristisessa perinteessä. Suomi on runsaat kaksikymmentä vuotta sitten ottaessaan käyttöön kotihoidon tukeen perustuvan hoitovapaajärjestelmän, ottanut ison askeleen kohti konservatismia.

Suomalaiselle perhevapaamallille vaikuttaa löytyvän hämmästyttävän paljon julkista tukea, vaikka perhevapaajärjestelmää onkin viime vuosina ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti erityisesti tuotetun hoivan osalta. Keskeisin argumentti yksityistä eli lasten kotona tapahtuvaa hoivaa puolustavien taholta on usein ääneen esitetty vetoomus perheiden vapaudesta valita itse tapa, jolla he lapsensa hoidon järjestävät. Tosiasiassa ylistetty ”vapaus” suosii käytännössä vain työmarkkina-asemaltaan vakaassa tilanteessa olevia naisia ja miehiä tai perheitä, joissa puolisoiden välillä vallitsee kohtalaisen suuret tuloerot. Monille naisille valinta jäädä kotiin hoitamaan lastaan sen sijaan, että veisi lapsen päivähoitoon, ei ole varsinaisesti valinta vaan usein myös taloudellisten olosuhteiden pakko. Kaikilla ei ole työsuhdetta, johon palata.

New Public Management näkyy kuntatasolla hoivan järjestämisen suhteen tehdyissä ratkaisuissa, joissa samalla kun ollaan korotettu kotihoidontuen kuntalisää, on korotettu myös päivähoitomaksuja. Ratkaisuja on perusteltu taloudellisin argumentein. Kotona tuotettu hoiva nähdään myös kustannustehokkaana. Samalla implisiittisesti oletetaan, että hoivan tuottajina toimivat edelleen naiset. Poliittisilla ratkaisuilla ja tukitoimenpiteillä tuetaan vallitsevaa rakennetta.

Keskustelu hoivasta on ideologista, eikä tätä seikkaa tule jättää huomiotta. Yksityisen, kotona tapahtuvan hoivan perusteluja on pyritty neutralisoimaan vetoamalla erityisesti yksilön perusoikeuteen: vapauteen valita. Ajatus rakentuu käsitykselle mahdollisuuksien tasa-arvosta ja on sellaisenaan kohtalaisen naiivi ja yksisilmäinen. Yhdenvertaiset mahdollisuudet eivät valitettavasti johda useinkaan yhdenvertaisiin lopputuloksina, eikä kyse totisesti ole vain elämänpoliittisista ratkaisuista. Rakenteellisia tekijöitä ei voida ohittaa pohdittaessa yksityisen ja julkisen hoivan suhdetta.

Vallitseva perhepoliittinen diskurssi Suomessa korostaa sinnikkäästi yksityisen hoivan merkityksellisyyttä. Samalla kun se vahvistaa vallitsevia konservatiivisia sukupuolirooleja ja sukupuolten välistä työnjakoa, se tulee yhä vain uudelleen alleviivanneeksi naisten erityisasemaa ja etuoikeutta hoivaajina. Tällaista etuoikeutta vanhemmuuteen naisilla ei ole, vaikka viime aikoina julkisuuteen tullut ns. ”kotiäitiliike” näin pyrkii toistuvasti esittämään. Molemmilla vanhemmilla on perheessä yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet osallistua lasten hoitoon ja kasvatukseen ja tätä on jatkossakin tuettava.

Yksityistä hoivaa korostava perhepoliittinen diskurssi on suomalaisessa julkisessa keskustelussa liittoutunut vahvasti uusliberalismin ja siihen läheisesti liittyvän konservatiivisen perhekäsityksen kanssa. Vallitsevaan keskusteluun on syytä suhtautua kriittisesti. Perhevapaajärjestelmän rakenteellinen tarkastelu osoittaa, että ”vapaa” valinta on tosiasiassa kaikkea muuta kuin vapaa. Ideologisesti ja poliittisesti yksityisen hoivan suosiminen julkisen kustannuksella on sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen kannalta kestämätön ratkaisu.

Prostituutiokeskustelusta Pohjoismaissa

Pohjoismaisen tasa-arvotiedon keskus (NIKK) järjesti 16.-17.10.2008 konferenssin Tukholmassa teemalla ”Prostituutio Pohjoismaissa”. Konferenssi pohjautui tutkimusprojektiin, johon NIKK oli saanut tehtävänannon Pohjoismaiden tasa-arvoministereiltä. Tukholmassa järjestetyssä konferenssissa tutkimusprojektin tuloksia esiteltiin maittain. Lisäksi järjestettiin yhteispohjoismainen paneelikeskustelu, jossa prostituutiopolitiikkaa tarkasteltiin maittain teoreettisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta.

Tutkimusprojekti ja Pohjoismaat

Pohjoismaisen tasa-arvotiedon keskuksen (NIKK) toteuttaman tutkimusprojektin tavoitteena oli prostituution tarkasteleminen Pohjoismaissa, painopisteenä erityisesti pohjoismaisten valtioiden prostituutiopolitiikan erot ja yhtäläisyydet. Tavoitteena oli analysoida prostituution ja seksuaalisiin tarkoituksiin suuntautuneen ihmiskaupan tilannetta Pohjoismaissa ja arvioida ilmiötä yhteisen tietopohjan kautta tasa-arvoperspektiivistä.

Konferenssin kulkua seuratessa kävi ilmeiseksi, että pohjoismaisten valtioiden välillä on sekä merkittäviä yhtäläisyyksiä että eroja koskien prostituutiopolitiikkaa. Eroja ja yhtäläisyyksiä tarkasteltiin tutkimusprojektissa suhteessa prostituutiomarkkinoiden kehitykseen, prostituution laajuuteen, lainsäädäntöön, sosiaalisiin toimenpiteisiin sekä asenteisiin.

Vuoden ajan kestänyt tutkimusprojekti keskittyi erityisesti kolmeen ongelma-alueeseen: (1) prostituution ja seksuaalisiin tarkoituksiin suuntautuneen ihmiskaupan esiintymiseen ja laajuuteen Pohjoismaissa, (2) prostituution ja ihmiskaupan oikeudelliseen käsittelyyn ja siihen kohdistettuihin sosiaalisiin toimenpiteisiin sekä (3) prostituutioon ja ihmiskauppaan kohdistuviin asenteisiin ja suhtautumiseen Pohjoismaissa.

Prostituutio nähdään pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa haasteena. Yhtenäisen prostituutiopolitiikan muokkaaminen on erityisen haasteellista siksi, että prostituutiomarkkinat elävät jatkuvassa muutostilassa ja lainsäädännölliset ja sosiaaliset toimenpiteet seuraavat usein kehityksestä jäljessä.

Prostituution tutkiminen ilmiönä on myös vaikeaa ja aiheesta kerätty tieto on usein sirpaleista ja hajanaista. Kattavan ja monipuolisen tiedon saaminen ilmiöstä on osoittautunut työlääksi. Erityisesti sisätiloissa tapahtuvasta prostituutiosta on vaikea saada tietoa. Käytettävissä olevat tiedot perustuvat prostituoiduille tarjottujen palvelujen kautta esiin tulleisiin asiakkaiden kertomuksiin sekä poliisitutkinnassa ilmenneisiin tietoihin. Pääasiallinen kanava prostituutiosta saatavan tiedon saamisessa on ollut Pohjoismaissa tehty sosiaalityö ja sen kautta koordinoidut sosiaaliset toimenpiteet. Lainsäädännön vaikutusta prostituutioon ei ole pystytty vielä tutkimaan riittävästi.

Poliittiset ja taloudelliset muutokset, erityisesti lisääntyvä globaali eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus, ovat vaikuttaneet prostituutiomarkkinoihin Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa. Erityisesti prostituutiossa mukana olevien ulkomaisten naisten määrä on lisääntynyt ja ylikansallinen prostituutio muodostaa merkittävän haasteen ihmiskaupan vastaisessa työssä.

Lainsäädäntö, sosiaaliset toimenpiteet, asenteet

Pohjoismaat ovat sitoutuneet kansainvälisten sopimusten kautta puuttumaan ihmiskauppaan ja paritukseen. Lainsäädäntö vaihtelee eri Pohjoismaissa kuitenkin suuresti, sillä kansanväliset sopimukset eivät määrittele selkeitä välineitä tavoitteiden saavuttamiselle. Ongelmalliseksi on muodostunut myös se, että rajanveto ja määrittely prostituution ja ihmiskaupan välillä eroaa Pohjoismaittain.

Pohjoismaiden käytännöt eroavat toisistaan sekä lainsäädännön että palvelujärjestelmän suhteen. Lainsäädäntö on muodostunut keskeiseksi osaksi prostituution ja ihmiskaupan torjunnassa. Lainsäädännön rooli on erityisesti viime vuosina korostunut entisestään ja puhutaan erityisesti prostituutiopolitiikan oikeudellistumisesta.

Seksin osto on tällä hetkellä kriminalisoitu Ruotsissa (1999) sekä osittain Suomessa (2006). Norjassa laki seksin oston kriminalisoinnista astuu voimaan vuonna 2009. Tanskassa ja Islannissa seksin ostoa ei ole kriminalisoitu, mutta kymmenen vuoden sisällä molemmissa maissa on sen sijaan poistettu kielto elättää itsensä prostituutiolla.

Lainsäädäntö Pohjoismaissa on ollut viimeisinä vuosina monien muutoksien kohteena. Lainsäädäntöä on tarkennettu parituksen osalta ja erityisesti ihmiskaupan torjuntaan on luotu omaa lainsäädäntöä tehokkaamman puuttumisen mahdollistamiseksi.

Sosiaalisilla toimenpiteillä on ollut merkittävä rooli prostituution parissa työskentelyssä. Prostituutio on Pohjoismaissa määritelty erityisesti sosiaaliseksi ongelmaksi, jota tulee hoitaa ensisijaisesti sosiaalisten toimenpiteiden (sosiaalityön) kautta. On tärkeää huomata, että sosiaalisten ongelmien oikeudellinen säätely on lisääntynyt. Sosiaalisten toimenpiteiden koordinoijina kaikissa Pohjoismaissa ovat pääosin kunnat ja kansalaisjärjestöt, vaikka palvelujärjestelmissä on yhä huomattavasti kehittämistä.

Eroja Pohjoismaiden välillä esiintyy siinä miten prostituutio konstruoidaan sosiaaliseksi ongelmaksi ja millaiset toimenpiteet nähdään sopiviksi. Aiheesta käytiin konferenssissa vilkasta keskustelua. Keskustelussa erityisesti sosiaalisiin toimenpiteisiin liitettävät hoivan ja huolenpidon käsitteet ovat saaneet kritiikkiä niihin implisiittisesti sisältyvästä vallasta ja kontollista.

Tutkimusprojektin yhtenä tavoitteena myös oli kartoittaa naisten ja miesten asenteita prostituutioon ja ihmiskauppaan. Resursseja uusien laajamittaisten asennekartoitusten tekoon projektin puitteissa ei ole ollut, mutta Ruotsissa toteutettiin kansallisen lisärahoituksen turvin ensimmäinen laaja kyselytutkimus seksin oston kiellosta. Tämän lisäksi on pääosin kerätty empiiristä materiaalia kvalitatiivisten tutkimusten kautta.

Osa asennetutkimuksista keskittyi analysoimaan prostituutiodiskursseja ja toisissa pyrittiin kuvailemaan prostituutiota ja prostituutiopolitiikkaa koskevien asennetutkimusten tuloksia. Tulokset asennetutkimusten suhteen olivat yllättäviäkin. Asenteet prostituutioon vaihtelevat sekä viranomaisilla että kansalaisilla yleensä.

Pohjoismaiden välillä esiintyy eri tapoja määritellä prostituutio sosiaalisen ongelmana, mutta tästä huolimatta erot Pohjoismaiden ja muun maailman välillä ovat kuitenkin suuremmat kuin Pohjoismaiden sisällä.

Ideologinen kysymys

Näkemyksiin prostituutioista vaikuttavat aina ideologiset seikat. Prostituutiopolitiikan ideologisuus näkyy keinoissa, joilla prostituutioon pyritään puuttumaan sekä tavoitteissa, joihin puuttumisella pyritään. Lisäksi ideologisuus näkyy vahvasti siinä, millaisena prostituutio laajemmin hahmotetaan; onko kyseessä yksilön itsemääräämisoikeuteen liittyvä asia vai yhteiskunnallinen ja rakenteellinen epätasa-arvo.

Pohjoismaissa on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan prostituutiopolitiikka olisi jopa liiaksi ideologisesti latautunutta. Ideologisuuden esitetään olevan ristiriidassa käytännön tiedon kanssa ja sumentavan ilmiön puolueetonta tarkastelua. Kaikki tieto on kuitenkin viime kädessä ideologista. Muun väittäminen olisi epärehellisyyttä tarkasteltavaa ilmiötä kohtaan. Siksi ideologisten premissien tarkastelu avoimesti tulee sisällyttää itse prostituutiopolitiikkaan.

Ideologisuuden kritiikillä viitataan ilmeisemmin Pohjoismaista erityisesti Ruotsiin, jossa vuonna 1999 voimaan astuneen seksin oston kriminalisoivan lain taustalla oli erittäin voimakas tasa-arvopoliittinen diskurssi. Ruotsissa prostituutio nähtiin miesten väkivaltana naisia kohtaan ja tuolloin säädettyä lakia voidaan kuvata normatiiviseksi, sillä sen päätavoitteena on ollut vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja asenteisiin prostituutiota kohtaan.

Prostituutio ja ihmiskauppa tulee nähdä laajemmin rakenteellisena sukupuolten välistä epätasa-arvoa tuottavana ilmiönä. Sen suhteen on tärkeää ottaa eettinen kanta, tuoda se keskusteluun ja pyrkiä sitä kautta vaikuttamaan ihmisten asenteisiin.

Prostituution ja ihmiskaupan torjuntaan tulee panostaa mittavien toimenpiteiden ja pitkäjänteisen sosiaalisen työn kautta. Erityisen tärkeää on nähdä, etteivät prostituutio, kansainvälinen ihmiskauppa ja siihen liittyvä rikollisuus ratkea vain juridisilla toimenpiteillä, vaikka lainsäädännöllä onkin merkittävä rooli. Tarvitaan myös yhteiskunnallisesti jaettu näkemys siitä, että toisen ihmisen ostaminen ei ole hyväksyttyä missään olosuhteissa.

Tarkempaa tietoa konferenssista ja siellä käydyistä keskusteluista löytyy NIKK:n verkkosivuilta osoitteessa: http://www.nikk.uio.no/om/prostition_finsk_e.html

Kannustavuutta lapsentekoon

Liisa Hyssälä toteaa viikonloppuna Turun Sanomien laatimassa haastattelussa, että haluaisi allokoida lisää tukea lapsia tekeville opiskelijoille. Hän on lähinnä huolissaan Suomen nykyisestä ja tulevasta huoltosuhteesta, kuten hän itsekin haastattelussa toteaa. Ensisynnyttäjien ikä on kohonnut. Syyksi on tiedetty jo pidempään kertoa naisten kouluttautumisen sekä pitenevät työurat. Hyssälä toteaakin, että syntyvyys pitäisi nyt saada suuremmaksi, jotta sosiaaliturva saataisiin tulevaisuudessa rahoitetuksi.

Opiskelevien vanhempien tukeminen on lämpimästi kannatettavaa. Monet opiskelevat lapsiperheet sinnittelevät minimivanhempainpäivärahalla ja opintoetuuksilla, käyden mahdollisesti töissä ja yrittäen suorittaa samalla opintojaan loppuun. Lapsesta huolehtiminen ja opintojen loppuun vieminen vaativat sekä taloudellisia että henkisiä voimavaroja. Kannatan lämpimästi opiskelevien lapsiperheiden tukemista.

On kuitenkin vallan toinen asia käyttää perhepoliittisena kannustimena rahaa. Tämä on yleinen argumentti, jolla viime aikoina on lapsiperheiden asioissa vedottu päättäjiin. Argumentti kuuluu näin: Ihmisiä pitää tukea enemmän, jotta he haluaisivat hankkia ja lopulta hankkisivat lisää lapsia. Ajattelun mukaan, taloudellinen hyvinvointi ja vakaus kannustaisivat automaattisesti nuoria pätkätöissä käyviä ja opiskelevia pariskuntia hankkimaan lapsia, koska kaikkihan on vain kiinni rahasta. Tässä ajattelussa haiskahtaa hieman konservatismi. Siksi onkin sopivaa, että näitä lausuntoja ovat viime aikoina antaneet erityisesti sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä sekä taannoin pääministeri Matti Vanhanen.

Puhutaan kansantalouden kokonaisedusta. Mitä se tarkoittaa? Kun vihjataan, että naisten korkeakouluttautuminen ja kiinnostus pysyä työelämässä ovat syinä ensisynnyttyjien keski-iän kohoamiseen, ei olla kovin kaukana siitä niin kutsutusta guilt trip' stä. Puheet syntyvyyden laskusta ja huoltosuhteen heikkenemisestä kärjistyvät helposti kovin yksipuoliseksi ongelmaksi: miksi naiset kouluttautuvat ja tekevät töitä? Millä heidät saataisiin olemaan kotona? Kun puhutaan lisääntymisestä, keskustelu kääntyy jotenkin omituisesti vain naisiin, vaikka asia koskee yhtä lailla miehiä. Huolimatta siitä, että nainen kantaa lasta yhdeksän kuukautta ja lopulta synnyttää lapsen, lisääntyminen ei koske ainoastaan naisia. Tämä tuntuu kummasti unohtuvan näissä puheissa.

On myös lisättävä, että puheet lasten saamisesta "oikeaan aikaan" ja tuskailu lasten hankinnasta oikealla hetkellä ja riittävän aikaisin, tuntuvat koskettavan yllättävän monta ikäistäni parinkympin puolessavälissä olevaa naista. Itselleni pohdinnat eivät ole olleet ajankohtaisia, mutta olen istunut useissa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa vatvotaan dilemmaa lasten hankkimisesta ja siitä milloin tähän olisi oikea aika. Yliopiston käytävillä näitä stressaavia nuoria naisia vasta kohtaakin. Puheet hedelmällisyysiästä ja siitä, että naisen pitäisi saada ensimmäinen lapsi alle 30-vuotiaana, ovat tuskallisen yleisiä nuorten naisten keskuudessa. Voisi ehkä sanoa, että kyllä ihmiset tuntevat yhteiskunnan paineen.

Hyssälä ja kumppanit sivuuttavat lisäksi yhden merkittävän tekijän. Nimittäin sen, että perhe ja yhteiskunta ovat muuttuneet siinä määrin, että lasten saaminen ja niiden tekeminen ei ole enää selviö läheskään kaikille pariskunnille. Ihmisten intressit ovat muuttuneet. Kaikki eivät halua lapsia. Tämäkin pitäisi ottaa huomioon ajateltaessa sitä kansantalouden kokonaisetua. On turha puhua siitä, että ongelma korjaantuu lisäämällä vain hieman rahaa sitä tarvitseville. Lastenhankinnassa vaikuttavat luultavasti paljon henkilökohtaisemmat seikat kuin pelkkä finanssillinen tilanne.

Rahanlisäys pariskunnan arjessa ei siis välttämättä tee yhtään houkuttuvammaksi ajatusta perustaa perhe. Miksi niitä lapsia pitäisi erityisesti haluta hankkia? On mielestäni täysin oikeutettua olla hankkimatta lapsia mikäli näin kokee haluavansa. Lisäksi monet pariskunnat eivät saa yrityksistään ja halustaan huolimatta lapsia. Hedelmättömyys on lisääntynyt ja lapsettomuus on monelle vaikea asia. Argumentoitaessa lapsiperheiden asioiden puolesta (miten ne ikinä nykyisissä diskursseissa määrittyvätkään), pitäisi ottaa huomioon perheen muutos ja moninaistuminen. Lapsiperhe ei tarkoita enää miehen ja naisen muodostamaa ydinperhettä, jossa on kaksi lasta ja koira. Keskustelua lapsiperheista tulisi tehdä moniäänisemmäksi ja moniarvoisemmaksi.

Surkuhupaisaa toisaalta, että sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä on huolissaan juuri sosiaaliturvasta puhuessaan kannustimista lastenhankintaan. Hän näkee sosiaaliturvan suurimpana uhkana rahoituspohjan heikkouden, joka hänen mielestään taas olennaisesti riippuu väestön huoltosuhteesta. Ajatella, että vaikka porvarihallituksen aikana on perustettu sosiaaliturvan uudistamista pohtimaan oma työryhmänsä (ns. Sata-komitea) ja huolimatta aivoriihen pohdinnoista, Hyssälä näyttää yhä vain olevan huolissaan huoltosuhteesta. Luulisi, että muitakin, hieman uudempia ajatuksia olisi syntynyt.

Ikävintä Hyssälän lausunnossa on kuitenkin se tietynlainen sukupolviylemmyys, joka heijastuu myös vahvasti hänen tuoreesta nuorten työttömyysturvaa koskevasta lausunnostaan. Hyssälä toteaa, että "--- synnyttäminen haittaa vähemmän opiskelua kuin työssäoloa. Joskus lapsen syntymä jopa nopeuttaa opiskelua, kun vastuu lapsista painaa." Olisi mielenkiintoista tietää, millaisena Hyssälä näkee opiskelun noin yleensä ja millaisena hän näkee työnteon. Mielenkiintoista myös, että hän näkee vastuun lapsesta kannustimena valmistua nopeammin. Vihjaako hän, että lapseton opiskelija voisi nahjustella yliopistolla miten pitkään tahansa varsinkin kun nyt tätä nahjustelua on alettu rajoittamaan? Kummaa logiikkaa.

Hyssälä ajatus nuorten työttömyysturvan leikkaamisesta taas on silkkaa sukupolvisyrjintää. Joustava työttömyysturva muuttuu todella joustavaksi. Hyssälällä tuntuu olevan omituinen ajatus siitä, että nuorena sitä ihminen jaksaa. Silloin on varmasti oikeutetumpaa myös nyhtää tästä tuoreesta lihasta.

Kuva: agricola.utu.fi

Moderni mies eksyksissä

Kirjoitin taannoin merkinnän sosialismin ja feminismin yhteneväisyyksistä. Sain yllättäen hirveän määrän kommentteja vihaisilta miehiltä, jotka ilmoittivat halveksuvansa feminismiä ja sen edustamaa ajattelua. Yritin aluksi perustella näkemyksiäni, joita solvaavaan sävyyn yritettiin välittömästi mitätöidä. Sain päälleni joukon syytöksiä (osa myös henkilöön meneviä), jotka rakentuivat pelkästään sille tiedolle, että olen feministi. Rakentavan keskustelun käyminen näiden henkilöiden kanssa oli jokseenkin mahdotonta. Keskustelu loppuikin varsin lyhyeen, eikä sen puitteissa päästy kovin älylliselle tasolle. Tämä on sinänsä surullista, koska "uudeksi miesliikkeeksi" kutsuttu määrittelemätön miesaktivistien ryhmän suurin saavutus näyttää olevan lähinnä feminismin alasajo.

Niin kutsuttu moderni miesliike on näkyvästi ponnahtanut ilmiönä julkisuuteen vuoden 2007 lopulla julkaistun Mies vailla tasa-arvoa - teoksen jälkimainingeissa. Julkaisuna Mies vailla tasa-arvoa piti olla puheenvuoro sorretun miessukupuolen puolesta. Kirjoittajien ja teoksen koonneen kirjailija Arno Kotron motiivina oli, hänen kertomansa mukaan, tuoda esiin miesten asema alistettuna sukupuolena ja erityisesti valottaa tasa-arvon tilaa Suomessa. Tämä on sellaisenaan kunnioitettava ajatus, jota monet feministitkin varmasti lämpimästi tukevat. Lopputulos ja kirjoitusten sisältö eivät valitettavasti vastanneet yleviä tavoitteita. Teoksessa näytetään lukuisasti sortuvan lähinnä feministisen liikkeen ja feministisen tutkimuksen haukkumiseen, sen sijaan että analysoitaisi miehiä sortavia valtarakenteita ja pyrittäisi nostamaan konkreettisia ehdotuksia esiin. Kun älylliseksi keskusteluksi naamioitu vaahtoaminen saavuttaa oikeutuksensa miesasiana, on pakko ihmetellä miten sille syntyy niin suuri kannatus julkisuudessa?

Paljon melua tyhjästä

Kirja ei ollut eikä ole edelleenkään sellaisenaan erityisen laadukas lukukokemus. Monet kirjassa esitetyt teesit ovat pohjimmiltaan hyvin populistisia eivätkä perustu tutkimukseen. Kirjan etu näyttää olleen se, että se onnistui ilmestymään oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Suomessa on jo useamman vuoden ajan käyty puuduttavaa keskustelua siitä onko feministiselle liikkeelle tilausta Suomen kaltaisessa edistyneessä Pohjoismaassa. Suomalaisen tasa-arvokeskustelun leimallinen piirre on vahvan naiseuden korostaminen ja samalla miesten onnettoman aseman päivittely. Pohjoismaisen naisen kerrotaan olevan vahva ja itsenäinen. Mielikuva voi pitääkin paikkansa jos ajatellaan hyvinvointivaltion saavutuksia. Vahva nainen, heikko mies - asetelma jäytää kuitenkin koko tasa-arvokeskustelua Suomessa ja estää keskustelun kehittymisen jatkossa. Mielikuvan todellisuus voidaan helposti kyseenlaistaa, sillä se olettaa tyypillisen yksioikoisesti naisten tasa-arvon etenemisen olevan pois miehiltä. Aivan kuin miesten syrjäytyminen aikuisiällä olisi feministisen liikkeen syy. Juuri tällainen ajatteluketju on pahasti virheellinen ja petollinen.

Esimerkkinä otettakoon keskustelu lähisuhdeväkivallasta. Keskustelussa ajaudutaan helposti asetelmaan, jossa naisten kokemasta väkivallasta ei voida enää käydä keskustelua, koska välittömästi joku kertoo kiihtyneenä että "Kyllä ne naisetkin lyövät kuten miehet!". Väkivaltatutkimuksessa ei kiistetä sitä, että molemmat sukupuolet käyttävät väkivaltaa. Tästähän ei ole kysymys. Kysymys ei ole siitä, etteikö asiaa tiedostettaisi ja otettaisi vakavasti. Kysymys on siitä, että useat naiset kokevat väkivaltaa, useimmiten ja erityisesti oman kodin piirissä. Kysymys vaikuttaa olevan enemmän siitä mitä asioita pidetään esillä ja mitä suvaitaan pidettäväksi esillä. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta on edelleen vaikea puhua julkisuudessa, eikä aihetta nähtävästi suvaita tuotavan esiin. Feministisen liikkeen esittävät vaatimukset yritetään tällä saralla illegitimoida. Ja juuri tähän niin kutsuttu moderni miesliike nykyisyydessään näyttää haluavan pyrkiä.

Haluaisin antaa uudelle miesliikkeelle edes jotain tunnustusta, mutta sitä on vaikea keksiä kun seuraa lukuisia julkisia puheenvuorojaan sekä tapaa, jolla miesaktivisteina itseään pitävät osallistuvat tasa-arvokeskusteluun. Tiedostan, että teen tässä yleistyksiä, jotka eivät ole välttämättä millään tavalla päteviä. Enhän edes tiedä, mieltävätkö yksittäiset miesasia-aktivistit itseään osaksi jotain laajempaa liikettä tai liikehdintää. Tällä ei ole sinänsä merkitystä, ongelmallista on monien miesaktivisteina esiintyvien asenne feminististä liikettä kohtaan. Tästä on hyvä esimerkki aiempi merkintäni sosialismista ja feminismistä, johon sain vastaanottaa varsin epäasiallisia kirjoituksia. Feministinen julkaisu Tulva julisti oman sotansa miesasialiikettä kohtaan eikä oma ymmärtäväisyyteni ja sympatiani yllä enää kovin paljoa pidemmälle. Tulva kysyy viimeisimmässä numerossaan, että käykö miesasiaksi mikä roska tahansa? Vastaus näyttää olevan: nähtävästi kyllä.

Feminisminvastaisuus on näyttänyt lisääntyvän Suomessa. Viime ajat julkisessa keskustelussa on ollut esillä feministisen liikkeen kritiikki. Viimeisin ote tästä on tyngäksi jäänyt keskustelu alkukesästä Helsingin Sanomissa, jonka aloitti kirjailija Arno Kotro. Kun Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen vastasi kirjoitukseen kritisoimalla miesaktivisteja siitä, etteivät he tee mitään tai kiinnitä huomiota todellisiin ongelmiin, vastataan tähän sukupuolen-/naistutkijoiden (mm. Malin Grahn) toimesta, että feministien asenne tasa-arvo-ongelmiin on epäkypsä ja epäsolidaarinen. Heidän mukaansa feministit ylenkatsovat miessukupuolen kokemia sorron kokemuksia sekä tuovat yksipuolisesti esille vain naisten kokemat epäoikeudenmukaisuudet. Tämän kritiikin oikeutusta on vaikea ymmärtää. Suomalainen gender-tutkimus on tutkinut miessukupuolta siinä missä naissukupuolenkin rakentumista. Myös feministinen liike on nostanut esiin miehiä sortavia rakenteita kuten asevelvollisuuden, vanhempainvapaat ja asunnottomuuden.

Herätystä ja liikettä

On omituista, että tähänastinen keskustelu on kärjistynyt lähinnä feministisen liikkeen järjestelmälliseen alasajoon. Feminismiä ja feministejä on syytetty kapeakatseisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää miessukupuolta sukupuolena, epäsolidaarisuudesta ja itseriittoisuudesta. Tälle kritiikille ei tunnu olevan pitäviä perusteista. Etenkin kun se oli nimenomaan feministinen tutkimus, joka kiinnitti kriittisen huomion miessukupuoleen ja etenkin feministinen tutkimus on tieteellisesti hyvin moniäänistä ja keskustelevaa. Kritiikki kapeakatseisuudesta ja epäsolidaarisuudesta taas tuntuu ampuvan täysin ohitse.

Ymmärrän toki kontekstin, jossa nämä mielikuvat voivat syntyä. Feminismiin liittyvät mielikuvat ovat voimakkaita ja usein liioiteltuja. Sitä en ymmärrä, miten se voidaan tulkita feministisen liikkeen heikkoudeksi, että liike on puolustanut naissukupuolen oikeuksia, kun kyseessä on ollut ja on edelleen monessa suhteessa heikommassa asemassa oleva ihmisryhmä. Tässä kohden höpinät siitä, että tasa-arvon nimissä miehet tarvitsevat 50% huomiosta ja energiasta, ovat älytömiä, koska kyse on ryhmästä, joka monella tapaa etuoikeutettu ja vallalla resurssoitu. Jonkinlainen perspektiivi tulee olla jos aikoo tarkastella tasa-arvopolitiikkaa. Historiallisten faktojen ohittaminen ei ole oikeutettua eikä kovin reilua, vaikka se tehtäisiin kuinka miesliikkeen nimissä. Toisaalta tulee tiedostaa, että miehet ovat myös patriarkaatin sortamia.

Miesasialiikkeen agenda näyttää jo pitkään muodostuneen pääasiassa feminismin arvostelusta. Kritiikki ei ole missään vaiheessa saavuttanut kovin rakentavaa tasoa, vaan on alkanut kuulostaa rikkoutuneelta levyltä. Ei voi kuin ihmetellä, miksi nämä miehet eivät ole huolestuneita oikeasti miehiä sortavista rakenteista sen sijaan, että tuhlaavat energiansa lapselliseen sormella osoitteluun. Miesasialiike voisi aloittaa sen oikean projektinsa vaikka keskittymällä miesten syrjäytymisen ehkäisemiseen, isyyden tukemiseen, väkivallan ja sodan vastustamiseen, homomiesten oikeuksien ajamiseen ja kasvatuksen kautta uusiutuvien sukupuoliroolien murtamiseen.

Feministisellä liikkeellä on paljon yhteisiä tavoitteita ja päämääriä potentiaalisen miesliikkeen kanssa. Molempien tavoitteet tulisivat olla sisällytettyinä molempien agendoilla. Puolustan itse teoriassa sekä erillisen naisliikkeen että erillisen (Huom! Kriittisen) miesliikkeen olemassaoloa. Kun ilmaisen asian näin, painotan sitä, että nykyinen feministinen liike on sukupuolikriittinen liike. Nykyinen miesliike taas ei ole sitä. Ainakin se keskittyy ihan muihin asioihin. En näe mitään syytä, mikseivät nämä liikkeet voisi elää rauhanomaisesti rinnakkain käyden aktiivista dialogia keskenään.

Tasa-arvopolitiikka on se sateenvarjo, jonka alle nämä molemmat sijoittuvat. Henkilökohtaisesti en itse tue sukupuolieroon tähtäävää politiikkaa - vaan päinvastoin. Näen kuitenkin perusteet tietyissä asioissa siihen, että tuetaan esimerkiksi erillisiä tyttö - ja poikaryhmiä. Pedagogisesti nämä voivat olla hyvin hyödyllisiä. Erotteluun tulee kuitenkin aina suhtautua kriittisyydellä ja toiminnan lähtökohdat tulee tiedostaa. En näe sitä pahana, että meillä on voimakas feministinen liike. Itse toivon sen vastaisuudessa sallivan osallisuuden muillekin kuin naissukupuolelle. Samaa toivon kriittiseltä miesliikkeeltäkin, jos sellainen joskus syntyy. Tällä hetkellä se ei näytä kovin todennäköiseltä.

Mies eksyksissä

Olen ihmetellyt sitä arkaaista raivoa, jota jotkut tahot (erityisesti miehet) tuntevat feminismiä kohtaan. Olin kuvitellut, että viidessä vuodessa feminismiin liittyvät ennakko-oletukset voisivat hieman laantua kun ihmisten tietoisuus ja ymmärrys naisasialiikkeestä kasvaisi. Tähän varmasti pyrittiin, mutta ennakkoluulot ovat silti tiukassa. Feminismin vastustamiseen liittyivät erityisesti viimeisen viiden vuoden sisällä Suomessa käsittelyyn tulleet lakiesitykset naisparien ja itsellisten naisten oikeudesta hedelmöityshoitoihin sekä seksin oston kriminalisoinnista. Molempien yhteydessä naisasialiike leimattiin, teilattiin ja sysättiin sivuun. Tapa, jolla feminismistä puhuttiin oli suorastaan halveksiva.

Hedelmöityshoitoja koskevassa lakiesityksessä konservatiivit pääsivät eduskunnassa puhujanpönttöön esittämään pelkojaan siitä, millainen on yhteiskunta ilman miehiä. Naispareille kun syntyy vain tyttöjä ja eihän se syntynyt lapsi voi saada miehen mallia mistään, jos ei sitä kerta omassa kotoa löydy. Ja mitä se hemmetin 'miehen malli' muka oikeasti tarkoittaa? Eiköhän se ihmisen malli riitä. Naisasialiike (Unioni Naisasialiitto ym.) oli yksi niistä tahoista SETAn ohella, joka puolsi voimakkaasti lakiesitystä. Vastustajat näyttivät olevan pääosin keski-ikäisiä miehiä. Lieneekö tällöin vain aiemmin syntynyt käsite lihaa syövä heteromies. Kuvaa kyllä tapausta erityisen hyvin.

Aiemmin eduskuntaan tullut seksin oston kriminalisointia koskenut lakiesitys lopulta kaatui ja tilalle sorvattiin kompromissilaki seksin oston kriminalisoinnista kun kyseessä on ihmiskauppa. Tälle laille sitten jälkeenpäin naureskeltiin. Naisasialiike oli mukana vaatimassa lakialoitteen hyväksymistä, mutta tässä kohden rivit hajosivat. Olennaisinta oli kuitenkin se, että vastustajina olivat jälleen keski-ikäiset lihaa syövät heteromiehet. Tällä kertaa he vain saivat taustatukea myös aika monelta. Puheenvuorot, joita käytettiin lähetekeskusteluissa olivat häkellyttäviä. Muistan lukeneeni niitä hämmästyksen vallassa. Monissa puheenvuoroissa argumentoitiin jälleen mieheyden ja miesten oikeuksien kautta. Eräät puheenvuorot olivat jopa niin kraaveja, ettei niitä tahtonut uskoa järjellä ajattelevan ihmisen, valitun kansan edustajan näkemyksiksi.

Molemmissa lakialoitteissa yhteinen nimittävä tekijä oli epämääräinen, mutta kovaan ääneen julkilausuttu huoli mieheyden tai miehuuden olemassaolon jatkumisesta. Ne lukuisat Keskustapuolueenkin mieskansanedustajat, jotka kehtasivat käydä puhumassa sen puolesta, että samaa sukupuolta olevilla ei tulisi olla oikeutta lisääntyä, puhuivat vain oman olemassaolonsa puolesta. Mitä siitä seuraisikaan kun ne viimeisetkin ydinperheen rippeet vielä maakunnistakin kuihtuisivat? Mitä näiden miesten identiteeteille kävisi? Ne ovat jo nyt kovassa vastatuulessa, kun feministinen liike kritisoi vallitsevia sukupuolirooleja ja niiden olemassaolon oikeutusta.

Omalta osaltani tulkitsen, että nämä alanpään kommentit, joita eduskunnassakin aikoinaan kuultiin, voivat olla oire siitä epävarmuudesta ja muutoksesta, jota nämä miehet tuntevat. On aivan selvää, että naisasialiikkeen tehtyä töitä jo n. 50 vuotta, he ovat raivanneet naissukupuolen käsittämiselle enemmän tilaa. Naiseus on käsitteenä nykyään jotain paljon moninaisempaa ja moniäänisempää kuin mieheys. Tämä sukupuolikriittisyyden ansioita. Mieheys taas on paljon rajatumpi alue. Kulttuuriset ja sosiaaliaset normit ja säännöt, jotka määrittävät miessukupuolta ovat monella tapaa ahtaammat ja miehelle sallitaan paljon vähemmän poikkeavuuksia miehisyyden normista. Puhumattakaan siitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, vaikka perinteinen heteronormatiivisuus helposti ohjaa ajatteluun vain kahdesta sukupuolesta.

Sekä naisliikkeellä että miesliikkeellä on töitä. Ei kuitenkaan riitä, että yksin naiset ja feministinen liike ovat kiinnostuneita sukupuolesta, vaan myös miesten olisi kiinnostuttava. Feministejä on turha haukkua epäsolidaariseksi siinä vaiheessa, jos he patistelevat miehiä kiinnostumaan sukupuolten asioista. Tämä ei ole miessukupuolen epäsolidaarista hylkäämistä, vaan rehellistä perseelle potkimista. Herätyksen on alettava konkreettisesti myös miehistä itsestään.

Allekirjoittanut tuntee onneksi paljon kriittisiä miehiä, joiden kanssa on mukava tehdä yhteistyötä. Samalla allekirjoittanut katsoo, ettei valitettavasti nykyinen miesliike näytä kykenevän dialogiin ja niihin mittoihin, joihin sen toivoisi. Elina kirjoitti aiheesta omassa blogissaan jo kauan aikaa sitten. Nähtäväksi jää, mitä miesasioiden rintamalla seuraavaksi tapahtuu. Moderni mies näyttäisi todella olevan eksyksissä. Projekti käy raskaaksi, jos feministit saavat jatkossakin yhä vain yksin käydä taistelua sukupuolinormeja vastaan.