Valinnanvapauden pakko

Suomalainen perhevapaajärjestelmä rakentuu yhdeksän kuukautta kestävälle vanhempainvapaalle sekä yleensä tämän jälkeen alkavalle hoitovapaalle, jonka avulla lasta voidaan hoitaa aina kolmivuotiaaksi asti kotona. Mallia on luonnehdittu sosiaalipolitiikassa uusfamilistiseksi, sillä siinä korostuu merkittävästi valtion rahallisin etuuksin ja tuin tukeman yksityisesti tuotetun hoivan rooli.

Tarkasteltaessa suhdetta esimerkiksi Ruotsiin ja Norjaan, jossa hoivapalvelujen tuottaminen nojaa vahvasti julkiseen palvelutuotantoon, suomalainen malli muodostaa selkeän poikkeuksen Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden egalitaristisessa perinteessä. Suomi on runsaat kaksikymmentä vuotta sitten ottaessaan käyttöön kotihoidon tukeen perustuvan hoitovapaajärjestelmän, ottanut ison askeleen kohti konservatismia.

Suomalaiselle perhevapaamallille vaikuttaa löytyvän hämmästyttävän paljon julkista tukea, vaikka perhevapaajärjestelmää onkin viime vuosina ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti erityisesti tuotetun hoivan osalta. Keskeisin argumentti yksityistä eli lasten kotona tapahtuvaa hoivaa puolustavien taholta on usein ääneen esitetty vetoomus perheiden vapaudesta valita itse tapa, jolla he lapsensa hoidon järjestävät. Tosiasiassa ylistetty ”vapaus” suosii käytännössä vain työmarkkina-asemaltaan vakaassa tilanteessa olevia naisia ja miehiä tai perheitä, joissa puolisoiden välillä vallitsee kohtalaisen suuret tuloerot. Monille naisille valinta jäädä kotiin hoitamaan lastaan sen sijaan, että veisi lapsen päivähoitoon, ei ole varsinaisesti valinta vaan usein myös taloudellisten olosuhteiden pakko. Kaikilla ei ole työsuhdetta, johon palata.

New Public Management näkyy kuntatasolla hoivan järjestämisen suhteen tehdyissä ratkaisuissa, joissa samalla kun ollaan korotettu kotihoidontuen kuntalisää, on korotettu myös päivähoitomaksuja. Ratkaisuja on perusteltu taloudellisin argumentein. Kotona tuotettu hoiva nähdään myös kustannustehokkaana. Samalla implisiittisesti oletetaan, että hoivan tuottajina toimivat edelleen naiset. Poliittisilla ratkaisuilla ja tukitoimenpiteillä tuetaan vallitsevaa rakennetta.

Keskustelu hoivasta on ideologista, eikä tätä seikkaa tule jättää huomiotta. Yksityisen, kotona tapahtuvan hoivan perusteluja on pyritty neutralisoimaan vetoamalla erityisesti yksilön perusoikeuteen: vapauteen valita. Ajatus rakentuu käsitykselle mahdollisuuksien tasa-arvosta ja on sellaisenaan kohtalaisen naiivi ja yksisilmäinen. Yhdenvertaiset mahdollisuudet eivät valitettavasti johda useinkaan yhdenvertaisiin lopputuloksina, eikä kyse totisesti ole vain elämänpoliittisista ratkaisuista. Rakenteellisia tekijöitä ei voida ohittaa pohdittaessa yksityisen ja julkisen hoivan suhdetta.

Vallitseva perhepoliittinen diskurssi Suomessa korostaa sinnikkäästi yksityisen hoivan merkityksellisyyttä. Samalla kun se vahvistaa vallitsevia konservatiivisia sukupuolirooleja ja sukupuolten välistä työnjakoa, se tulee yhä vain uudelleen alleviivanneeksi naisten erityisasemaa ja etuoikeutta hoivaajina. Tällaista etuoikeutta vanhemmuuteen naisilla ei ole, vaikka viime aikoina julkisuuteen tullut ns. ”kotiäitiliike” näin pyrkii toistuvasti esittämään. Molemmilla vanhemmilla on perheessä yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet osallistua lasten hoitoon ja kasvatukseen ja tätä on jatkossakin tuettava.

Yksityistä hoivaa korostava perhepoliittinen diskurssi on suomalaisessa julkisessa keskustelussa liittoutunut vahvasti uusliberalismin ja siihen läheisesti liittyvän konservatiivisen perhekäsityksen kanssa. Vallitsevaan keskusteluun on syytä suhtautua kriittisesti. Perhevapaajärjestelmän rakenteellinen tarkastelu osoittaa, että ”vapaa” valinta on tosiasiassa kaikkea muuta kuin vapaa. Ideologisesti ja poliittisesti yksityisen hoivan suosiminen julkisen kustannuksella on sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen kannalta kestämätön ratkaisu.

Pakkohoitoa päihdeäideille?

Päihteitä käyttäville äideille ollaan suunnittelemassa tahdosta riippumatonta hoitoa. Tahdosta riippumaton hoito tarkoittaa toimenpiteitä, joiden kautta äidit voidaan saattaa hoitoon tarvittessa vastoin omaa tahtoaan. Raskaana olevien naisten päihteiden käyttö on ollut yhteiskunnan huolenaiheena pidempään. Vauriot, jotka aiheutuvat raskauskauden aikaisesta päihteiden käytöstä sikiölle ovat huomattavia. Keinot puuttua ongelmaan ovat vähäiset, mikä on kasvattanut huolta ongelmasta.

Lastensuojelullisin toimenpitein ei ole voitu puuttua ongelmaan, koska sosiaalihuollon asiakkuus voi alkaa vasta lapsen synnyttyä. Näin ollen lastensuojeluilmoitustakaan ei voida kirjata, koska lapsen asiakkuutta ei voida aloittaa ennen kuin hän on tosiasiallisesti syntynyt. Ennaltaehkäisevin toimenpitein voidaan pyrkiä vaikuttamaan äitien päihteiden käyttöön. Suurin paine onkin keskittynyt perheneuvoloihin ja terveydenhuoltoon. Syystäkin nämä tahot ovat tunteneet itsensä voimattomaksi päihdeongelmien hoidossa, erityisesti koska päihteiden käytön ongelmiin puuttumiseen ei ole olemassa yksiselitteisiä täsmäkeinoja eikä ennaltaehkäisevälle työlle ole riittävästi resursseja.

Vaikeaksi tilanteen tekee se, että raskaana oleva nainen on vastuussa oman terveytensä lisäksi myös odottamansa lapsen terveydestä. Ihmisellä on täysi itsemääräämisoikeus omaan ruumiiseensa. Miten odotettava lapsi tullaan määrittelemään kun pakkohoitoa räätälöidään? Tullaanko siihen soveltamaan samoja periaatteita kuin mitä abortin suhteen käytetään sikiön iän suhteen? Siltikin voidaan kysyä aiheellisesti missä vaiheessa naisen vatsassa kasvava möykky saavuttaa ihmisen määritelmän. Monet aborttia vastustavat tahot määrittelevät syntymättömän lapsen olemassaolevaksi heti hedelmöittymisen jälkeen. Itse kannatan naisen oikeutta ja mahdollisuutta aborttiin, joten oma määritelmäni ihmiselle on erilainen kuin aborttia vastustavilla tahoilla.

Päihteiden käyttö katsoaan ihmisen elämäntavalliseksi valinnaksi. Sen suhteen sovellettavat tahdosta riippumattomat toimenpiteet nykyisessä päihdehuoltolaissa ovat melkoisen tarkasti määritelty. Käytännössä tahdosta riippumattomia toimenpiteitä päihdehuoltolaissa sovelletaan melko harvoin ja vain tilanteissa, joissa henkilö on vakavasti vaaraksi joko itselleen tai jollekin toiselle ihmiselle. Tässä kehyksessä päihdehuoltolakia voitaisiin tulkita myös syntymättömän lapsen kannalta, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen.

On todennäköistä, että olemassaolevaa lainsäädäntöä joudutaan muuttamaan, jotta pakkohoitoon liittyvät tahdosta riippumattomat toimenpiteet saadaan sovitettua nykyiseen lakiin. Tahdosta riippumattomat toimenpiteet kohdistuessaan päihdeäiteihin olisivat voimakas keino puuttua yksilön itsemääräämisoikeuteen, huomattavasti voimakkaampi kuin mitä nykyinen laki määrittelee. Päihteiden käytön muuttuminen ongelmaksi riippuu monista tekijöistä, mutta pienikin määrä päihteitä raskausaikana nautittuna voi lisätä terveysriskejä. Olen samaa mieltä sen suhteen, että ongelmaan on pystyttävä puuttumaan tehokkaammin ja myös syntymättömän lapsen tulevaa terveyttä suojellen.

On pohdittava myös sitä miten tahdosta riippumaton hoito aiotaan palvelujärjestelmän kautta toteuttaa. Nykyisellään edes ennaltaehkäisevän työn resurssit eivät ole riittävät puuttumaan päihteiden käyttöön eikä vapaaehtoisuuteen perustuvia palveluita ole tarjolla kansalaisille riittävästi. Pakkohoito ei saa olla ihmeresepti ja helppo vastaus, jolla ongelmaan halutaan kustannustehokkaasti puuttua sulkemalla odottava äiti esimerkiksi laitokseen koko raskausajaksi. Ihmisten kanssa tehtävässä työssä on nähtävä, että vaikeat elämänhallintaan liittyvät ongelmat eivät ratkea näin yksinkertaisesti.

Pakkohoitoa suunniteltaessa ennaltaehkäisevän työn resurssointi ja päihdehoidon kokonaiskuva pitäisi huomioida laajamittaisesti. Kuntaliiton sosiaali- ja terveysyksikön johtaja Jussi Merikallion mukaan lainsäätämistyössä ja palvelun rakentamisessa tarvittaisiin uudenlaista konseptia, sillä suljettuja osastoja on tällä hetkellä vankiloissa ja mielisairaaloissa, mutta ei päihdehuoltolaitoksissa.

Päihdeäitien palveluja pohtiva työryhmä aikoo julkistaa ehdotuksensa asian suhteen helmikuussa. Poliittinen tahtotila asian ratkaisemille vaikuttaisi olevan voimakas. Pakkohoitoa tunnutaan kannatettavan erityisesti lastensuojelullisin argumentein. Perusteet ovat hyvät, sillä ihmisellä tulee olla oikeus syntyä terveenä ja saada mahdollisuus elämään ilman terveyshaittoja ja kehitysviivästymiä, jotka vanhemman päihteiden käytöstä ovat aiheutuneet. Päihteidenkäyttö on kuitenkin erityisesti odottavan äidin ongelma, kysymystä ei saa typistää vain syntymätöntä lasta koskevaksi asiaksi. Pakkohoidon diskurssi tuntuu huokuvan tällä hetkellä huolta lapsesta, mutta ei äidistä.

Raskaudenaikainen päihteidenkäyttö on vakava terveydellinen ongelma sekä äidille että odotettavalle lapselle. Raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten hoitoa suunniteltaessa on tärkeää miettiä asiaa naisen itsemääräämisoikeuden kannalta. Oikeus omaan ruumiiseensa ja koskemattomuuteen on yksi ihmisen perusoikeuksista. Pakkohoito on järein ja varmin keino puuttua vanhemman päihteidenkäyttöön, mutta sen tulee aina tapahtua ihmisen itsensä ehdoilla. Mielestäni ongelmaan pystytään parhaiten puuttumaan tukemalla ja auttamalla äitejä ja heidän mahdollisuuksiaan päihteettömään elämään. Tämä tulisi muistaa palveluita kehitettäessä ja niitä resurssoitaessa.

Kuva: www.mtv3.fi