Naistenpäivän kunniaksi menin ja tuhlasin hieman rahaa levyihin. Yritän päivitellä levykokoelmaani, koska suurin osa musiikistani on sijainnut pääpiirtein tietokoneella. Minusta on kuitenkin kiva omistaa musiikkia levyilläkin monesta syystä. Ensiksikin, haluan maksaa musiikista, jota kuuntelen ja toiseksi levyt ovat kivoja, fyysisiä ja tunnearvoa sisältäviä esineitä. Niitä on kiva olla hyllyssä.
Muutakin on tapahtunut. SDP:n puoluevaltuusto ei hyväksynyt tänään kokouksessaan esitystä SDP:n tulevan puheenjohtajan valinnasta neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Jostain syystä en jaksanut yllättyä tästä. Onpahan kuitenkin masentavaa, ettei yli tuhannen nimen adressilla ole tämän enempää painoarvoa puolueelle. Jäsendemokratia näyttää lepäävän siis hyvin. Puoluehallituksen kanta jäsenäänestysasiaan oli jo tiedossa, joten ei ollut yllätys ettei esitys mennyt läpi puoluevaltuustossakaan.
Yllättävää on kuitenkin se, että monet, jotka ovat allekirjoittaneet adressin eivät kuitenkaan äänestäneet tänään esityksen puolesta. Lieneekö syy jälleen suuren konsensuksen paineessa. Miten tämä on demokratiaa? Olen silti sitä mieltä, että uudistus olisi voitu toteuttaa poikkeuksellisesti myös tässä tulevassa puheenjohtajavaalissakin. Se olisi ollut uusi alku jäsenvaikuttamiselle, varsinkin kun sen takana oli pienoinen kansanliike. Nyt verkossa ollut jäsenäänestysadressi jää historiaan hyvänä yrityksenä. Eihän jäsendemokratian kehittäminen puolueessa tietysti tähän jää, mutta kovin vaikeaa näyttää moni asia olevan. Muutosvastarintaa tuntuu esiintyvän yhä vain.
Eniten itseäni askarruttaa se tapa, jolla toimitaan tällaisissa tilanteissa. Jos jäsenäänestysadressin takana oli niinkin suuri joukko nimiä kuin 1389, niin miksei adressi voinut mennä läpi valtuustossa? Miksi monet puoluevaltuuston jäsenet kuitenkin äänestivät jäsenäänestystä vastaan, vaikka olivat sen tukijoita? Esa kirjoittaa hyvin omassa blogissaan pohtiessaan yleisesti toimintatapoja puolueessa. Miksi meillä osa syleillään kuoliaaksi? Puolueen kriitikot leimataan liian usein radikaaleiksi ja oman pesän likaajiksi. Jäsenäänestysadressi nähtiin ilmeisesti myös osana jonkin sortin radikalismia.
Mielestäni olisi tärkeää, että pyrittäisi antamaan tila kaikille äänille puolueessa, ei vain niille äänille, jotka ovat samaa mieltä jonkin yhteisen, koskettamattoman ja näkymättömän konsensuksen kanssa. Miettiessäni tätä jäsenäänestysasiaa, en edes tiedä mikä se ’yhteinen näkemys’ tässä kohtaa enää edes on. Asia on kuitenkin nyt päätetty ja myös minä hiljenen tältä osin. Toivon, että puoluekokouksessa asia viedään kunniakkaasti eteenpäin.
Naistenpäivän kunniaksi on tullut pohdittua hieman myös tasa-arvoa. Kello on vierähtänyt tätä merkintää kirjoittaessani jo sunnuntaille, joten siinä mielessä olen hieman myöhässä.
Seksuaalinen häirintä on ollut esillä keväällä isona uutisena kun eduskunnan häirintätapaukset tulivat julkisuuteen. Seksuaalinen häirintä on yleistä monella suomalaisella työpaikalla, kuten myös eduskunnassa. Eduskunnassa ongelma näyttää olleen vakava jo pitkään eikä siihen ole millään tavalla puututtu. On tärkeää, että asia nousi nyt julkisuuteen. Ikävä kyllä, uutinen kääntyi hyvin nopeasti siihen, että syytetyt miehet huusivat syyttömyyttään iltapäivälehtien lööpeissä. Keskustelu kääntyi nopeasti siihen kuinka tällä julkisella ”ajojahdilla” ollaan tuhottu kunniallisten ihmisten elämä ja uskottavuus. Tämä on tietysti sitä settiä, mitä iltapäivälehdet tekevät työkseen, onhan kyseessä hyvin naisvihamielinen media. Keskustelu muuttui kuitenkin nopeasti muissa lehdissä vähätteleväksi ja itse ongelmaa siloittelevaksi.
On yleistä, että kun kyseessä on seksuaalinen häirintä tai väkivalta, ensimmäinen epäily koskee ensimmäisenä aina uhria, ei suinkaan tekijää. Uhrin on joka tapauksessa ensin kerrottava tarinansa ja jaettava kokemansa. Väkivallan suhteen rikos voi useammin olla helpompaa näyttää toteen, mutta häirinnän suhteen moni seikka perustuu uhrin kertomalle. Silloin näyttää olevan hyväksyttyä, että uhrin sanomaa voidaan epäillä jopa loputtomiin. Epäily ja häirintäkokemuksen mitätöinti on kuitenkin pahinta mitä uhrille voidaan tehdä. Uhrille on tarpeeksi vaikeaa tuoda julki itse kokemus häirinnästä, saati nostaa rikossyyte. Jos siihen vielä päälle viranomaiset ja ulkopuoliset ihmiset, tekijä mukaan luettuna, vielä mitätöivät puheillaan ja käytöksellään uhrin kokemuksen häirinnästä, on tilanne vakava. En usko, että kovinkaan moni syyttää toista ihmistä häirinnästä (ellei ole kipeä) ilman, että siihen olisi perusteita.
Perusteista puhuttaessa tullaan usein siihen, miten häirintä määritellään. On totta, että häirinnän rajat voivat olla liikkuvia ja se, mikä toiselle on tuttavallista voi toiselle olla hyvinkin epämukavaa. Rajat eivät kuitenkaan ole veteen piirrettyjä. Seksuaalisen häirinnän tunnistaa kyllä. Työtoverin rintojen ja takapuolen tuijottaminen ei ole mielestäni vain puhtaasti ”katseen viipymistä tai lepäämistä” kohteessaan. On silkkaa vähättelyä ilmaista asia tällä tavalla. On hurjaa, että eduskunnan häirintäuutisessa monet kansanedustaja(miehet) tuntuivat pitävän seksistisiä vitsejä ja ”lepääviä katseita” vain lähinnä ”jokapäiväisenä ystävällisyytenä”, jota he vain kohdistavat naissukupuolta kohtaan. Että kyllähän se on ihan normaalia, jos tuntematon ihminen tekee pitkälle meneviä vihjauksia ulkonäöstäsi. Siitähän pitäisi vain olla otettu kuin kansanedustaja kehuu!
En tiedä, miten nämä miehet näkevät tilanteen kokonaisuudessaan, mutta häirinnän vähättely ei ole missään tapauksessa oikeutettua. Se on lähinnä halpamaista. Voisi kuvitella, että inhimillisessä kanssakäymisessä molemmat osapuolet osaavat lukea sosiaalista tilannetta niin, että osaisivat suunnilleen käyttäytyä niin, että huomaisivat mikäli toinen tuntee olonsa epämukavaksi toisen seurassa. Kulkevatko häirintää harjoittavat ihmiset sitten tilanteissa niin laput silmillään, etteivät muka kykene huomaamaan, milloin tilanne muuttuu epämukavaksi toiselle ihmiselle?
Jokainen häirintäsyyte tulee ottaa vakavasti eikä kenenkään tulisi joutua sietämään minkäänlaista - ei henkistä, fyysistä eikä seksuaalista häirintää. Niin kauan kuin häirintään ja sen määrittelemiseen suhtaudutaan vähätellen, tulee se ruokkimaan häirinnän sallivaa ilmapiiriä työpaikoilla ja yhteiskunnassa laajemmin.
Haluankin omistaa tämän vuoden 2008 naistenpäivän niille kaikille tuntemilleni ja tuntemattomille rakkaille naisasiamiehille maailmassa, jotka väsymättä taistelevat feminismin lipun alla. Kiitos teille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti