Lapsellista

Parisen viikkoa taaksepäin NYT-liite julkaisi provosoivasti otsikoidun jutun kotiäideistä: "Naisasialiike. Kapinallinen kotiäiti Jaana Rogers tovereineen vaatii tasa-arvoa lastenhoitoon: naisen paikka on kotona." Jutussa haastateltiin kolmea vantaalaista kotiäitiä, jotka kertoivat arjestaan ja ilostaan toimia kotiäitinä.

Jo kirjoituksen otsikko pisti silmääni aamukahvipöydässä. Olen usein hyvin herkkä tämän tyyppisille hyvin provokatiivisille kirjoituksille, joiden valossa feminismiä mediassa usein maalataan. Viime syksynä (vai oliko se loppukesästä) City-lehden Anna Perho kirjoitti feminismistä varsin amatöörimäisella, hyvin provokatiivisella tavalla. Olin todella kiukkuinen luettuani jutun tuolloin, koska se sisälsi aivan luvattoman paljon karkeita yleistyksiä ja jopa suoranaisia asiavirheitä. Provoilussa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta se saattaa helposti riistäytyä käsistä. Sen sijaan, että toimisi keskustelun avaajana, saattaa käydä niin, että huonosti kirjoitettu provokatiivinen juttu päätyy vain pahentamaan vallitsevia stereotypioita. Näin taisi kyllä käydä City-lehden jutussa. Selkeästikään Anna Perho ei hallinnut kirjoittamiaan asioita. Se on toisaalta surullista, sillä jos hän olisi oikeasti tuntenut edes faktat, hän olisi voinut kirjoittaa älykkäämmän ja silti nasevan provosoivan jutun, joka olisi todella voinut jopa rikkoa vallitsevia stereotypioita.

*** **

NYT-liitteen juttu oli kirjoitettu varsin asiallisesti ja fiksusti. Siinä puhuivat kotiäidit omalla suullaan. Otsikointi syyllistyi kuitenkin provoasteellaan siihen samaan, mihin Perhon koko kirjoitus City-lehdessä: siinä menivät puurot ja vellit pahasti sekaisin.

Arvostan suuresti naisia, jotka jäävät kotiäideiksi. Lasten kokopäivätoiminen kasvattaminen on varmasti todella palkitsevaa ja antoisaa. Varmasti kaikki vanhemmat haluaisivat olla lastensa kanssa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Nykyiset työelämän vaatimukset ja vanhempainvapaiden järjestelyt tekevät sen kuitenkin monin tavoin hyvin hankalaksi sekä äideille että isille. Lisäksi yksinhuoltajien tilanne on tässä suhteessa kaksinkertaisen uuvuttava. Heillä ei ole kertakaikkiaan mahdollisuutta 'syleillä' kotiäitiyttä tai paremminkin kotivanhemmuutta, kuten NYT-liitteessä kommentoivat naiset.

Vanhemmuus on varmasti lähes kaikille ihmisille tärkein ja merkityksellisin asia elämässä. Totuus kuitenkin on, että kaikki naiset eivät yksinkertaisesti halua olla kokopäivätoimisia kotiäitejä, niin palkitsevaa kuin se voikin olla. Monet naiset (ja miehet) haluavat myös tehdä töitä ihan vain siksi, että heillä on mielekäs työ, josta he todella pitävät. Heitä ei pitäisi syyllistää tästä. Liian usein ura ja lapsi asetetaan vastakkain ja normitetaan. Uraansa panostavat perheelliset ihmiset tuomitaan hyvin useassa yhteydessä.

En näe mitään syytä, miksi ihminen ei voisi sekä työskennellä mielekkäässä päivätyössä että huolehtiaan lapsistaan täysipainoisesti. Tämä vaatii tietysti organisointia, luovuutta, tahtotilaa ja molempien vanhempien yhtäläistä panosta lasten hoitoon. Lisäksi tämä vaatii myös yhteiskunnalta aktiivista politiikkaa, jolla taataan ihmisille mahdollisuudet yhdistää perhe - ja työelämä ilman kohtuuttomia uhrauksia. Siksi erityisesti yksinhuoltajien tilanteeseen tulisi kiinnittää erityistä huomiota, koska he joutuvat usein pärjäämään yksin. Yksinhuoltajanaiset muodostavat ( yhdessä leskeytyneiden ja eronneiden naisten kanssa) nykyään monissa EU-maissa merkittävän ryhmän, joka elää yhä useammin lähes köyhyysrajalla. Yhdysvalloissa tämä on ollut jo pitkään yleistä. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa verraton kansalaisuuten perustuva sosiaaliturva on ehkäissyt monelta osin tällaisia ongelmia kehittymästä aivan niin vakaviksi kuin mitä muualla. Valitettavasti siihenkin yritetään kasvavasti ajaa muutoksia tässä kaikkinaisessa ja tukahduttavassa uusliberalismin hengessä.

*** **

Usein juuri perheelliset naiset ovat niitä, jotka tuntuvat kokevan eniten syyllisyyttä siitä, että panostavat työhönsä. Syyllistäminen tuntuu olevan vielä erityisen yleistä juuri naisten kesken. Myös NYT-liitteen haastattelemat kotiäidit syyllistyvät kanssasisartensa syyllistämiseen. He puhuvat ponnekkaasti oman asemansa puolesta. Ja hyvä niin. On totta, että Suomessa ei kotiäitiys ole ollenkaan niin yleistä kuin esimerkiksi Keski-Euroopan maissa, kuten Saksassa. On varmasti myös totta, että kotiäidit saavat osakseen myös kummeksuvaa paheksuntaa ja kyselyitä siitä, mitä he oikein tekevät kotona. Aivan kuin lasten kasvattaminen ei olisi mielekästä ja arvokasta työtä. Miksi naisten täytyy kuitenkin kokoajan syyllistää toisiaan? Miksi emme voi vetää yhtä köyttä?

Samalla kun ko. kolme naista puhuvat kotiäitiyden puolesta, he tulevat kuitenkin myös vahvasti kritisoineeksi työssäkäyviä äitejä. Sen lisäksi he haukkuvat suorasanaisesti koko suomalaisen päivähoitojärjestelmän. Psykologiset tutkimukset kuulemma todistavat, että päiväkoti ei ole oikea paikka lapselle. En lähde kieltämään tätä, koska siinä on varmasti myös totuuttakin. Kuitenkin monet tutkimukset todistavat myös päivähoidon puolesta. Nykyisellään päiväkodit kärsivät samasta ongelmasta mistä muutkin julkisen sektorin palvelut: resurssien puutteesta. Suuret ryhmäkoot ja henkilökuntavajeet heikentävät nykyisellään kasvatuksen ja hoidon laatua. Tilanne on siis monessa suhteessa hyvin ongelmallinen. Päiväkodissa ei mielestäni kuitenkaan sellaisenaan ole mitään lapsen psyykea vaurioittavaa. Kolme vantaalaista kotiäitiä on kuitenkin eri mieltä. Haastattelussa vilahtelee useassa kohtaa lähes keskiaikaisia argumentteja. Mutkat vedetään todella suoriksi.

Lisäksi eräs haastateltavista totetaa, että on hänen mielestään selvää, että varhainen päivähoito on syynä moniin yhteiskunnan ongelmiin. Rankkaa tekstiä. Ja tämä vain esimerkkinä kommenteista, joilla lasten kotihoitoa perusteltiin. Karvat nousevat väkisinkin pystyyn. Jos asiaa tarkasteltaisi toisinpäin, voitaisi varmasti todeta, että ongelmia nuorten elämässä esiintyy aivan yhtä paljon, olivat vanhemmat sitten kokoajan kotona tai eivät.

*** **

Surullista on huomata, miten omistavasti naiset yleensäkin monissa tapauksissa suhtautuvat kysymykseen lapsista. Kotiäitiys on monille ylpeydenaihe, ja niin sen tuleekin olla. Samalla kuitenkin unohdetaan, ettei hoiva ole naisten yksinoikeus. Miksi näin kuitenkin käytännössä tapahtuu? Niin yhteiskunnassa kuin asenteissakin. Miksi järjestely ei voi yksinkertaisesti olla niin, että molemmilla vanhemilla on mahdollisuus jäädä kotiin yhtäläisesti ilman, että toisen heistä on otettava päävastuu? Poliittisilla toimenpiteillähän tämäkin on muutettavissa.

Toivottavasti vanhemmuuden kustannukset saadaan lähitulevaisuudessa tasattua jollain käytännön järjestelyllä. Kyse on myös miesten oikeuksista. Tasa-arvoa tukee parhaiten se, että molemmat vanhemmat saavat osallistua yhtäläisesti lastensa hoitoon. Ei ole kenellekään edullista, että pönkitetään vain naisten asemaa kotona. Kysehän on kuitenkin feminismissäkin sukupuolten välisestä tasa-arvosta, ei vain naisten välisesta keskinäisestä tasa-arvosta, kuten jutun otsikkokin ikävällä tavalla vihjailee.

Ravintolat savuttomiksi. Piste.

Niin. Minäkin olen niitä ihmisiä, joita ravintoloiden ja baarien savuisuus häiritsee ja kiukuttaa. Henkilökohtaisesti inhoan tupakansavua yli kaiken. Se ei totisesti ole millään tavalla miellyttävää, mutta olen usein valmis sietämään sitä, jos olen ravintolassa tupakoivien ystävieni seurassa. Eikä tupakoimisessa ole sinänsä mitään moraalisesti väärää tai tuomittavaa. Jokainen itsenäinen yksilö vastaa omasta terveydestään ja ennen kaikkea omista valinnoistaan. Mutta ovatko nämä tupakoivat yksilöt kuitenkin valmiita vastaamaan myös kaikkien muidenkin ihmisten terveydestä?

Passiivisen tupakoinnin terveyshaitat ovat nykyään merkittäviä ja kokoajan kasvussa. Nykyisellään ravintoloissa olevat rajaukset 'savullisiin' ja 'savuttomiin' alueisiin eivät toimi. Vain harvoilla ravintoloilla (isoimmilla) on mahdollisuuksia rajata alueet toisistaan ja taata kunnollisella ilmastoinnilla, että savu ei todellakaan kulkeudu savuttomalle puolelle. Erilliset tupakointihuoneet ovat varsin harvinaisia. Nekin olisivat parempi ratkaisu kuin nykyinen tilanne, joka useimmissa ravintoiloissa ja baareissa tarkoittaa sitä, että alueet on pahimmassa tapauksessa rajattu toisistaan vain parilla onnettomalla viherkasvilla. Pienimmissä pubeissa ja baareissa ei ole edes erillistä osaa tupakoiville, vaan tilan pöydät on jaoteltu savuttomiksi vain 'ei tupakointia' - kylteillä. Tällaisissa baareissa todellisuus on yleensä se, että tupakansavu leijuu koko baarin tilassa, ja sitä on mahdotonta välttää.

Tutkimukset kertovat, että tupakansavusta 25 prosenttia tulee tupakoitsijalle itselleen, kun taas kokonaiset 75 prosenttia siitä kulkeutuu ympäristöön. Laskelmien mukaan ympäristöön kulkeutuvassa savussa on tervaa kolme kertaa enemmän, bentseeniä viisi kertaa enemmän ja syöpää aiheuttavia aineita sata kertaa enemmän kuin pääsavussa, joka vedetään keuhkoihin. Kyseessä ei siis todellakaan ole mikään triviaali ongelma.

Asiakkaiden lisäksi erityisesti ravintola-alan henkilöstö altistuu merkittävästi passiiviselle tupakoinnille. Heidän tilanteensa on sikäli huomattavasti heikompi kuin asikkaiden, koska he joutuvat työpaikallaan hengittämään tupakansavua lähes päivittäin ja tahtomattaan. Asiakas sen sijaan voi valita. Irlannissa helmikuussa 2002 julkistettu tutkimus Irlannin tupakkatilanteesta osoitti, että noin 150 pubien työntekijää kuolee vuosittain passiivisen tupakoinnin aiheuttamiin sairauksiin.

Ravintolatupakoinnin ovat Euroopassa kieltäneet jo mm. Norja, Irlanti, Malta ja Italia. Myös Ruotsissa astui viime kesänä voimaan tupakointikielto ravintoloissa. Miksi me emme jo toimi samoin? Mielestäni asiasta on jo enemmän kuin riittävästi näyttöä. Tupakkayhtiöt ovat etenkin Yhdysvalloissa pelotelleet ravintoloita ja hotelleja sillä, että tupakointikiellosta seuraa mittavia taloudellisia vahinkoja, kun tupakoivat asiakkaat lähtevät. Samaa tuntuvat pelkäävän myös suomalaiset tahot. Kuitenkin esimerkiksi Kaliforniassa 1996 voimaan tullut tupakoinnin kieltävä laki ei ole millään tavalla vaikuttanut ravintoloiden liiketoimintaan.

Itsekin ajattelisin sen niin, että kyllä alkoholin nauttiminen ja ravintoloissa käyminen silti pysyvät vakioina, vaikka sauhuttelu ravintoloissa kokonaan kiellettäisikin. Enemmänkin kuvittelisin, että tämä voisi lisätä ravintoloiden kävijämäärää, koska suurempi osa ihmisistä tulisi nyt ravintolaan tietäen, että se on savuton ja miellyttävä oleskelutila, jossa ei altistu sairauksille ja muille terveysriskeille. Ulkona tupakalla käyminen baari-illan aikana on toki ärsyttävää, varsinkin Suomen talvella. Sen voin uskoa. Se on kuitenkin huomattavasti parempi ja järkevämpi ratkaisu kuin sisällä polttaminen ja muiden ihmisten terveyden vaarantaminen.

Julkisuudessa esiintyneet puheenvuorot tupakoinnin puolesta ravintoloissa ovat olleet moninaisia. Muutamia hyviä pointtejakin on esitetty, mutta yllättävän monet kommenttipuheenvuorot ovat olleet loukkaantuneita ja lähes välinpitämättömiä. Välinpitämättömiä sikäli, että passiivisen tupakoinnin haitat on sivuutettu täysin. Aivan kuin tupakointikiellon kannattajat keuhkoaisivat turhasta. Aivan kuin tarkoituksena vain olisikin tehdä tupakoitsijoiden elämä vaikeammaksi. Keuhkoaminen onkin tässä suhteessa varsin osuva termi, sillä henkilökohtaisesti minä ainakin haluan pitää ne keuhkot, joilla keuhkoan.

Tupakoitsijoilla on oikeus tupakoida, sitä oikeutta heiltä ei ollakaan viemässä pois. Ymmärrän, että monet tuntuvat olevan sen vuoksi puolustusasemissa. Tässä ollaankin rajaamassa pois heidän oikeuttaan vaarantaa merkittävällä tavalla toisten ihmisten terveyttä. Tuskin kukaan edes haluaa sellaista oikeutta. Emmeköhän kaikki kuitenkin haluaa elää tällä maapallolla suunnilleen niin, että omalla toiminnallamme aiheuttaisimme minimaalisen vähän harmia ja haittaa toiselle ihmisille. Siksi olisikin tärkeää, että myös tupakoitsijat näkisivät savullisten baarien ja ravintoloiden vakavat ongelmat. Oma ja läheisten terveys on kuitenkin lähes kaikille ihmisille yksi elämän tärkeimmistä ja arvokkaimmista asioista. Näen asian vahvasti niin, että ravintoloiden ja baarien savuttomuus ajaisi siis sekä tupakoimattomien että tupakoitsijoiden etuja.

Viime kesänä julkaistujen mielipidemittausten mukaan 61 prosenttia suomalaisista aikuisista kannattaa täysin savuttomia tarjoilutiloja ravintoiloissa ja baareissa. Heistä hieman yli puolet olisi valmis sallimaan erilliset "tupakkakopit", joihin ei olisi tarjoilua. Mielipideilmasto on muuttunut parin vuoden aikana merkittävästi. Nyt olisi jo aika tehdä asille konkreettisesti jotain.

Kirotut kauneusihanteet

Taas on se aika vuodesta, kun laihduttaminen on kova sana. Kevät. Kesä ja aurinkorannat lähestyvät päivä päivältä nopeammin. Näyttää siltä, että monikin nainen paastoaa taas kesää varten, mutta vain siksi, että uikkarit mahtuisivat jälleen päälle ja olo olisi kenties hiukan parempi. Toisaalta voin ymmärtää tämän, sillä tuntuu olevan niin, että uimarannoilla meininki on aika raadollista. Selluliitti saa osakseen rankkaa arvostelua. Appelsiini-iho on kamalinta mitä voi olla. Mitä enemmän sinulla sitä on, sitä enemmän saat osaksesi kuikuilevaa, altakulmain tapahtuvaa paheksuntaa. Varsinkin naiset tuntuvat tekevän tätä toisilleen usein, varsin ilkeämieliselläkin tavalla. Kuten lihavuuteen tai ylipainoisuuteen aina suhtaudutaan, asenne on usein sama uimarannoillakin: läskit piiloon.

Kevät on ihanaa aikaa. Juuri kun pääsin sitä ylistämästä, muistinkin miten mukavia lieveilmiöitä kesä ja lämpö myös tuovat mukanaan. Yksi niistä ovat laihdutuskuurit ja uimarannat ja niiden välinen käsittämätön suhde. Kevät on siitä otollista aikaa, että juuri silloin on hyvä aika aloittaa laihdutus, koska tulokset näkyvät jo sitten pitkäjänteisesti kesällä ja voi huoleti liikkua kuumalla säällä vähissä vaatteissa tarvitsematta pelätä julkista paheksuntaa, joka usein kohdistuu vatsamakkaroihin, alleihin, jenkkakahvoihin.. Näitähän riittää. Siksipä monet naiset aloittavat juuri keväällä pikadieetin tai ihmekuurin saadakseen pois sen kilon-pari-jos-ei-kolmannenkin. Yleensä tähän 'laihikseen' kuuluu myös yllättävä, aktiivinen salilla rehkiminen ja muut aerobiset tukitoimet. Sinänsähän tuossa ei ole kerrassaan mitään pahaa. Liikuntahan itsessään on ihmiselle mitä loistavin tapa rentoutua ja viettää vapaa-aikaa. Ja ihailtavaahan se on, jos joku päättää laittaa elämänsä remonttiin, pudottaa painoaan ja alkaa elämään ehkä hieman terveellisemmin.

Miten paljon naisten laihduttamisesta on loppujen lopuksi tätä? Siis sitä, että pudotetaan oikeasti pientä kertynyttä ylipainoa ja pistetään elämäntavat kunnolla uusiksi? Itse tämän läpikäyneenä voin sanoa, että tunnen lopulta aika vähän naisia, jotka ovat laihduttaneet juuri tämän vuoksi. Sen sijaan on todella yllättävää, miten moni nainen laihduttaa/puhuu painon pudottamisesta, vaikka siihen ei periaatteessa olisi mitään syytä. Todella monet täysin ihannepainoisetkin, hoikat naiset puhuvat laihduttamisesta ja painon pudottamisesta. Ja vielä useammat puhuvat 'rantakuntoon' pääsemisestä. Tarkoitetaanko tällä sitten sitä, että pitää olla kroppa niin timmissä kunnossa, ettei ainakaan selluliitti tuottaisi päänsärkyä? Eihän siinä ole sikäli mitään väärää, jos yksilö haluaa oman harkinnan mukaan pudottaa painoaan ihannepainostaankin alemmas. Onko siinä kuitenkaan oikeasti mitään mieltä? Kiinteyttäminenhän on tässä suhteessa ehkä hieman eri juttu, mutta se liittyy sinänsä samaan ilmiöön - hoikka, kiinteä nainen on kaunis nainen.

Joskus tuntuu kuitenkin, että juuri kaikkein hoikimmat naiset murhetivat/huolehtivat painonsa perään eniten. Ikään kuin kauneusihanteiden loputon hämähäkin seitti vetää naiset mukanaan tähän labyrynttiin, josta ei enää ole ulospääsyä. Kun kerran alat murehtia kauneuttasi/ulkonäköäsi, et pääse siitä enää irti. Enkä tällä nyt tarkoita, ettäkö itsestään huolehtiminen ja siisteys olisivat jollain lailla yliarvostettuja asioita. Päinvastoin. Ne eivät kuitenkaan varsinaisesti liity hoikkaakin hoikempaan kauneusihanteeseen.

Laihduttaminen tuntuu olevan kovin yleinen ilmiö lähes jokaisen naisen arjessa jossain vaiheessa elämää. Nyt keväällä se on kuuminta hottia siksi, että kesä lähestyy uhkaavasti ja samalla se tuo esiin sen kylmän tosiseikan, että kuumalla ei voi verhoutua kiloineen villakangastakkiin. Kesällä nimittäin lyhythihaiset paidat ja hameet voivat paljastaa jotain kovin vaarallista ja kiellettyä. Nimittäin kalvakat, treenaamattomat pohkeet ja käsivarret. Ja mitä vikaa niissä sitten on?

Minua itseäni tässä laihduttamis-ilmiössä kiukuttaa erityisesti se, että olemme kaikki naiset (varmaan myös lisääntyvässä määrin miehetkin) näiden pakottavien ihanteiden ja ideaalien tahdottomia uhreja. Antaudumme liian helposti vallitseville normeille sen sijaan, että oppisimme aktiivisesti kyseenalaistamaan niitä ja ajattelemaan laatikon ulkopuolella. Liian usein maailmassa arvioidaan ihmisiä ulkoisen olemuksen perusteella, vaikka kaikille kuitenkin opetetaan lapsina, että se mikä painaa, on ihmisen persoonallisuus ja luonne.

Ja sitten on vielä tämä tämmöinen juttu: ylipainoinen mies on helposti nallekarhu, ylipainoinen nainen taas vain lihava. Kaikki me toisaalta rimpuilemme näiden samojen rakenteiden sisällä ja samojen diskurssien vietävissä. Kuitenkin monet ilmiöt koskettavat naisia ja miehiä eri tavoin. Miksi näin on, sitä on vaikea suoralta kädeltä sanoa. Siihen on moniakin syitä. Kauneusihanteiden salakavala ujuttautuminen ajatteluun on kuitenkin pelottavaa. Varsinkin kun huomaa toisaalta yhä vain kasvavan plastiikkakirurgian vaikutuksen ja toisaalta vakavien syömishäiriöiden lisääntymisen. Näissäkin ilmiöissä juuri naiset ovat yliedustettuja. Sattumaako? Tuskin.


P.S. Lisättäköön vielä, ettei kirjoittajalla ole mitään aurinkorantoja tai auringonottoa vastaan.