Olen hyvästellyt naistenlehdet

Olen onnistunut lopettamaan naistenlehtien lukemisen. Tapanani oli lukea lehtiä usein ja lähes häiritsevällä päättäväisyydellä. Arvioin voivani lukea lehtiä samalla kriittisesti, mutta nauttien niiden sisällöstä. Kriittinen luenta ei ollut erityisen vaikeaa, mutta nauttiminen naistenlehtien journalismista muodostui melko mahdottomaksi. Lukeminen olikin melko pian hammasten kiristelyä. Ristiriitaisten signaalien vastaanottaminen ajoi ärsytyksen partaalle. Joka kerta olin valmis ärsyyntymään uudestaan. Nykyään minulla on parempaa tekemistä.

Halusin tuoda tämän julki. Se siitä. Viime viikolla onnistuin olemaan kahdella kiintoisalla keikalla. Joskin toisistaan kovin poikkeavilla. Torstaina kuuntelin jäähallitason rokkia Hartwallilla. Muse oli kiitettävyydestään huolimatta hienoinen pettymys. Odotin kai jotain muuta. Uusin levy oli myös pettymys kun en löytänyt sieltä kuin kaksi kuunneltavaa biisiä. Tuntuivat kyllä soittavan taitavasti (vaikka mistäs minä tiedän, kun en soita enkä osaakaan). Tavastian keikalla esiintynyt Them Bird Things oli kovin miellyttävä kokemus. Yhtyeen profiili on kiintoisa ja tuo debyyttilevy on vain kertakaikkiaan hyvä.

Tässä blogissa on näköjään enenevässä määrin puhdasta jorinaa kuin poliittista sisältöä. Tämän havainnon olen tehnyt aiemminkin täällä. Ei sillä, etteikö kirjoitettavaa olisi. Olen vain liian laiska.

Kun olo on niin kevyt, että voisi lähteä lentoon

Juha Itkonen kirjoitti juoksemista Imageen 08/2009. Kirjoitus oli tyyliltään henkilökohtainen, koska Itkonen käytti kirjoituksessa lähteenään omia kokemuksiaan kilpaurheiluajoiltaan. Itkonen on kertomansa mukaan juossut koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Niin paljon, että siitä muodostui lopulta ongelma hänen sairastuttuaan syömishäiriöön. Itkosen mukaan hänen oma suhteensa juoksemiseen on aina oleva monimutkainen juuri nuoruudenkokemusten vuoksi.

Image oli sinänsä kartalla kirjoittaessaan juoksemisesta muotilajina, mitä se todellakin vaikuttaa olevan. Kaikki juoksevat. Juoksemisessa on jotain trendikästä, liekö liittyen siihen, että juoksijoille muodostuu kauniit sääret ja he ovat usein hyvin hoikkia. Kukapa ei haluaisi olla hoikka ja sieväsäärinen. Juoksu on kuitenkin kestävyyslaji, jossa olennaista ei niinkään ole urheilun kannalta suoritettu aika, vaan se miten ruumis ja lihakset kestää ja keuhkot ottavat happea. Monille aika tuntuu olevan merkittävä tekijä juoksemisesta puhuttaessa. Eihän siitä muuten puhuttaisikaan juoksemisena! Lenkkeily tai hölkkääminen sen sijaan antavat kuvan, että meno olisi hidasta ja viipyilevää. Puhuminen lenkkeilystä typistää toiminnan vähemmän aktiivisemmaksi, kenties.

Itsekin juoksen. Ostin kesällä ensimmäiset kunnolliset pronaatiotuetut juoksukengät, joilla lenkkeily on todellakin kuin juoksisi pienillä pilvillä. Kevyttä ja ihanaa. Olen tyytyväinen ostokseen, koska kengät ovat olennaisinta lenkkeilyssä. Muilla varusteilla ei niinkään ole merkitystä, mutta on helppo suosia ja jäädä riippuvaiseksi esimerkiksi teknisistä paidoista, jos oma aineenvaihdunta on vilkasta.

Juoksemisen aloittaminen ei ollut mitenkään luontevaa itselleni. En ole atleetti, enkä koskaan ole ollut erityisen innostunut liikkunnasta. Liikkunut kylläkin olen aina, mutta melko epäsäännöllisesti. Juoksuharrastuksen aloittaminen tapahtui vuodenvaihteessa 2008-09. Sen jälkeen harrastus on jäänyt, enkä siitä enää luopuisi. Helppoa, ei vaadi paljoa rahaa ja mikä parasta: siitä tulee uskottoman hyvä mieli.

Itkonen vertaa jutussaan juoksemisen antamaa tunnetta lentämiseen, maasta irtoamiseen. Hyvällä, onnistuneella lenkillä olotila voi olla juuri niin ekstaattinen. Olo on niin kevyt, että tuntuu kuin irtoaisi maan pinnasta hetkeksi. Se on tunne, josta kannattaa pitää kiinni, jos sen saavuttaa. Siksi juoksen.

Vapaaehtoisesti vasten katsoen

Feministinen liike on pidempään keskustellut pornografian, vallan ja sukupuolten suhteesta toisiinsa. Millaisia vaikutuksia pornolla on ihmisiin ja laajemmin yhteiskuntaan? Feministinen liike on jakautunut voimakkaasti pornografiaan liittyvissä näkökannoissaan. Pornon on nähty olevan joko uhriuttavaa tai vapauttavaa. Jo pornografian määritelmä on ongelmallinen. Käsitteenä sitä käytetään tarkoituksenhakuisesti eri tavoin, riippuen tilanteesta. "Porno" kuulostaa pahalle suussa, joten sitä koetetaan väistellä puhumalla aikuisviihteestä tai erotiikasta.

Pornoa vastustavat feministit korostavat erityisesti sen tuottamaa ja ylläpitämää epätasa-arvoista kuvaa sukupuolten välisistä suhteista. Lisäksi on korostettu kriittisen, ideologisen luennan tärkeyttä. Pornokuvia tulisi aina kyetä katsomaan haastaen. Pornoon myönteisesti suhtautuvat feministit taas korostavat fantasian roolia ja pornon erilaisia ala- ja vastakulttuureja. Pornon nähdään mahdollistavan myös vastarintaisuutta ja monitulkintaisuutta.

Katsoja ja samalla toimija on valtavirtaisessa pornossa edelleen heteromies ja hänen halunsa. Nainen määrittyy objektin, katseen kohteena olemisen kautta. Valtavirtainen porno tuottaa tietynlaista kuvaa ja tietynlaisia esityksiä halusta, seksuaalisuuksista ja seksistä olettaen täten tietynlaisen katsojaposition. Näin se myös uusintaa erityistä ymmärrystä sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ja niihin liittyvistä valta-asetelmista.

Strippaaminenkin on siten nähtävissä osana pornografista tuotantoa, vaikka siihen sisältyy muitakin elementtejä, kuten tanssi ja itse performanssi. Perinteiset strippibaarit lienee perustettu ennen kaikkea sitä ajatusta silmällä pitäen, että suurin osa asiakaskunnasta on heteromiehiä, tanssijoiden ollessa nuoria naisia. Katsojia on kuitenkin muitakin ja nykyisellään baarien tarjonta lienee tällä tavoin määriteltynä monipuolisempi.

Esittämiseen ja aktiin liittyvän yhteiskunnallisen viitekehyksen lisäksi on tärkeää pohtia katsojan roolia ja katsomista. Katsomiseen liittyy halu, jonka ei tarvitse olla häpeällistä tai ahdistavaa "tirkistelyä", vaan jonain mistä voi saada seksuaalista nautintoa. Itse performanssin ja esiintymisen ei strippaamisessa tarvitsisi olla välttämättä häpäisevää tai alentavaa, jos katse ja katsoja suhtautuvat siihen kunnioittavasti.

Kuinka mahdollista toisin katsominen on ja millaisissa olosuhteissa se olisi mahdollista? Mahdollista se varmasti olisi, mutta vaatii paljon. Konventioita on vaikea ohittaa. Tuotantotapojen ja esittämisen tapojen pornossa pitäisi muuttua ja moniäänistyä. Edellytyksenä tulisi olla yksilötasolla tapahtuva tietoisuuden tason kasvu ja itsereflektion kehittyminen.

Kirjoitus julkaistu Dooris-lehdessä 3/09.

Oikeille urille

Tässä kirjoituksessa sivutaan jo olennaisia asioita. Lämmittää vähän.

Eevan tyttäret

Suomessa naisliike ja feministinen diskurssi ovat ajautumassa pian umpikujaan. 17. elokuuta Vihreässä Langassa julkaistu juttu tukee tätä ajatusta. Vihreiden naisten pääsihteeri Sirpa Hertell ilmoittaa, etteivät miehet voi olla feministejä, koska feminismi on luonteeltaan sukupuolisidonnaista. Katsos vain! Näin vanhakantaista argumentaatiota ei ollakaan taas hetkeen kuultu. Olihan siis aikakin. Ikävällä tavalla tämäkin näkemys tuntuu tukevan entisestään heikkoa ja haurasta suomalaisen feministisen liikkeen tilaa. Suomessa feministinen liike on keskittynyt viime ajat olemassaolonsa puolustamiseen, jossa sisäinen kritiikki on sivuutettu täysin. Tämä on ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää.

Naisliike on keskittynyt kamppailemaan Suomessa viimeiden vuoden sisällä niin kutsuttua "uutta miesliikettä" vastaan. Vuosi kaksi taaksepäin esitettiin runsaasti kannanottoja uuden miesasian puolesta. Miesten oikeuksista oltiin huolestuneita. Tähän miesten oikeuksien vaatimiseen yhdistyi samalla feministien ja suomalaisen feministisen liikkeen alaslyöntiä. Tietysti, koska oli feministisen syytä, että vaikkapa asunnottomista suurin osa oli miehiä. Niin kutsuttua antifeminismin sanomaa alettiin julistaa monilla julkisilla foorumeilla. Julistavat tahot kokivat suomalaisen tasa-arvokeskustelun olevan liian feministisesti värittynyttä, koska siitä puuttui miesten näkökulma. Feministithän eivät olisi voineet tätä näkökulmaa keskusteluun tuoda. Miesliikkeen tehtävä oli tuoda tätä "miesnäkökulmaa". Vuosi sitten näille ajatuksille oli vielä runsaasti kysyntää. Miesasioiden asiantuntijoita haluttiin puhumaan ajankohtaisiin keskusteluohjelmiin, jossa tittelinä pelkkä sosiologi riitti usein takaamaan sen, että kävi yhteiskunnallisten ja sukupuoleen liittyvien asioiden asiantuntijasta.

Uusi mieliike keskittyi "miesnäkökulman" esiin tuomiseen, koska se oli heidän mielestään kadoksissa. Lisää miehiä varhaiskasvatukseen ja sosiaalihuoltoon. Kyllähän palvelut siitä paranisivat ja tasa-arvo ennen kaikkea. Valitettavasti "uuden miesliikkeen" analyysi ei ollut kovin johdonmukaista tai kriittistä. Sukupuolen tarkastelu rajautui myös heillä oman sukupuolen asioiden puolustamiseen. Historiallisesti naisliike on tehnyt näin jo ensimmäisestä aallosta lähtien 1800-luvun lopulta. Kriittiseen analyysiin päästiin kuitenkin sitä mukaa kun naistutkimus (sukupuolentutkimus) saavutti pohjaa akateemisena oppiaineena ja tutkimusta alettiin tehdä enemmän. Toisen aallon feministinen liike tiedosti sukupuolen olemassaolon rajoittavana kategoriana. Sukupuoleen suhtauduttiin jo tuolloin kriittisesti, mutta suuntautuminen oli kuitenkin vahvasti "naiserityinen". Naiserityisyyden painottamiselle on edelleen mielestäni oli kelvolliset perustelut.

Tämä toistuva "Jäniksenkorvien" käyttäminen tekstissä tekee tästä vaahtoamisesta melko turhaa. Syö uskottavuutta. Tosin, mitä sellaista, voisi myös kysyä.

Tämä niin kutsuttu "uusi miesliike" (hyvin löyhästi määriteltynä) ei kuitenkaan ole mitään sukua toisen aallon radikaalifeminismille saati akateemiselle kriittiselle miestutkimukselle, jolta liikkeen sen sijaan olisi hyödyllistä ottaa vaikutteita. Feministinen liike on ollut kriittinen pidempään, mutta suuntautuminen on ollut naisia koskettavien epäkohtien käsittelemisessä ja esiin nostamisessa.

Suomalainen feministinen liike joutui varpailleen "uuden miesliikkeen" taannoisen aggressiivisen hyökkäyksen ansiosta. Asiattomat häiriköt melusivat milloin milläkin foorumilla lähinnä lietsomassa feminismivihaa. Allekirjoitan tämän, en minäkään olisi jaksanut moista epäanalyyttista keuhkoamisia kuunnella tai lukea. Aina niihin vain törmäsi eikä niistä voinut olla harmistumatta tai pahoittamatta mieltään. Naisasialiitto Unioni julisti melko nopeasti sodan miesliikkeelle Tulvan teemoitetussa numerossa "Tulta munille". Naisliikkeen hyökkäys oli suora, sillä "uudelle miesliikkeelle" piti näyttää, että ei säikytty älyvapaata naaman aukomista. Vastattiin samalla mitalla. Naisliike vaikutti ajautuneen liiaksi puolustusasemiin, jotta oltaisiin voitu kohota rakentavammalle tasolle. Sen sijaan päädyttiin puolustamaan olemassa olevia valta-asemia, joita "uusi miesliike" oli selvästi uhkaamassa.

Feministinen liike on keskittynyt jo tovin sukupuolikriittiseen analyysiin, myös Suomessa. Yhteiskunnallisia epäkohtia on käsitelty molempien sukupuolten näkökulmasta. Tai ei niin miesten ja naisten erikseen, vaan nimenomaan sukupuolen. Ennen kaikkea juuri ymmärrys sukupuolen merkityksestä repressiivisiä rakenteita tuottavana kategorina on ollut yhteinen feministiselle liikkeelle. Tämä on näkemys, johon "uusi miesliike" ei voisi yhtyä, koska se ei vaikuta ensinkään ymmärtävän mistä tässä ajattelussa on kyse. Toki perinteinen naisliike ja "uusi miesliike" painivat eri sarjoissa, välttämättä. Lähtökohdat ovat kovin erilaiset. Miesten aktiivisuus ajaa sukupuolensa asioita on kuitenkin kasvanut ja tästä on olemassa järkeviäkin esimerkkejä, kuten Jukka Relanderin puheenjohtama Vihreä miesliike.

Ei ole yllättävää, että Relander kummastelee Sirpa Hertellin kuuskytlukulaisia lausahduksia. Minäkin ihmettelen. Olettaisin, että Vihreä miesliike on syntynyt feministisestä liikkeestä ja sen aateperinnöstä kun profeministimiehet ovat liittyneet yhteen. Yhdistyksen ero feministisiin naisjärjestöihin lienee se, että siihen voivat liittyä myös naiset. Naisjärjestöt ovat toistaiseksi sulkeneet ovensa miehiltä, eivätkä ovet ole aukeamassa. Vihreän miesliikkeen verkkosivuilla lukee seuraavaa: "Purkautuvan miesvallan tilalle haluamme kaikkien yksilöiden tasa-arvoista kumppanuutta kaikilla elämänalueilla". Tähänhän feministinen liikekin tähtää. Juuri tämä on aina ollut feminismin tavoite.

Miksi miehet eivät voisi olla feministejä? Hertell väittää feminismiä sukupuolisidonnaiseksi aatteeksi, mitä se varmaan osittain on. Historiallisilta osin. Käsitteenä ja ajatteluperinteenä feminismi tarkoittaa kuitenkin paljon muutakin. Käsite on mahdollista määritellä uudelleen tai ottaa naisten ja miesten yhteisomistukseen sen sijaan, että se yritettäisiin liittää keinotekoisesti ja väkisin sellaiseen yksityisomistukseen, joka ei ole perusteltu. Hertell toteaa seuraavaa: "On hyvä, että tasa-arvoasioita pohditaan omista lähtökohdista käsin. Toivon, ettei enää haeta vastakkainasetteluja. Kyllä naisliike myöntää, että miehilläkin on tasa-arvo-ongelmia, esimerkiksi huoltajuus- ja terveysasiat.” Tasa-arvon pohtiminen omista lähtökohdista käsin tarkoittaa tietysti Hertellin mukaan sitä, että naiset pohtikoon ratkaisuja keskenään ja miehet keskenään. Ja feminismiin omistusoikeus on vain naisilla. Sitten jossain kivassa pöydässä kohdataan. Eikä konflikteja sitten.

Vanhakantaistahan tämä vain on. Se antaa kuitenkin jonkinlaisen vihjeen siitä missä tilassa suomalainen feministinen kenttä on tällä hetkellä. Naisliike on juuri nyt nähtävästi keskittynyt liikaa omiin epävarmuuksiinsa sen sijaan, että se kykenisi harjoittamaan raakaa itsekritiikkiä. Jos feminismi määritellään sukupuolisidonnaiseksi, se tarkoittaisi Hertellin mukaan sitä, että kyse on ajattelusta, jonka vain naissukupuolen omaavat ihmisyksilöt voivat ymmärtää tai kokea. Sillä ei voisi olla merkitystä muille kuin naisille. Moisen sukupuoleen perustuvan erittelyn ylitse juuri naisliikkeen tulee itse päästä. Tämä alkaa jo kuulostaa niin väsyneeltä.

Suomeen olisi perusteltua perustaa feministinen yhdistys, johon sekä miehet että naiset voisivat liittyä jäseneksi. Tarvitaan yhteinen foorumi. Sellainen puuttuu, mutta sellaiselle olisi tarvetta. Erillisille nais - ja miesjärjestöille voi olla tarvetta tästä huolimatta. Joissain muodoissa. Tällä en tarkoita salaseuroja ja kaveriporukoita, vaan jotain järkevää tavoitetta palvelevia ja hyvin perusteluja yhdistyksiä tai järjestöjä. Feministisen liikkeen ensisijainen tehtävä on ihmisyksilöiden (sekä miesten että naisten) tietoisuuden ja kriittisen ajattelukyvyn lisääminen tunnistamaan näitä valtarakenteita, jotka sukupuolen/sukupuolten kautta uusintavat itseään. Muutoin yksilöt eivät opi tunnistamaan käytännön tasolla epäoikeudenmukaisia ja syrjiviä käytäntöjä ja tapoja vaan uusintavat niitä, koska olettavat niiden olevan sukupuolille luontaisia ominaisuuksia ja eroavaisuuksia, jotka määrittävät ihmisten välisiä eroja.

Popmusiikki rikkoi sydämen

Parasta maailmassa on ehkä musiikki. Saattanee olla, että taidemuodoista olen aina arvottanut musiikin korkeimmaksi. Musiikin olemassaolon olennaisuutta on vaikea kiteyttää yhteen lauseeseen. Sen nauttiminen on harvoin tietystä paikasta ja ajasta kiinni.

Musiikissa on niin paljon elementtejä, jotka tavoittavat tulkitsijan välittömästi. Sävelten kantautuminen kuulijan korvaan voi melko nopeasti herättää jonkin tunteen tai elämyksen. Siihen tarvitaan parhaimmillaan vain yksi onnistunut, kaunis sointu.

Popmusiikin rooli omassa elämässäni taisi korostua ennen kaikkea yliopisto-opintojen alettua. Jossain kohtaa, se taisi olla vuonna 2000, kun löysin The Smithsit, saatoin sanoa, että rakastuin popmusiikkiin. Oma suhteeni popmusiikkiin alkoi The Smithsien kautta, vaikka yllättäen olin ennen vuotta 2000 musiikkia kuunnellut. Merkitykset muodostuvat vuosien mittaan kerroksittain, toinen toisensa päälle. Samalla ne vahvistuvat. Ja aina se oli yhtye, johon halusin ja tunsin tarvetta palata.

Popmusiikkia ei ole totuttu hahmottamaan älykkäänä, koska valtavirtainen tuotanto on kaikkea muuta kuin henkevää saati ajatuksia herättävää. Vaihtoehtoista poppia tehdään onneksi edelleen kiitettävästi ja kunnianhimoisemmin tavoittein kuin mitä voidaan sanoa eräästä legendasta, joka juuri esiintyi Helsingissä Jätkäsaaressa ennätysmäiselle 85 ooo ihmiselle.

80-luvulla asiat olivat hieman toisin. Runotyttönä olin kuitenkin auttamattomasti myöhässä herätessäni rakastamaan popmusiikkia The Smithsien kautta vasta 2000-luvulla. Olin vasta lukion toisella ja kolmannella luokalla tuolloin. Kun parisen vuotta myöhemmin saatoin sanoa muodostaneeni siteen bändiin, olin vain myöhässä. Mutta mitä sitten. 80-luvulla syntyneenä en olisi voinutkaan kovin aikaisessa vaiheessa herätäkään asiaan. Olinhan vasta 5-vuotias kun yhtyeen viimeisin levy julkaistiin.

Ylioppilaslehdessä päätoimittaja kirjoitti pääkirjoituksessaan noin kolmisen vuotta sitten, että yliopistolla hengaavan maailmanparantajan ja ikiopiskelijan olisi aika herätä todellisuuteen ja kasvaa aikuiseksi. Enää ei ollut sopivaa mennä kotiin, kuunnella Smithsejä ja itkeä itsensä uneen. Tunnustan tehneeni pääkirjoituksessa esitettyjä asioita. Mitähän se kertoo minusta.

Popmusiikin kauneus syntyy The Smithsien kohdalla melodioiden helppoudesta, keveydestä ja tarttuvuudesta. Toisaalta melodioiden keveyteen ja tarttuvuuteen on onnistuttu yhdistämään melankolia, ironia ja syvät tunteet. Kappaleiden sävellykset ovat verrattaen helppoja, mutta tekstit sisällöltään kaikkea muuta kuin kevyitä tai helppoja. Oman eksistenssin tuskaan Smithsien kuunteleminen on itselläni aina auttanut välittömästi. Ironia on väline, jonka avulla Steven Patrick Morrissey on sanoittaessaan yhtyeen (ei tietenkään yksinomaisesti ja omakätisesti) kappaleita taltuttanut monia vaikeita ja tuskallisia ihmiselämään ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä teemoja. Smithsien kappaleissa ironian avulla monista ihmisen elämässä vaikuttavista suurista kysymyksissä on saavutettu lähes banaali taso. Asioiden banalisointi ironian avulla on vapauttavaa. Aidosti tyydyttyvää ja koskettavaa.

Tavallaan Smithsejä diggailevien ihmisten pilkkaaminen on luontevaa ja johdonmukaista. Minkä tahansa yhtyeen yletön nostalgisointi on jo pilkan arvoista. Tarvitaan tietynlaista mustaa huumorintajua, jotta kaikki sävyt avautuisivat. Joillekin sarkasmi ja ironia ovat tuntemattomia asioita. Kyseiset ihmiset eivät todennäköisesti kuuntele Smithsejä. Vielä vähemmän he nostalgisoivat yhtyeen tuotannon äärellä.

Minulle Smithsit ja popmusiikki yleensä ovat kuitenkin melko vakava asia, vaikka ei elämää suurempi. Mitä muuta nyt voisin kirjoittaa bändistä, joka on edesauttanut minua rakastumaan popmusiikkiin ja särkemään sydämeni sen tähden.

Musiikin - niin kuin taiteen ylipäätään - ei pitäisi olla koodikieltä, vaan siinä tulisi olla myös helppoa tarttumapintaa. Kaikkia merkityksiä ei pidä joutua purkamaan ulos taiteesta, vaan tulkintapintojen tulisi olla saavutettavissa. Kaikki taide ei vetoa kaikkiin ihmisiin. Yksinkertaista ja helppoa.

Nyt lienee sopivaa hiljentyä täällä ja laittaa hetkeksi soimaan sadoista soittokerroista yhtään kulumaton The Queen is Dead. Kuunnellessani sitä en kuitenkaan itke, vaan hymyilen.

Kaipauksen määrä

Pitkästä aikaa jälleen tartuin kirjaan ja luin sen loppuun. Viime aikoina tapanani on ollut aloittaa useampia, laskea ne olohuoneen pöydälle ja lehteillä niitä hermostuneena kun huomaan, etten ehdi lukea niitä loppuun. Kesken on edelleen viitisen kirjaa ja hyllyssä useampi odottamassa. Olen kuitenkin luottavainen, että kesällä ehdin päättää ne. Aikaa kerrankin on.

Kirjojen loppuun lukemisen vaikeus on aina ollut vierasta itselleni, koska lukeminen on aina ollut minulle käytännössä kuin hengittämistä. Kun opiskelut ovat olleet jo pidempään kesken, olen melko usein perustellut kirjojen kesken jäämistä sillä, etten ehdi. Tajusin hiljattain, ettei se aina ole ollut oikea tulkinta. Ajoittain teen tietoisesti jotain aivan muuta kuin luen, vaikka aikaa olisi. Olen vieraantunut kirjoista. Johtopäätös tuntuu hurjalta, mutta melko oikealta. Anna minun rakastaa enemmän palautti intoni lukemiseen, herätti rakkauteni painettuun sanaan.

Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän (2005) oli hätkähdyttävä lukukokemus. Lainasin kirjan kesäkuussa ja luin sen melko nopeasti, tosin pääasiassa bussi – ja junamatkoilla töihin tai töistä kotiin, samalla kun kuuntelin musiikkia soittimestani. Kokemus ei kuitenkaan ollut yhtään vähemmän voimakkaampi kuin jos olisin lukenut kirjan viikonloppuna omassa nojatuolissa kaikessa rauhassa. Teos ravisteli. Osittain tämä johtuu siitä, että luin kirjan itse elämäntilanteessa, jossa koin sen puhuttelevan. Siinä oli yhtymäkohtia, taitteita ja tunteita, jotka osuivat hyvin omaan sielunmaisemaan juuri nyt.

Kirja on julkaistu jo 2005, joten oma heräämiseni kirjaan syntyi varsin myöhään. Tai ainakin olin auttamattomasti ajassa jäljessä. Muistan kyllä ajat, jolloin kaverit muutamia vuosia sitten hehkuttivat kirjan merkityksellisyyttä, herkkyyttä ja koskettavuutta. Kun tartuin kirjaan nyt, olin jo valmiiksi innostunut ja jännittynyt. Tiesin juonesta jonkin verran, mutta ennen kaikkea itseäni kiehtoi kirjan aikaiskertomuksellisuus sekä tietysti kiintoisa ja jännittävä rokkiskene.

Anna minun rakastaa enemmän sijoittuu aluksi suomalaiseen, Itkosen hellästi nimittämään ”jääkiekkokaupunkiin”, Hämeenlinnaan. Sieltä tarina kasvaa ja kulkee kohti Helsinkiä, Lontoota ja New Yorkia. Tarina rakentuu suomalaisen rocktähti Suvi Vaahteran, Summer Maplen henkilön ympärille. Hänen elämänsä tapahtumia kertovat vuorotellen entinen poikaystävä ja ensirakkaus Antti Salokoski sekä Suvin äiti. Kertojien sukupolvien erot nousevat mielenkiintoisella tavalla esiin.

Päähenkilö Antti ja hänen entisen tyttöystävänsä äiti kuvaavat toki maailmaa kovin eri tavoin ja eri lähtökohdista, edustavathan he eri sukupolvia. Teoksessa molemmat kertojaäänet yhdistyvät kauniisti, täydentäen toisiaan. Suvin äiti kuvaa nostalgisesti, hieman väsyneesti omaa nuoruuttaan ja elämäänsä tyttärensä äitinä. Antin kertomuksessa korostuvat syövyttävä kaipuu, rakkaus Suvia kohtaan ja jonkinasteinen tyytymättömyys omaan elämäänsä. Kadotetun nuoruuden, valintojen ja aikuistumisen teemat ovat vahvasti läsnä Antin kertojaäänessä.

Milloin aikuisuus ja aikuinen elämä alkaa? Alkaako se esikaupunkiin muuttamisesta, rivitalo-osakkeesta ja puutarhajuhlista, joihin kutsutaan vain pariskuntia? Alamäki alkaa kun ylitetään Espoon raja. Kysymys, jota on joskus tullut pohdittua itsekin, useammin kuin haluaisin myöntää. Antin kertojaääneen on nuoren kaupunkilaisnaisen helppo samaistua. Kirjan teki jännittäväksi lukea myös se, että siinä liikuttiin tutuissa paikoissa Helsingissä ja Espoossa: Merituulentiellä, Karhupuistossa, Linnakoskenkadulla, Pitäjänmäellä.

Anna minun rakastaa enemmän on tulkintani mukaan ennen kaikkea tarina kaipauksesta, jota mahtuu ihmisen elämään usein enemmän kuin sitä on mahdollista kantaa. Rakkaus kuvaa täydellistymistä, puhdasta tunnetta, jota ei ole olemassa rajatonta määrää. Ihmiselämään mahtuu tietty määrä rakkautta ja sen syntyminen on mystistä. Rakkautta on laadultaan ja luonteeltaan monenlaista, mutta sitä on silti rajallinen määrä. Voisiko rakkaus olla yhtä kuin ikuinen nuoruus?

Ihmisen elämä on jännittävä kokonaisuus, jota ei voi pilkkoa ikäsegmentteihin. Aikuisuus on vain käsite, jolla hallitaan ikää ja sen suhdetta elämään. Mistä se alkaakin, mitä se tarkoittaakin, on sumuista ja harhaanjohtavaa. Elämä on rajallinen ja ainutlaatuinen, joten eläminen itsessään on jännittävämpää ja kiinnostavampaa kuin se pohtiminen, miten sitä tulisi merkitsevästi elää.

Tämä analyysi jää vääjäämättä lyhyeksi ja epäanalyyttiseksi. Johtopäätökseni on kuitenkin, että Itkonen on taitava ja vetoava kirjoittaja. Hänellä on omintakeinen ja herkkä tyyli kirjoittaa. Hän tavoittaa sanavalinnoillaan ja lauserakenteillaan hetken, hän ikäänkuin pysähtyy siihen. Itkosen kirjoitustyyli on viipyilevää, mutta silti autenttista. Jokainen lause on kuin todellinen kokemus. Seuraavaksi on etsittävä käsiin Myöhempien aikojen pyhien ja Kohti. Niistä on hyvä jatkaa.

Valinnanvapauden pakko

Suomalainen perhevapaajärjestelmä rakentuu yhdeksän kuukautta kestävälle vanhempainvapaalle sekä yleensä tämän jälkeen alkavalle hoitovapaalle, jonka avulla lasta voidaan hoitaa aina kolmivuotiaaksi asti kotona. Mallia on luonnehdittu sosiaalipolitiikassa uusfamilistiseksi, sillä siinä korostuu merkittävästi valtion rahallisin etuuksin ja tuin tukeman yksityisesti tuotetun hoivan rooli.

Tarkasteltaessa suhdetta esimerkiksi Ruotsiin ja Norjaan, jossa hoivapalvelujen tuottaminen nojaa vahvasti julkiseen palvelutuotantoon, suomalainen malli muodostaa selkeän poikkeuksen Pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden egalitaristisessa perinteessä. Suomi on runsaat kaksikymmentä vuotta sitten ottaessaan käyttöön kotihoidon tukeen perustuvan hoitovapaajärjestelmän, ottanut ison askeleen kohti konservatismia.

Suomalaiselle perhevapaamallille vaikuttaa löytyvän hämmästyttävän paljon julkista tukea, vaikka perhevapaajärjestelmää onkin viime vuosina ryhdytty tarkastelemaan kriittisesti erityisesti tuotetun hoivan osalta. Keskeisin argumentti yksityistä eli lasten kotona tapahtuvaa hoivaa puolustavien taholta on usein ääneen esitetty vetoomus perheiden vapaudesta valita itse tapa, jolla he lapsensa hoidon järjestävät. Tosiasiassa ylistetty ”vapaus” suosii käytännössä vain työmarkkina-asemaltaan vakaassa tilanteessa olevia naisia ja miehiä tai perheitä, joissa puolisoiden välillä vallitsee kohtalaisen suuret tuloerot. Monille naisille valinta jäädä kotiin hoitamaan lastaan sen sijaan, että veisi lapsen päivähoitoon, ei ole varsinaisesti valinta vaan usein myös taloudellisten olosuhteiden pakko. Kaikilla ei ole työsuhdetta, johon palata.

New Public Management näkyy kuntatasolla hoivan järjestämisen suhteen tehdyissä ratkaisuissa, joissa samalla kun ollaan korotettu kotihoidontuen kuntalisää, on korotettu myös päivähoitomaksuja. Ratkaisuja on perusteltu taloudellisin argumentein. Kotona tuotettu hoiva nähdään myös kustannustehokkaana. Samalla implisiittisesti oletetaan, että hoivan tuottajina toimivat edelleen naiset. Poliittisilla ratkaisuilla ja tukitoimenpiteillä tuetaan vallitsevaa rakennetta.

Keskustelu hoivasta on ideologista, eikä tätä seikkaa tule jättää huomiotta. Yksityisen, kotona tapahtuvan hoivan perusteluja on pyritty neutralisoimaan vetoamalla erityisesti yksilön perusoikeuteen: vapauteen valita. Ajatus rakentuu käsitykselle mahdollisuuksien tasa-arvosta ja on sellaisenaan kohtalaisen naiivi ja yksisilmäinen. Yhdenvertaiset mahdollisuudet eivät valitettavasti johda useinkaan yhdenvertaisiin lopputuloksina, eikä kyse totisesti ole vain elämänpoliittisista ratkaisuista. Rakenteellisia tekijöitä ei voida ohittaa pohdittaessa yksityisen ja julkisen hoivan suhdetta.

Vallitseva perhepoliittinen diskurssi Suomessa korostaa sinnikkäästi yksityisen hoivan merkityksellisyyttä. Samalla kun se vahvistaa vallitsevia konservatiivisia sukupuolirooleja ja sukupuolten välistä työnjakoa, se tulee yhä vain uudelleen alleviivanneeksi naisten erityisasemaa ja etuoikeutta hoivaajina. Tällaista etuoikeutta vanhemmuuteen naisilla ei ole, vaikka viime aikoina julkisuuteen tullut ns. ”kotiäitiliike” näin pyrkii toistuvasti esittämään. Molemmilla vanhemmilla on perheessä yhtäläiset oikeudet ja velvollisuudet osallistua lasten hoitoon ja kasvatukseen ja tätä on jatkossakin tuettava.

Yksityistä hoivaa korostava perhepoliittinen diskurssi on suomalaisessa julkisessa keskustelussa liittoutunut vahvasti uusliberalismin ja siihen läheisesti liittyvän konservatiivisen perhekäsityksen kanssa. Vallitsevaan keskusteluun on syytä suhtautua kriittisesti. Perhevapaajärjestelmän rakenteellinen tarkastelu osoittaa, että ”vapaa” valinta on tosiasiassa kaikkea muuta kuin vapaa. Ideologisesti ja poliittisesti yksityisen hoivan suosiminen julkisen kustannuksella on sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumisen kannalta kestämätön ratkaisu.

Prostituutiokeskustelusta Pohjoismaissa

Pohjoismaisen tasa-arvotiedon keskus (NIKK) järjesti 16.-17.10.2008 konferenssin Tukholmassa teemalla ”Prostituutio Pohjoismaissa”. Konferenssi pohjautui tutkimusprojektiin, johon NIKK oli saanut tehtävänannon Pohjoismaiden tasa-arvoministereiltä. Tukholmassa järjestetyssä konferenssissa tutkimusprojektin tuloksia esiteltiin maittain. Lisäksi järjestettiin yhteispohjoismainen paneelikeskustelu, jossa prostituutiopolitiikkaa tarkasteltiin maittain teoreettisesta ja käytännöllisestä näkökulmasta.

Tutkimusprojekti ja Pohjoismaat

Pohjoismaisen tasa-arvotiedon keskuksen (NIKK) toteuttaman tutkimusprojektin tavoitteena oli prostituution tarkasteleminen Pohjoismaissa, painopisteenä erityisesti pohjoismaisten valtioiden prostituutiopolitiikan erot ja yhtäläisyydet. Tavoitteena oli analysoida prostituution ja seksuaalisiin tarkoituksiin suuntautuneen ihmiskaupan tilannetta Pohjoismaissa ja arvioida ilmiötä yhteisen tietopohjan kautta tasa-arvoperspektiivistä.

Konferenssin kulkua seuratessa kävi ilmeiseksi, että pohjoismaisten valtioiden välillä on sekä merkittäviä yhtäläisyyksiä että eroja koskien prostituutiopolitiikkaa. Eroja ja yhtäläisyyksiä tarkasteltiin tutkimusprojektissa suhteessa prostituutiomarkkinoiden kehitykseen, prostituution laajuuteen, lainsäädäntöön, sosiaalisiin toimenpiteisiin sekä asenteisiin.

Vuoden ajan kestänyt tutkimusprojekti keskittyi erityisesti kolmeen ongelma-alueeseen: (1) prostituution ja seksuaalisiin tarkoituksiin suuntautuneen ihmiskaupan esiintymiseen ja laajuuteen Pohjoismaissa, (2) prostituution ja ihmiskaupan oikeudelliseen käsittelyyn ja siihen kohdistettuihin sosiaalisiin toimenpiteisiin sekä (3) prostituutioon ja ihmiskauppaan kohdistuviin asenteisiin ja suhtautumiseen Pohjoismaissa.

Prostituutio nähdään pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa haasteena. Yhtenäisen prostituutiopolitiikan muokkaaminen on erityisen haasteellista siksi, että prostituutiomarkkinat elävät jatkuvassa muutostilassa ja lainsäädännölliset ja sosiaaliset toimenpiteet seuraavat usein kehityksestä jäljessä.

Prostituution tutkiminen ilmiönä on myös vaikeaa ja aiheesta kerätty tieto on usein sirpaleista ja hajanaista. Kattavan ja monipuolisen tiedon saaminen ilmiöstä on osoittautunut työlääksi. Erityisesti sisätiloissa tapahtuvasta prostituutiosta on vaikea saada tietoa. Käytettävissä olevat tiedot perustuvat prostituoiduille tarjottujen palvelujen kautta esiin tulleisiin asiakkaiden kertomuksiin sekä poliisitutkinnassa ilmenneisiin tietoihin. Pääasiallinen kanava prostituutiosta saatavan tiedon saamisessa on ollut Pohjoismaissa tehty sosiaalityö ja sen kautta koordinoidut sosiaaliset toimenpiteet. Lainsäädännön vaikutusta prostituutioon ei ole pystytty vielä tutkimaan riittävästi.

Poliittiset ja taloudelliset muutokset, erityisesti lisääntyvä globaali eriarvoisuus ja epäoikeudenmukaisuus, ovat vaikuttaneet prostituutiomarkkinoihin Pohjoismaissa ja muualla Euroopassa. Erityisesti prostituutiossa mukana olevien ulkomaisten naisten määrä on lisääntynyt ja ylikansallinen prostituutio muodostaa merkittävän haasteen ihmiskaupan vastaisessa työssä.

Lainsäädäntö, sosiaaliset toimenpiteet, asenteet

Pohjoismaat ovat sitoutuneet kansainvälisten sopimusten kautta puuttumaan ihmiskauppaan ja paritukseen. Lainsäädäntö vaihtelee eri Pohjoismaissa kuitenkin suuresti, sillä kansanväliset sopimukset eivät määrittele selkeitä välineitä tavoitteiden saavuttamiselle. Ongelmalliseksi on muodostunut myös se, että rajanveto ja määrittely prostituution ja ihmiskaupan välillä eroaa Pohjoismaittain.

Pohjoismaiden käytännöt eroavat toisistaan sekä lainsäädännön että palvelujärjestelmän suhteen. Lainsäädäntö on muodostunut keskeiseksi osaksi prostituution ja ihmiskaupan torjunnassa. Lainsäädännön rooli on erityisesti viime vuosina korostunut entisestään ja puhutaan erityisesti prostituutiopolitiikan oikeudellistumisesta.

Seksin osto on tällä hetkellä kriminalisoitu Ruotsissa (1999) sekä osittain Suomessa (2006). Norjassa laki seksin oston kriminalisoinnista astuu voimaan vuonna 2009. Tanskassa ja Islannissa seksin ostoa ei ole kriminalisoitu, mutta kymmenen vuoden sisällä molemmissa maissa on sen sijaan poistettu kielto elättää itsensä prostituutiolla.

Lainsäädäntö Pohjoismaissa on ollut viimeisinä vuosina monien muutoksien kohteena. Lainsäädäntöä on tarkennettu parituksen osalta ja erityisesti ihmiskaupan torjuntaan on luotu omaa lainsäädäntöä tehokkaamman puuttumisen mahdollistamiseksi.

Sosiaalisilla toimenpiteillä on ollut merkittävä rooli prostituution parissa työskentelyssä. Prostituutio on Pohjoismaissa määritelty erityisesti sosiaaliseksi ongelmaksi, jota tulee hoitaa ensisijaisesti sosiaalisten toimenpiteiden (sosiaalityön) kautta. On tärkeää huomata, että sosiaalisten ongelmien oikeudellinen säätely on lisääntynyt. Sosiaalisten toimenpiteiden koordinoijina kaikissa Pohjoismaissa ovat pääosin kunnat ja kansalaisjärjestöt, vaikka palvelujärjestelmissä on yhä huomattavasti kehittämistä.

Eroja Pohjoismaiden välillä esiintyy siinä miten prostituutio konstruoidaan sosiaaliseksi ongelmaksi ja millaiset toimenpiteet nähdään sopiviksi. Aiheesta käytiin konferenssissa vilkasta keskustelua. Keskustelussa erityisesti sosiaalisiin toimenpiteisiin liitettävät hoivan ja huolenpidon käsitteet ovat saaneet kritiikkiä niihin implisiittisesti sisältyvästä vallasta ja kontollista.

Tutkimusprojektin yhtenä tavoitteena myös oli kartoittaa naisten ja miesten asenteita prostituutioon ja ihmiskauppaan. Resursseja uusien laajamittaisten asennekartoitusten tekoon projektin puitteissa ei ole ollut, mutta Ruotsissa toteutettiin kansallisen lisärahoituksen turvin ensimmäinen laaja kyselytutkimus seksin oston kiellosta. Tämän lisäksi on pääosin kerätty empiiristä materiaalia kvalitatiivisten tutkimusten kautta.

Osa asennetutkimuksista keskittyi analysoimaan prostituutiodiskursseja ja toisissa pyrittiin kuvailemaan prostituutiota ja prostituutiopolitiikkaa koskevien asennetutkimusten tuloksia. Tulokset asennetutkimusten suhteen olivat yllättäviäkin. Asenteet prostituutioon vaihtelevat sekä viranomaisilla että kansalaisilla yleensä.

Pohjoismaiden välillä esiintyy eri tapoja määritellä prostituutio sosiaalisen ongelmana, mutta tästä huolimatta erot Pohjoismaiden ja muun maailman välillä ovat kuitenkin suuremmat kuin Pohjoismaiden sisällä.

Ideologinen kysymys

Näkemyksiin prostituutioista vaikuttavat aina ideologiset seikat. Prostituutiopolitiikan ideologisuus näkyy keinoissa, joilla prostituutioon pyritään puuttumaan sekä tavoitteissa, joihin puuttumisella pyritään. Lisäksi ideologisuus näkyy vahvasti siinä, millaisena prostituutio laajemmin hahmotetaan; onko kyseessä yksilön itsemääräämisoikeuteen liittyvä asia vai yhteiskunnallinen ja rakenteellinen epätasa-arvo.

Pohjoismaissa on esitetty kritiikkiä, jonka mukaan prostituutiopolitiikka olisi jopa liiaksi ideologisesti latautunutta. Ideologisuuden esitetään olevan ristiriidassa käytännön tiedon kanssa ja sumentavan ilmiön puolueetonta tarkastelua. Kaikki tieto on kuitenkin viime kädessä ideologista. Muun väittäminen olisi epärehellisyyttä tarkasteltavaa ilmiötä kohtaan. Siksi ideologisten premissien tarkastelu avoimesti tulee sisällyttää itse prostituutiopolitiikkaan.

Ideologisuuden kritiikillä viitataan ilmeisemmin Pohjoismaista erityisesti Ruotsiin, jossa vuonna 1999 voimaan astuneen seksin oston kriminalisoivan lain taustalla oli erittäin voimakas tasa-arvopoliittinen diskurssi. Ruotsissa prostituutio nähtiin miesten väkivaltana naisia kohtaan ja tuolloin säädettyä lakia voidaan kuvata normatiiviseksi, sillä sen päätavoitteena on ollut vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja asenteisiin prostituutiota kohtaan.

Prostituutio ja ihmiskauppa tulee nähdä laajemmin rakenteellisena sukupuolten välistä epätasa-arvoa tuottavana ilmiönä. Sen suhteen on tärkeää ottaa eettinen kanta, tuoda se keskusteluun ja pyrkiä sitä kautta vaikuttamaan ihmisten asenteisiin.

Prostituution ja ihmiskaupan torjuntaan tulee panostaa mittavien toimenpiteiden ja pitkäjänteisen sosiaalisen työn kautta. Erityisen tärkeää on nähdä, etteivät prostituutio, kansainvälinen ihmiskauppa ja siihen liittyvä rikollisuus ratkea vain juridisilla toimenpiteillä, vaikka lainsäädännöllä onkin merkittävä rooli. Tarvitaan myös yhteiskunnallisesti jaettu näkemys siitä, että toisen ihmisen ostaminen ei ole hyväksyttyä missään olosuhteissa.

Tarkempaa tietoa konferenssista ja siellä käydyistä keskusteluista löytyy NIKK:n verkkosivuilta osoitteessa: http://www.nikk.uio.no/om/prostition_finsk_e.html

Pakkohoitoa päihdeäideille?

Päihteitä käyttäville äideille ollaan suunnittelemassa tahdosta riippumatonta hoitoa. Tahdosta riippumaton hoito tarkoittaa toimenpiteitä, joiden kautta äidit voidaan saattaa hoitoon tarvittessa vastoin omaa tahtoaan. Raskaana olevien naisten päihteiden käyttö on ollut yhteiskunnan huolenaiheena pidempään. Vauriot, jotka aiheutuvat raskauskauden aikaisesta päihteiden käytöstä sikiölle ovat huomattavia. Keinot puuttua ongelmaan ovat vähäiset, mikä on kasvattanut huolta ongelmasta.

Lastensuojelullisin toimenpitein ei ole voitu puuttua ongelmaan, koska sosiaalihuollon asiakkuus voi alkaa vasta lapsen synnyttyä. Näin ollen lastensuojeluilmoitustakaan ei voida kirjata, koska lapsen asiakkuutta ei voida aloittaa ennen kuin hän on tosiasiallisesti syntynyt. Ennaltaehkäisevin toimenpitein voidaan pyrkiä vaikuttamaan äitien päihteiden käyttöön. Suurin paine onkin keskittynyt perheneuvoloihin ja terveydenhuoltoon. Syystäkin nämä tahot ovat tunteneet itsensä voimattomaksi päihdeongelmien hoidossa, erityisesti koska päihteiden käytön ongelmiin puuttumiseen ei ole olemassa yksiselitteisiä täsmäkeinoja eikä ennaltaehkäisevälle työlle ole riittävästi resursseja.

Vaikeaksi tilanteen tekee se, että raskaana oleva nainen on vastuussa oman terveytensä lisäksi myös odottamansa lapsen terveydestä. Ihmisellä on täysi itsemääräämisoikeus omaan ruumiiseensa. Miten odotettava lapsi tullaan määrittelemään kun pakkohoitoa räätälöidään? Tullaanko siihen soveltamaan samoja periaatteita kuin mitä abortin suhteen käytetään sikiön iän suhteen? Siltikin voidaan kysyä aiheellisesti missä vaiheessa naisen vatsassa kasvava möykky saavuttaa ihmisen määritelmän. Monet aborttia vastustavat tahot määrittelevät syntymättömän lapsen olemassaolevaksi heti hedelmöittymisen jälkeen. Itse kannatan naisen oikeutta ja mahdollisuutta aborttiin, joten oma määritelmäni ihmiselle on erilainen kuin aborttia vastustavilla tahoilla.

Päihteiden käyttö katsoaan ihmisen elämäntavalliseksi valinnaksi. Sen suhteen sovellettavat tahdosta riippumattomat toimenpiteet nykyisessä päihdehuoltolaissa ovat melkoisen tarkasti määritelty. Käytännössä tahdosta riippumattomia toimenpiteitä päihdehuoltolaissa sovelletaan melko harvoin ja vain tilanteissa, joissa henkilö on vakavasti vaaraksi joko itselleen tai jollekin toiselle ihmiselle. Tässä kehyksessä päihdehuoltolakia voitaisiin tulkita myös syntymättömän lapsen kannalta, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen.

On todennäköistä, että olemassaolevaa lainsäädäntöä joudutaan muuttamaan, jotta pakkohoitoon liittyvät tahdosta riippumattomat toimenpiteet saadaan sovitettua nykyiseen lakiin. Tahdosta riippumattomat toimenpiteet kohdistuessaan päihdeäiteihin olisivat voimakas keino puuttua yksilön itsemääräämisoikeuteen, huomattavasti voimakkaampi kuin mitä nykyinen laki määrittelee. Päihteiden käytön muuttuminen ongelmaksi riippuu monista tekijöistä, mutta pienikin määrä päihteitä raskausaikana nautittuna voi lisätä terveysriskejä. Olen samaa mieltä sen suhteen, että ongelmaan on pystyttävä puuttumaan tehokkaammin ja myös syntymättömän lapsen tulevaa terveyttä suojellen.

On pohdittava myös sitä miten tahdosta riippumaton hoito aiotaan palvelujärjestelmän kautta toteuttaa. Nykyisellään edes ennaltaehkäisevän työn resurssit eivät ole riittävät puuttumaan päihteiden käyttöön eikä vapaaehtoisuuteen perustuvia palveluita ole tarjolla kansalaisille riittävästi. Pakkohoito ei saa olla ihmeresepti ja helppo vastaus, jolla ongelmaan halutaan kustannustehokkaasti puuttua sulkemalla odottava äiti esimerkiksi laitokseen koko raskausajaksi. Ihmisten kanssa tehtävässä työssä on nähtävä, että vaikeat elämänhallintaan liittyvät ongelmat eivät ratkea näin yksinkertaisesti.

Pakkohoitoa suunniteltaessa ennaltaehkäisevän työn resurssointi ja päihdehoidon kokonaiskuva pitäisi huomioida laajamittaisesti. Kuntaliiton sosiaali- ja terveysyksikön johtaja Jussi Merikallion mukaan lainsäätämistyössä ja palvelun rakentamisessa tarvittaisiin uudenlaista konseptia, sillä suljettuja osastoja on tällä hetkellä vankiloissa ja mielisairaaloissa, mutta ei päihdehuoltolaitoksissa.

Päihdeäitien palveluja pohtiva työryhmä aikoo julkistaa ehdotuksensa asian suhteen helmikuussa. Poliittinen tahtotila asian ratkaisemille vaikuttaisi olevan voimakas. Pakkohoitoa tunnutaan kannatettavan erityisesti lastensuojelullisin argumentein. Perusteet ovat hyvät, sillä ihmisellä tulee olla oikeus syntyä terveenä ja saada mahdollisuus elämään ilman terveyshaittoja ja kehitysviivästymiä, jotka vanhemman päihteiden käytöstä ovat aiheutuneet. Päihteidenkäyttö on kuitenkin erityisesti odottavan äidin ongelma, kysymystä ei saa typistää vain syntymätöntä lasta koskevaksi asiaksi. Pakkohoidon diskurssi tuntuu huokuvan tällä hetkellä huolta lapsesta, mutta ei äidistä.

Raskaudenaikainen päihteidenkäyttö on vakava terveydellinen ongelma sekä äidille että odotettavalle lapselle. Raskaana olevien päihteitä käyttävien naisten hoitoa suunniteltaessa on tärkeää miettiä asiaa naisen itsemääräämisoikeuden kannalta. Oikeus omaan ruumiiseensa ja koskemattomuuteen on yksi ihmisen perusoikeuksista. Pakkohoito on järein ja varmin keino puuttua vanhemman päihteidenkäyttöön, mutta sen tulee aina tapahtua ihmisen itsensä ehdoilla. Mielestäni ongelmaan pystytään parhaiten puuttumaan tukemalla ja auttamalla äitejä ja heidän mahdollisuuksiaan päihteettömään elämään. Tämä tulisi muistaa palveluita kehitettäessä ja niitä resurssoitaessa.

Kuva: www.mtv3.fi

Kannustavuutta lapsentekoon

Liisa Hyssälä toteaa viikonloppuna Turun Sanomien laatimassa haastattelussa, että haluaisi allokoida lisää tukea lapsia tekeville opiskelijoille. Hän on lähinnä huolissaan Suomen nykyisestä ja tulevasta huoltosuhteesta, kuten hän itsekin haastattelussa toteaa. Ensisynnyttäjien ikä on kohonnut. Syyksi on tiedetty jo pidempään kertoa naisten kouluttautumisen sekä pitenevät työurat. Hyssälä toteaakin, että syntyvyys pitäisi nyt saada suuremmaksi, jotta sosiaaliturva saataisiin tulevaisuudessa rahoitetuksi.

Opiskelevien vanhempien tukeminen on lämpimästi kannatettavaa. Monet opiskelevat lapsiperheet sinnittelevät minimivanhempainpäivärahalla ja opintoetuuksilla, käyden mahdollisesti töissä ja yrittäen suorittaa samalla opintojaan loppuun. Lapsesta huolehtiminen ja opintojen loppuun vieminen vaativat sekä taloudellisia että henkisiä voimavaroja. Kannatan lämpimästi opiskelevien lapsiperheiden tukemista.

On kuitenkin vallan toinen asia käyttää perhepoliittisena kannustimena rahaa. Tämä on yleinen argumentti, jolla viime aikoina on lapsiperheiden asioissa vedottu päättäjiin. Argumentti kuuluu näin: Ihmisiä pitää tukea enemmän, jotta he haluaisivat hankkia ja lopulta hankkisivat lisää lapsia. Ajattelun mukaan, taloudellinen hyvinvointi ja vakaus kannustaisivat automaattisesti nuoria pätkätöissä käyviä ja opiskelevia pariskuntia hankkimaan lapsia, koska kaikkihan on vain kiinni rahasta. Tässä ajattelussa haiskahtaa hieman konservatismi. Siksi onkin sopivaa, että näitä lausuntoja ovat viime aikoina antaneet erityisesti sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä sekä taannoin pääministeri Matti Vanhanen.

Puhutaan kansantalouden kokonaisedusta. Mitä se tarkoittaa? Kun vihjataan, että naisten korkeakouluttautuminen ja kiinnostus pysyä työelämässä ovat syinä ensisynnyttyjien keski-iän kohoamiseen, ei olla kovin kaukana siitä niin kutsutusta guilt trip' stä. Puheet syntyvyyden laskusta ja huoltosuhteen heikkenemisestä kärjistyvät helposti kovin yksipuoliseksi ongelmaksi: miksi naiset kouluttautuvat ja tekevät töitä? Millä heidät saataisiin olemaan kotona? Kun puhutaan lisääntymisestä, keskustelu kääntyy jotenkin omituisesti vain naisiin, vaikka asia koskee yhtä lailla miehiä. Huolimatta siitä, että nainen kantaa lasta yhdeksän kuukautta ja lopulta synnyttää lapsen, lisääntyminen ei koske ainoastaan naisia. Tämä tuntuu kummasti unohtuvan näissä puheissa.

On myös lisättävä, että puheet lasten saamisesta "oikeaan aikaan" ja tuskailu lasten hankinnasta oikealla hetkellä ja riittävän aikaisin, tuntuvat koskettavan yllättävän monta ikäistäni parinkympin puolessavälissä olevaa naista. Itselleni pohdinnat eivät ole olleet ajankohtaisia, mutta olen istunut useissa kahvipöytäkeskusteluissa, joissa vatvotaan dilemmaa lasten hankkimisesta ja siitä milloin tähän olisi oikea aika. Yliopiston käytävillä näitä stressaavia nuoria naisia vasta kohtaakin. Puheet hedelmällisyysiästä ja siitä, että naisen pitäisi saada ensimmäinen lapsi alle 30-vuotiaana, ovat tuskallisen yleisiä nuorten naisten keskuudessa. Voisi ehkä sanoa, että kyllä ihmiset tuntevat yhteiskunnan paineen.

Hyssälä ja kumppanit sivuuttavat lisäksi yhden merkittävän tekijän. Nimittäin sen, että perhe ja yhteiskunta ovat muuttuneet siinä määrin, että lasten saaminen ja niiden tekeminen ei ole enää selviö läheskään kaikille pariskunnille. Ihmisten intressit ovat muuttuneet. Kaikki eivät halua lapsia. Tämäkin pitäisi ottaa huomioon ajateltaessa sitä kansantalouden kokonaisetua. On turha puhua siitä, että ongelma korjaantuu lisäämällä vain hieman rahaa sitä tarvitseville. Lastenhankinnassa vaikuttavat luultavasti paljon henkilökohtaisemmat seikat kuin pelkkä finanssillinen tilanne.

Rahanlisäys pariskunnan arjessa ei siis välttämättä tee yhtään houkuttuvammaksi ajatusta perustaa perhe. Miksi niitä lapsia pitäisi erityisesti haluta hankkia? On mielestäni täysin oikeutettua olla hankkimatta lapsia mikäli näin kokee haluavansa. Lisäksi monet pariskunnat eivät saa yrityksistään ja halustaan huolimatta lapsia. Hedelmättömyys on lisääntynyt ja lapsettomuus on monelle vaikea asia. Argumentoitaessa lapsiperheiden asioiden puolesta (miten ne ikinä nykyisissä diskursseissa määrittyvätkään), pitäisi ottaa huomioon perheen muutos ja moninaistuminen. Lapsiperhe ei tarkoita enää miehen ja naisen muodostamaa ydinperhettä, jossa on kaksi lasta ja koira. Keskustelua lapsiperheista tulisi tehdä moniäänisemmäksi ja moniarvoisemmaksi.

Surkuhupaisaa toisaalta, että sosiaali - ja terveysministeri Hyssälä on huolissaan juuri sosiaaliturvasta puhuessaan kannustimista lastenhankintaan. Hän näkee sosiaaliturvan suurimpana uhkana rahoituspohjan heikkouden, joka hänen mielestään taas olennaisesti riippuu väestön huoltosuhteesta. Ajatella, että vaikka porvarihallituksen aikana on perustettu sosiaaliturvan uudistamista pohtimaan oma työryhmänsä (ns. Sata-komitea) ja huolimatta aivoriihen pohdinnoista, Hyssälä näyttää yhä vain olevan huolissaan huoltosuhteesta. Luulisi, että muitakin, hieman uudempia ajatuksia olisi syntynyt.

Ikävintä Hyssälän lausunnossa on kuitenkin se tietynlainen sukupolviylemmyys, joka heijastuu myös vahvasti hänen tuoreesta nuorten työttömyysturvaa koskevasta lausunnostaan. Hyssälä toteaa, että "--- synnyttäminen haittaa vähemmän opiskelua kuin työssäoloa. Joskus lapsen syntymä jopa nopeuttaa opiskelua, kun vastuu lapsista painaa." Olisi mielenkiintoista tietää, millaisena Hyssälä näkee opiskelun noin yleensä ja millaisena hän näkee työnteon. Mielenkiintoista myös, että hän näkee vastuun lapsesta kannustimena valmistua nopeammin. Vihjaako hän, että lapseton opiskelija voisi nahjustella yliopistolla miten pitkään tahansa varsinkin kun nyt tätä nahjustelua on alettu rajoittamaan? Kummaa logiikkaa.

Hyssälä ajatus nuorten työttömyysturvan leikkaamisesta taas on silkkaa sukupolvisyrjintää. Joustava työttömyysturva muuttuu todella joustavaksi. Hyssälällä tuntuu olevan omituinen ajatus siitä, että nuorena sitä ihminen jaksaa. Silloin on varmasti oikeutetumpaa myös nyhtää tästä tuoreesta lihasta.

Kuva: agricola.utu.fi

Moderni mies eksyksissä

Kirjoitin taannoin merkinnän sosialismin ja feminismin yhteneväisyyksistä. Sain yllättäen hirveän määrän kommentteja vihaisilta miehiltä, jotka ilmoittivat halveksuvansa feminismiä ja sen edustamaa ajattelua. Yritin aluksi perustella näkemyksiäni, joita solvaavaan sävyyn yritettiin välittömästi mitätöidä. Sain päälleni joukon syytöksiä (osa myös henkilöön meneviä), jotka rakentuivat pelkästään sille tiedolle, että olen feministi. Rakentavan keskustelun käyminen näiden henkilöiden kanssa oli jokseenkin mahdotonta. Keskustelu loppuikin varsin lyhyeen, eikä sen puitteissa päästy kovin älylliselle tasolle. Tämä on sinänsä surullista, koska "uudeksi miesliikkeeksi" kutsuttu määrittelemätön miesaktivistien ryhmän suurin saavutus näyttää olevan lähinnä feminismin alasajo.

Niin kutsuttu moderni miesliike on näkyvästi ponnahtanut ilmiönä julkisuuteen vuoden 2007 lopulla julkaistun Mies vailla tasa-arvoa - teoksen jälkimainingeissa. Julkaisuna Mies vailla tasa-arvoa piti olla puheenvuoro sorretun miessukupuolen puolesta. Kirjoittajien ja teoksen koonneen kirjailija Arno Kotron motiivina oli, hänen kertomansa mukaan, tuoda esiin miesten asema alistettuna sukupuolena ja erityisesti valottaa tasa-arvon tilaa Suomessa. Tämä on sellaisenaan kunnioitettava ajatus, jota monet feministitkin varmasti lämpimästi tukevat. Lopputulos ja kirjoitusten sisältö eivät valitettavasti vastanneet yleviä tavoitteita. Teoksessa näytetään lukuisasti sortuvan lähinnä feministisen liikkeen ja feministisen tutkimuksen haukkumiseen, sen sijaan että analysoitaisi miehiä sortavia valtarakenteita ja pyrittäisi nostamaan konkreettisia ehdotuksia esiin. Kun älylliseksi keskusteluksi naamioitu vaahtoaminen saavuttaa oikeutuksensa miesasiana, on pakko ihmetellä miten sille syntyy niin suuri kannatus julkisuudessa?

Paljon melua tyhjästä

Kirja ei ollut eikä ole edelleenkään sellaisenaan erityisen laadukas lukukokemus. Monet kirjassa esitetyt teesit ovat pohjimmiltaan hyvin populistisia eivätkä perustu tutkimukseen. Kirjan etu näyttää olleen se, että se onnistui ilmestymään oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Suomessa on jo useamman vuoden ajan käyty puuduttavaa keskustelua siitä onko feministiselle liikkeelle tilausta Suomen kaltaisessa edistyneessä Pohjoismaassa. Suomalaisen tasa-arvokeskustelun leimallinen piirre on vahvan naiseuden korostaminen ja samalla miesten onnettoman aseman päivittely. Pohjoismaisen naisen kerrotaan olevan vahva ja itsenäinen. Mielikuva voi pitääkin paikkansa jos ajatellaan hyvinvointivaltion saavutuksia. Vahva nainen, heikko mies - asetelma jäytää kuitenkin koko tasa-arvokeskustelua Suomessa ja estää keskustelun kehittymisen jatkossa. Mielikuvan todellisuus voidaan helposti kyseenlaistaa, sillä se olettaa tyypillisen yksioikoisesti naisten tasa-arvon etenemisen olevan pois miehiltä. Aivan kuin miesten syrjäytyminen aikuisiällä olisi feministisen liikkeen syy. Juuri tällainen ajatteluketju on pahasti virheellinen ja petollinen.

Esimerkkinä otettakoon keskustelu lähisuhdeväkivallasta. Keskustelussa ajaudutaan helposti asetelmaan, jossa naisten kokemasta väkivallasta ei voida enää käydä keskustelua, koska välittömästi joku kertoo kiihtyneenä että "Kyllä ne naisetkin lyövät kuten miehet!". Väkivaltatutkimuksessa ei kiistetä sitä, että molemmat sukupuolet käyttävät väkivaltaa. Tästähän ei ole kysymys. Kysymys ei ole siitä, etteikö asiaa tiedostettaisi ja otettaisi vakavasti. Kysymys on siitä, että useat naiset kokevat väkivaltaa, useimmiten ja erityisesti oman kodin piirissä. Kysymys vaikuttaa olevan enemmän siitä mitä asioita pidetään esillä ja mitä suvaitaan pidettäväksi esillä. Naisiin kohdistuvasta väkivallasta on edelleen vaikea puhua julkisuudessa, eikä aihetta nähtävästi suvaita tuotavan esiin. Feministisen liikkeen esittävät vaatimukset yritetään tällä saralla illegitimoida. Ja juuri tähän niin kutsuttu moderni miesliike nykyisyydessään näyttää haluavan pyrkiä.

Haluaisin antaa uudelle miesliikkeelle edes jotain tunnustusta, mutta sitä on vaikea keksiä kun seuraa lukuisia julkisia puheenvuorojaan sekä tapaa, jolla miesaktivisteina itseään pitävät osallistuvat tasa-arvokeskusteluun. Tiedostan, että teen tässä yleistyksiä, jotka eivät ole välttämättä millään tavalla päteviä. Enhän edes tiedä, mieltävätkö yksittäiset miesasia-aktivistit itseään osaksi jotain laajempaa liikettä tai liikehdintää. Tällä ei ole sinänsä merkitystä, ongelmallista on monien miesaktivisteina esiintyvien asenne feminististä liikettä kohtaan. Tästä on hyvä esimerkki aiempi merkintäni sosialismista ja feminismistä, johon sain vastaanottaa varsin epäasiallisia kirjoituksia. Feministinen julkaisu Tulva julisti oman sotansa miesasialiikettä kohtaan eikä oma ymmärtäväisyyteni ja sympatiani yllä enää kovin paljoa pidemmälle. Tulva kysyy viimeisimmässä numerossaan, että käykö miesasiaksi mikä roska tahansa? Vastaus näyttää olevan: nähtävästi kyllä.

Feminisminvastaisuus on näyttänyt lisääntyvän Suomessa. Viime ajat julkisessa keskustelussa on ollut esillä feministisen liikkeen kritiikki. Viimeisin ote tästä on tyngäksi jäänyt keskustelu alkukesästä Helsingin Sanomissa, jonka aloitti kirjailija Arno Kotro. Kun Tulvan päätoimittaja Anne Moilanen vastasi kirjoitukseen kritisoimalla miesaktivisteja siitä, etteivät he tee mitään tai kiinnitä huomiota todellisiin ongelmiin, vastataan tähän sukupuolen-/naistutkijoiden (mm. Malin Grahn) toimesta, että feministien asenne tasa-arvo-ongelmiin on epäkypsä ja epäsolidaarinen. Heidän mukaansa feministit ylenkatsovat miessukupuolen kokemia sorron kokemuksia sekä tuovat yksipuolisesti esille vain naisten kokemat epäoikeudenmukaisuudet. Tämän kritiikin oikeutusta on vaikea ymmärtää. Suomalainen gender-tutkimus on tutkinut miessukupuolta siinä missä naissukupuolenkin rakentumista. Myös feministinen liike on nostanut esiin miehiä sortavia rakenteita kuten asevelvollisuuden, vanhempainvapaat ja asunnottomuuden.

Herätystä ja liikettä

On omituista, että tähänastinen keskustelu on kärjistynyt lähinnä feministisen liikkeen järjestelmälliseen alasajoon. Feminismiä ja feministejä on syytetty kapeakatseisuudesta, kyvyttömyydestä ymmärtää miessukupuolta sukupuolena, epäsolidaarisuudesta ja itseriittoisuudesta. Tälle kritiikille ei tunnu olevan pitäviä perusteista. Etenkin kun se oli nimenomaan feministinen tutkimus, joka kiinnitti kriittisen huomion miessukupuoleen ja etenkin feministinen tutkimus on tieteellisesti hyvin moniäänistä ja keskustelevaa. Kritiikki kapeakatseisuudesta ja epäsolidaarisuudesta taas tuntuu ampuvan täysin ohitse.

Ymmärrän toki kontekstin, jossa nämä mielikuvat voivat syntyä. Feminismiin liittyvät mielikuvat ovat voimakkaita ja usein liioiteltuja. Sitä en ymmärrä, miten se voidaan tulkita feministisen liikkeen heikkoudeksi, että liike on puolustanut naissukupuolen oikeuksia, kun kyseessä on ollut ja on edelleen monessa suhteessa heikommassa asemassa oleva ihmisryhmä. Tässä kohden höpinät siitä, että tasa-arvon nimissä miehet tarvitsevat 50% huomiosta ja energiasta, ovat älytömiä, koska kyse on ryhmästä, joka monella tapaa etuoikeutettu ja vallalla resurssoitu. Jonkinlainen perspektiivi tulee olla jos aikoo tarkastella tasa-arvopolitiikkaa. Historiallisten faktojen ohittaminen ei ole oikeutettua eikä kovin reilua, vaikka se tehtäisiin kuinka miesliikkeen nimissä. Toisaalta tulee tiedostaa, että miehet ovat myös patriarkaatin sortamia.

Miesasialiikkeen agenda näyttää jo pitkään muodostuneen pääasiassa feminismin arvostelusta. Kritiikki ei ole missään vaiheessa saavuttanut kovin rakentavaa tasoa, vaan on alkanut kuulostaa rikkoutuneelta levyltä. Ei voi kuin ihmetellä, miksi nämä miehet eivät ole huolestuneita oikeasti miehiä sortavista rakenteista sen sijaan, että tuhlaavat energiansa lapselliseen sormella osoitteluun. Miesasialiike voisi aloittaa sen oikean projektinsa vaikka keskittymällä miesten syrjäytymisen ehkäisemiseen, isyyden tukemiseen, väkivallan ja sodan vastustamiseen, homomiesten oikeuksien ajamiseen ja kasvatuksen kautta uusiutuvien sukupuoliroolien murtamiseen.

Feministisellä liikkeellä on paljon yhteisiä tavoitteita ja päämääriä potentiaalisen miesliikkeen kanssa. Molempien tavoitteet tulisivat olla sisällytettyinä molempien agendoilla. Puolustan itse teoriassa sekä erillisen naisliikkeen että erillisen (Huom! Kriittisen) miesliikkeen olemassaoloa. Kun ilmaisen asian näin, painotan sitä, että nykyinen feministinen liike on sukupuolikriittinen liike. Nykyinen miesliike taas ei ole sitä. Ainakin se keskittyy ihan muihin asioihin. En näe mitään syytä, mikseivät nämä liikkeet voisi elää rauhanomaisesti rinnakkain käyden aktiivista dialogia keskenään.

Tasa-arvopolitiikka on se sateenvarjo, jonka alle nämä molemmat sijoittuvat. Henkilökohtaisesti en itse tue sukupuolieroon tähtäävää politiikkaa - vaan päinvastoin. Näen kuitenkin perusteet tietyissä asioissa siihen, että tuetaan esimerkiksi erillisiä tyttö - ja poikaryhmiä. Pedagogisesti nämä voivat olla hyvin hyödyllisiä. Erotteluun tulee kuitenkin aina suhtautua kriittisyydellä ja toiminnan lähtökohdat tulee tiedostaa. En näe sitä pahana, että meillä on voimakas feministinen liike. Itse toivon sen vastaisuudessa sallivan osallisuuden muillekin kuin naissukupuolelle. Samaa toivon kriittiseltä miesliikkeeltäkin, jos sellainen joskus syntyy. Tällä hetkellä se ei näytä kovin todennäköiseltä.

Mies eksyksissä

Olen ihmetellyt sitä arkaaista raivoa, jota jotkut tahot (erityisesti miehet) tuntevat feminismiä kohtaan. Olin kuvitellut, että viidessä vuodessa feminismiin liittyvät ennakko-oletukset voisivat hieman laantua kun ihmisten tietoisuus ja ymmärrys naisasialiikkeestä kasvaisi. Tähän varmasti pyrittiin, mutta ennakkoluulot ovat silti tiukassa. Feminismin vastustamiseen liittyivät erityisesti viimeisen viiden vuoden sisällä Suomessa käsittelyyn tulleet lakiesitykset naisparien ja itsellisten naisten oikeudesta hedelmöityshoitoihin sekä seksin oston kriminalisoinnista. Molempien yhteydessä naisasialiike leimattiin, teilattiin ja sysättiin sivuun. Tapa, jolla feminismistä puhuttiin oli suorastaan halveksiva.

Hedelmöityshoitoja koskevassa lakiesityksessä konservatiivit pääsivät eduskunnassa puhujanpönttöön esittämään pelkojaan siitä, millainen on yhteiskunta ilman miehiä. Naispareille kun syntyy vain tyttöjä ja eihän se syntynyt lapsi voi saada miehen mallia mistään, jos ei sitä kerta omassa kotoa löydy. Ja mitä se hemmetin 'miehen malli' muka oikeasti tarkoittaa? Eiköhän se ihmisen malli riitä. Naisasialiike (Unioni Naisasialiitto ym.) oli yksi niistä tahoista SETAn ohella, joka puolsi voimakkaasti lakiesitystä. Vastustajat näyttivät olevan pääosin keski-ikäisiä miehiä. Lieneekö tällöin vain aiemmin syntynyt käsite lihaa syövä heteromies. Kuvaa kyllä tapausta erityisen hyvin.

Aiemmin eduskuntaan tullut seksin oston kriminalisointia koskenut lakiesitys lopulta kaatui ja tilalle sorvattiin kompromissilaki seksin oston kriminalisoinnista kun kyseessä on ihmiskauppa. Tälle laille sitten jälkeenpäin naureskeltiin. Naisasialiike oli mukana vaatimassa lakialoitteen hyväksymistä, mutta tässä kohden rivit hajosivat. Olennaisinta oli kuitenkin se, että vastustajina olivat jälleen keski-ikäiset lihaa syövät heteromiehet. Tällä kertaa he vain saivat taustatukea myös aika monelta. Puheenvuorot, joita käytettiin lähetekeskusteluissa olivat häkellyttäviä. Muistan lukeneeni niitä hämmästyksen vallassa. Monissa puheenvuoroissa argumentoitiin jälleen mieheyden ja miesten oikeuksien kautta. Eräät puheenvuorot olivat jopa niin kraaveja, ettei niitä tahtonut uskoa järjellä ajattelevan ihmisen, valitun kansan edustajan näkemyksiksi.

Molemmissa lakialoitteissa yhteinen nimittävä tekijä oli epämääräinen, mutta kovaan ääneen julkilausuttu huoli mieheyden tai miehuuden olemassaolon jatkumisesta. Ne lukuisat Keskustapuolueenkin mieskansanedustajat, jotka kehtasivat käydä puhumassa sen puolesta, että samaa sukupuolta olevilla ei tulisi olla oikeutta lisääntyä, puhuivat vain oman olemassaolonsa puolesta. Mitä siitä seuraisikaan kun ne viimeisetkin ydinperheen rippeet vielä maakunnistakin kuihtuisivat? Mitä näiden miesten identiteeteille kävisi? Ne ovat jo nyt kovassa vastatuulessa, kun feministinen liike kritisoi vallitsevia sukupuolirooleja ja niiden olemassaolon oikeutusta.

Omalta osaltani tulkitsen, että nämä alanpään kommentit, joita eduskunnassakin aikoinaan kuultiin, voivat olla oire siitä epävarmuudesta ja muutoksesta, jota nämä miehet tuntevat. On aivan selvää, että naisasialiikkeen tehtyä töitä jo n. 50 vuotta, he ovat raivanneet naissukupuolen käsittämiselle enemmän tilaa. Naiseus on käsitteenä nykyään jotain paljon moninaisempaa ja moniäänisempää kuin mieheys. Tämä sukupuolikriittisyyden ansioita. Mieheys taas on paljon rajatumpi alue. Kulttuuriset ja sosiaaliaset normit ja säännöt, jotka määrittävät miessukupuolta ovat monella tapaa ahtaammat ja miehelle sallitaan paljon vähemmän poikkeavuuksia miehisyyden normista. Puhumattakaan siitä, että sukupuolia on enemmän kuin kaksi, vaikka perinteinen heteronormatiivisuus helposti ohjaa ajatteluun vain kahdesta sukupuolesta.

Sekä naisliikkeellä että miesliikkeellä on töitä. Ei kuitenkaan riitä, että yksin naiset ja feministinen liike ovat kiinnostuneita sukupuolesta, vaan myös miesten olisi kiinnostuttava. Feministejä on turha haukkua epäsolidaariseksi siinä vaiheessa, jos he patistelevat miehiä kiinnostumaan sukupuolten asioista. Tämä ei ole miessukupuolen epäsolidaarista hylkäämistä, vaan rehellistä perseelle potkimista. Herätyksen on alettava konkreettisesti myös miehistä itsestään.

Allekirjoittanut tuntee onneksi paljon kriittisiä miehiä, joiden kanssa on mukava tehdä yhteistyötä. Samalla allekirjoittanut katsoo, ettei valitettavasti nykyinen miesliike näytä kykenevän dialogiin ja niihin mittoihin, joihin sen toivoisi. Elina kirjoitti aiheesta omassa blogissaan jo kauan aikaa sitten. Nähtäväksi jää, mitä miesasioiden rintamalla seuraavaksi tapahtuu. Moderni mies näyttäisi todella olevan eksyksissä. Projekti käy raskaaksi, jos feministit saavat jatkossakin yhä vain yksin käydä taistelua sukupuolinormeja vastaan.

Pojat ovat poikia

Ulkoministeri Ilkka Kanervalla on ollut kiirettä. Hän hoitaa Suomen ulkosuhteita tehtävään valittuna ministerinä. Suomen suhteet Yhdysvaltoihinkin ehti hän hoitaa kuntoon aivan ensimmäisiksi töikseen ja olihan se miehen työ. Suomi kun ei valkoisen taloon kutsua ollut saanutkaan aikoihin. Olihan tämä vähintäänkin todiste siitä, että Suomi ei ole ollut tarvittavissa vallan ytimissä aikoihin. Tarvittiin vain kokoomuslainen ulkoministeri, jolla on loistavat diplomaatin taidot.

Diplomatiaa Kanerva harjoittaa vilkkaasti myös yksityiselämässään. Jälleen kerran kohukaunotar jos toinenkin on paljastanut iltapäivälehdille, kuinka Ike on tekstannut hänen kanssaan ja tehnyt asiattomia lupauksia ja sopimuksia. Kanervan tekstarisekoilut olivat uutinen jo pari vuotta sitten kun Marika Fingerroos ja muutama muu kaunotar paljastivat ollessaan tekstiviestisuhteessa Ikeen, joka on kuulemma aivan hurja naistenmies.

Naistenmiehen maineessa näyttää ulkoministeri Kanerva totisesti olevan. Hänellä on ollut tämä maine jo varsin pitkään, eikä ilmeisesti mitenkään perusteitta. Eihän siinä mitään kummallista ole, jos nyt kuuttakymppiä jo kolkutellut mies haluaa lähentyä itseään huomattavasti nuorempi naisia erityisesti lupailemalla edistää heidän asiaansa omilla suhteillaan. Kyllähän ulkoministeri voi ja pystyy. Ja kyllähän kaikki tietävät, että Ilkka on aina Ilkka. Niin kuin pojat ovat aina poikia.

On jokseenkin kyseenalaista, että Ilkka Kanerva vielä nauttii eduskunnan ja hallituksen varauksetonta luottamusta kaiken tämän jälkeen. On naurettavaa ja naurattavaa, että heti tekstiviestisekoilujen jälkeen sekä pääministeri Matti Vanhanen että Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen ja eduskuntaryhmän puheenjohtaja Pekka Ravi vakuuttavat yhdestä suusta, että kyllä Ike on yhä luottamuksen arvoinen. Kysehän on hänen yksityiselämästään. Mitä sitä nyt jos kerran tai pari käyttää omaa asemaansa naisten viekoitteluun. Tokihan tämä on sitä esimerkillistä käytöstä ja ministeriltä vaadittavaa suurta taitavuutta ja kykyä hoitaa tehtäväänsä.

Eniten ärsyttää se sävy, jolla ministeri Kanervan naissuhdesekoiluja on käsitelty mediassa ja eduskunnassa. Keskustelua on leimannut vähättelevä, essentialistinen pojat ovat poikia – mentaliteetti. On ollut täysin hyväksyttävää, että Kanerva käyttäytyy valitsemallaan tavalla suhteessa naisiin. Näyttää olevan oletettua, että tämä on sitä käyttäytymistä, joka kuuluu miesten luontoon enemmän tai vähemmän. Summa summarum, siitä ei tarvitse sen enempää puhua kuin vaahdotakaan, koska asia on pihvi. Ja naiset vaietkoon.

Tilanne olisi hyvin erilainen, jos tällainen käyttäytyminen koskisi naisministeriä. Hän ei saisi välitöntä synninpäästöä ja taputtelua selkään. Sen sijaan puhuttaisi alta aikayksikön moraalista ja siitä, mikä on sopivaa.

Unioni Naisasialiitto lähetti Kanervalle postissa telaketjufeministi – alushousut muistutukseksi siitä, että hänen kiinnostuksensa naisten alushousumuotiin ei ole inspiroivaa eikä arvostettua. Unioni halusi muistuttaa Kanervaa myös siitä, että seuraava hänen kohtaamansa nainen voi käyttää juurikin näitä alushousuja ja olla siis jopa feministi. En oikein tiedä, miten alushousujen lähettäminen auttaa tätä vähättelevää pojat ovat poikia –keskustelua. Mielestäni ministeri Kanervaa tulisi saattaa vastuuseen teoistaan ja velvoittaa lopettamaan alentuva naisten kohtelu sen sijaan, että vitsaillaan sillä, että hänen seuraavaksi ahdistelemansa nainen voi olla jopa feministi. Tämä ei välttämättä hirveästi auta seuraavaa Kanervan häirinnän ja vihjailujen kohteeksi joutunutta naista.

Ehkäpä keinot asiaan vaikuttamiseen ovat tässä kohden varsin vähäiset. Ministerin henkilökohtaisen käytöksen muuttaminen voi olla varsin vaikeaa. Se, mitä kuitenkin voidaan tehdä, on herättää keskustelua siitä, miten näitä keskusteluja käydään ja millä perustein. Eduskunnassa pidempään jatkunut seksuaalinen häirintä on esimerkki siitä, miten tietynlainen käytös yhteisöissä ja yhteiskunnassa laajemmin voidaan painaa täysin villaisella perustelemalla sitä jollain ikivanhalla ajatuksella siitä, mikä on luontaista käytöstä kullekin sukupuolelle. Niin kuin miesten käyttäytyminen olisi aina automaattisesti perusteltavissa sukupuolivietin kautta samalla kuin naiset ovat aina uhreja tai vastavuoroisesti kieroja viekoittelijoita.

Pojat ovat poikia on toiseksi raivostuttavin hokema, jonka tunnen. Ylivoimaisesti ärsyttävin hokema sukupuolittuneen ajattelun saralla on armeija tekee pojista miehiä. Hokemalla perustellaan armeijan kasvatuksellista roolia ja miesten velvoitetta osallistua asepalvelukseen, vaikka tosiasiassa lauseella vain halutaan vahvistaa vallitsevia sovinnaisia tapoja, joiden mukaan yhteiskunnan kuvitellaan toimivan.

Aatoksia naistenpäivänä

Naistenpäivän kunniaksi menin ja tuhlasin hieman rahaa levyihin. Yritän päivitellä levykokoelmaani, koska suurin osa musiikistani on sijainnut pääpiirtein tietokoneella. Minusta on kuitenkin kiva omistaa musiikkia levyilläkin monesta syystä. Ensiksikin, haluan maksaa musiikista, jota kuuntelen ja toiseksi levyt ovat kivoja, fyysisiä ja tunnearvoa sisältäviä esineitä. Niitä on kiva olla hyllyssä.

Muutakin on tapahtunut. SDP:n puoluevaltuusto ei hyväksynyt tänään kokouksessaan esitystä SDP:n tulevan puheenjohtajan valinnasta neuvoa-antavalla jäsenäänestyksellä. Jostain syystä en jaksanut yllättyä tästä. Onpahan kuitenkin masentavaa, ettei yli tuhannen nimen adressilla ole tämän enempää painoarvoa puolueelle. Jäsendemokratia näyttää lepäävän siis hyvin. Puoluehallituksen kanta jäsenäänestysasiaan oli jo tiedossa, joten ei ollut yllätys ettei esitys mennyt läpi puoluevaltuustossakaan.

Yllättävää on kuitenkin se, että monet, jotka ovat allekirjoittaneet adressin eivät kuitenkaan äänestäneet tänään esityksen puolesta. Lieneekö syy jälleen suuren konsensuksen paineessa. Miten tämä on demokratiaa? Olen silti sitä mieltä, että uudistus olisi voitu toteuttaa poikkeuksellisesti myös tässä tulevassa puheenjohtajavaalissakin. Se olisi ollut uusi alku jäsenvaikuttamiselle, varsinkin kun sen takana oli pienoinen kansanliike. Nyt verkossa ollut jäsenäänestysadressi jää historiaan hyvänä yrityksenä. Eihän jäsendemokratian kehittäminen puolueessa tietysti tähän jää, mutta kovin vaikeaa näyttää moni asia olevan. Muutosvastarintaa tuntuu esiintyvän yhä vain.

Eniten itseäni askarruttaa se tapa, jolla toimitaan tällaisissa tilanteissa. Jos jäsenäänestysadressin takana oli niinkin suuri joukko nimiä kuin 1389, niin miksei adressi voinut mennä läpi valtuustossa? Miksi monet puoluevaltuuston jäsenet kuitenkin äänestivät jäsenäänestystä vastaan, vaikka olivat sen tukijoita? Esa kirjoittaa hyvin omassa blogissaan pohtiessaan yleisesti toimintatapoja puolueessa. Miksi meillä osa syleillään kuoliaaksi? Puolueen kriitikot leimataan liian usein radikaaleiksi ja oman pesän likaajiksi. Jäsenäänestysadressi nähtiin ilmeisesti myös osana jonkin sortin radikalismia.

Mielestäni olisi tärkeää, että pyrittäisi antamaan tila kaikille äänille puolueessa, ei vain niille äänille, jotka ovat samaa mieltä jonkin yhteisen, koskettamattoman ja näkymättömän konsensuksen kanssa. Miettiessäni tätä jäsenäänestysasiaa, en edes tiedä mikä se ’yhteinen näkemys’ tässä kohtaa enää edes on. Asia on kuitenkin nyt päätetty ja myös minä hiljenen tältä osin. Toivon, että puoluekokouksessa asia viedään kunniakkaasti eteenpäin.

Naistenpäivän kunniaksi on tullut pohdittua hieman myös tasa-arvoa. Kello on vierähtänyt tätä merkintää kirjoittaessani jo sunnuntaille, joten siinä mielessä olen hieman myöhässä.

Seksuaalinen häirintä on ollut esillä keväällä isona uutisena kun eduskunnan häirintätapaukset tulivat julkisuuteen. Seksuaalinen häirintä on yleistä monella suomalaisella työpaikalla, kuten myös eduskunnassa. Eduskunnassa ongelma näyttää olleen vakava jo pitkään eikä siihen ole millään tavalla puututtu. On tärkeää, että asia nousi nyt julkisuuteen. Ikävä kyllä, uutinen kääntyi hyvin nopeasti siihen, että syytetyt miehet huusivat syyttömyyttään iltapäivälehtien lööpeissä. Keskustelu kääntyi nopeasti siihen kuinka tällä julkisella ”ajojahdilla” ollaan tuhottu kunniallisten ihmisten elämä ja uskottavuus. Tämä on tietysti sitä settiä, mitä iltapäivälehdet tekevät työkseen, onhan kyseessä hyvin naisvihamielinen media. Keskustelu muuttui kuitenkin nopeasti muissa lehdissä vähätteleväksi ja itse ongelmaa siloittelevaksi.

On yleistä, että kun kyseessä on seksuaalinen häirintä tai väkivalta, ensimmäinen epäily koskee ensimmäisenä aina uhria, ei suinkaan tekijää. Uhrin on joka tapauksessa ensin kerrottava tarinansa ja jaettava kokemansa. Väkivallan suhteen rikos voi useammin olla helpompaa näyttää toteen, mutta häirinnän suhteen moni seikka perustuu uhrin kertomalle. Silloin näyttää olevan hyväksyttyä, että uhrin sanomaa voidaan epäillä jopa loputtomiin. Epäily ja häirintäkokemuksen mitätöinti on kuitenkin pahinta mitä uhrille voidaan tehdä. Uhrille on tarpeeksi vaikeaa tuoda julki itse kokemus häirinnästä, saati nostaa rikossyyte. Jos siihen vielä päälle viranomaiset ja ulkopuoliset ihmiset, tekijä mukaan luettuna, vielä mitätöivät puheillaan ja käytöksellään uhrin kokemuksen häirinnästä, on tilanne vakava. En usko, että kovinkaan moni syyttää toista ihmistä häirinnästä (ellei ole kipeä) ilman, että siihen olisi perusteita.

Perusteista puhuttaessa tullaan usein siihen, miten häirintä määritellään. On totta, että häirinnän rajat voivat olla liikkuvia ja se, mikä toiselle on tuttavallista voi toiselle olla hyvinkin epämukavaa. Rajat eivät kuitenkaan ole veteen piirrettyjä. Seksuaalisen häirinnän tunnistaa kyllä. Työtoverin rintojen ja takapuolen tuijottaminen ei ole mielestäni vain puhtaasti ”katseen viipymistä tai lepäämistä” kohteessaan. On silkkaa vähättelyä ilmaista asia tällä tavalla. On hurjaa, että eduskunnan häirintäuutisessa monet kansanedustaja(miehet) tuntuivat pitävän seksistisiä vitsejä ja ”lepääviä katseita” vain lähinnä ”jokapäiväisenä ystävällisyytenä”, jota he vain kohdistavat naissukupuolta kohtaan. Että kyllähän se on ihan normaalia, jos tuntematon ihminen tekee pitkälle meneviä vihjauksia ulkonäöstäsi. Siitähän pitäisi vain olla otettu kuin kansanedustaja kehuu!

En tiedä, miten nämä miehet näkevät tilanteen kokonaisuudessaan, mutta häirinnän vähättely ei ole missään tapauksessa oikeutettua. Se on lähinnä halpamaista. Voisi kuvitella, että inhimillisessä kanssakäymisessä molemmat osapuolet osaavat lukea sosiaalista tilannetta niin, että osaisivat suunnilleen käyttäytyä niin, että huomaisivat mikäli toinen tuntee olonsa epämukavaksi toisen seurassa. Kulkevatko häirintää harjoittavat ihmiset sitten tilanteissa niin laput silmillään, etteivät muka kykene huomaamaan, milloin tilanne muuttuu epämukavaksi toiselle ihmiselle?

Jokainen häirintäsyyte tulee ottaa vakavasti eikä kenenkään tulisi joutua sietämään minkäänlaista - ei henkistä, fyysistä eikä seksuaalista häirintää. Niin kauan kuin häirintään ja sen määrittelemiseen suhtaudutaan vähätellen, tulee se ruokkimaan häirinnän sallivaa ilmapiiriä työpaikoilla ja yhteiskunnassa laajemmin.

Haluankin omistaa tämän vuoden 2008 naistenpäivän niille kaikille tuntemilleni ja tuntemattomille rakkaille naisasiamiehille maailmassa, jotka väsymättä taistelevat feminismin lipun alla. Kiitos teille.

Ei vain ilmoitusasia

Tiesittekö muuten, että Mikko Alatalo on feministi? Minä en tiennyt. Tämä uutinen kävi julki puolisen vuotta takaperin kun kansanedustajilta kysyttiin mitä mieltä he ovat feminismistä. Suurin osa vastasi ettei tunnusta itseään feministiksi. Tämä ei ollut sinänsä kovin yllättävää. Olipahan yllättäjiäkin, kuten Alatalon Mikko. Hän kertoi olevansa toki naisasiamies - on aina ollut. Kun häneltä kysyttiin perusteluja asiaan, Alatalo oli todennut, että hän on laulanut naisten emansipaatiosta jo 70-luvulla. ”Tytöt tahtoo pitää hauskaa, ei ne puuroja keittele..." Hmm. Ei niin.

Käsittääkseni Alatalo oli vastannut kysymykseen kuitenkin tosissaan. Jostain syystä minun on kuitenkin vaikea ottaa tosissaan tätä vastausta jo ihan viiteympäristöstä johtuen. 70-luvun ontuva iskelmäralli ei vielä vapautuksesta kerro. Alatalolle tällä kappaleella tietysti on tunnearvoa. On vain hauskaa, että hän on itse viitannut vanhaan kappaleeseensa tällä tavoin.

Toinen ja painavin syy siihen, miksi en voi uskoa Mikko Alatalon olevan feministi, liittyy puhtaasti hänen poliittisiin linjauksiinsa. Muistan lähetekeskustelut, joita eduskunta kävi vajaa kaksi vuotta sitten seksin oston kriminalisointia koskevasta lakialoitteesta. Alatalon käyttämät puheenvuorot eivät olleet kovin feministisiä, vaan päinvastoin – hän argumentoi samassa sarjassa kuuluisan Lyly Rajalan kanssa. Tähän en viittaa enempää, sillä puheenvuorot voi käydä lukemassa eduskunnan sivuilta, jossa ne käsittääkseni ovat vielä luettavissa. Riittänee kertoa, että molempien edustajien puheenvuorojen sisällöt sivusivat lähinnä alapään juttuja.

Se, miksi rupesin pohtimaan Alatalon Mikkoa näin jälkikäteen ja keskellä yötä, on oikeastaan mysteeri. Minun pitäisi lukea tenttiin, mutta jäin pohtimaan feminismiä ja sen tunnustettavuutta. Aikanaan oli yleistä, että monet ilmoittivat kannattavansa tasa-arvoa, mutta ilmoittivat samalla kertaa etteivät ole feministejä. Masentavan yleistä se on toisaalta vieläkin.

Olen havainnut, että monet ilmoittavat olevansa feministejä, mutta eivät sitten kontribuoi tasa-arvokeskusteluun millään tavalla. Aivan kuin feministiksi tunnustautumisesta olisi tullut muotia politiikassa sikäli, että monet näkyvätkin poliitikot alkavat ilmoittaa olevansa feministejä. Siihen se tuntuu kuitenkin jäävän.

Esimerkkinä RKP:n puheenjohtaja Stefan Wallin, joka eduskuntavaalien alla ilmoittautui jopa radikaalifeministiksi. Miten hän on linjannut sukupuolikysymyksistä sen jälkeen ja ennen tätä? Feministiksi ilmoittautumisella saattoi tässä kohden olla jotain tekemistä nuorisojärjestöjen toimesta syntyneen Feministinen aloitteen kanssa, johon pyydettiin kaikkien puolueiden johdoista joku edustamaan. Feministinen aloite julkaistiin juuri enne eduskuntavaaleja - samaan aikaan kun Wallin ilmoitti olevansa radikaalifeministi. Hmm, sattumaako? En epäile sinänsä Wallinin feministisyyttä, hän saattaa vallan hyvinkin olla juuri niin radikaali feministi kuin väittää. Sen sopisi kuitenkin näkyä myös politiikassa.

Feminismin ei pitäisi olla vain puhtaasti ilmoitusluontoinen asia, vaikka se olisi kuinka muodikasta. Feministinen aate ja feministinä oleminen tarkoittaa kuitenkin tietyn tasoisen tietoisuuden heräämistä niin kollektiivisella kuin yksilöllisellä tasollakin. Se tarkoittaa sitä, että henkilö on pohtinut asioita syvällisemmin niin omalla kohdallaan kuin laajemmassa mittasuhteessa. Sukupuolten välillä vallitsevien epätasa-arvoisten hierarkioiden olemassaolon tunnistaminen ja niiden kriittinen kyseenalaistaminen on feministin avainmääreitä. En ymmärrä mitä mieltä on kertoa olevansa feministi ja kuitenkin heti samaan hengen vetoon ilmoittaa, että monet sukupuolten tasa-arvoon liittyvät asiat ovat jo oikeastaan varsin hyvällä mallilla.

Tunnustan, että liikun aika vaarallisella polulla lähtiessäni määrittelemään millainen oikean feministin tulisi olla. Toisaalta, kuka tahansa ei voi olla feministi vain ilmoittaessaan näin. Ei ole mielestäni paljoa vaadittu, että itsensä feministiksi nimeävä henkilö olisi pohtinut sukupuolten tasa-arvoon liittyviä asioita ja pystyy näin ollen perustelemaan omat näkemyksensä. Feminismi ei tietystikään ole yhtenäinen aatesuuntaus, vaan moninainen ja moniääninen liike. Feministit keskustelevat ajoittain kiivaastikin keskenään siitä millaisten ajatusten katsotaan edustavan feminismiä. Tämä on kuitenkin useimmiten rikastuttavaa keskustelua, joka pitää yllä dynamiikkaa. Ajoittain se on myös hyvin tarpeellista.

Naisasialiikkeellä laajemmin on yhteinen jaettu agenda, jonka lähestulkoon kaikki feministit allekirjoittavat. Siksi monia tärkeitä asioita on saatu edistettyä. Tohdin kuitenkin perätä kaikilta aatteen sisariltani ja veljiltäni viime kädessä ennen kaikkea sitä kriittisyyttä ja uskallusta nostaa systemaattisesti epäkohtia esiin. Ilman tiedostavaa ajattelua ja toimintaa feministi on kokolailla hukassa.

Syrjäytetyt

Anna-Maria Isolan, Meri Larivaaran ja Juha Mikkosen toimittama teos Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä on antologia, johon on koottu ihmisten kirjoituksia köyhyydestä. Tiede, taide ja köyhä kansa ry järjesti vuonna 2006 kirjoituskilpailun “Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä”, johon saapui 850 kirjoitusta. Näistä on koottu antologiaksi n. 80 kirjoitusta, joiden kautta on haluttu antaa ääni ihmisille ja heidän kokemuksilleen köyhyyden takana.

Köyhyyden hahmottaminen yhteiskunnallisena ilmiönä tapahtuu usein juuri etäisesti tilastojen ja numeroiden kautta. On helppo käyttää termejä absoluuttinen ja suhteellinen köyhyys, määritellä ja pyrkiä hallitsemaan köyhyyttä yhteiskunnallisena ilmiönä. Köyhyydelle on hyvinvointivaltiossa erityisen helppo kääntää selkänsä, sulkea silmänsä, sillä sitä ei halutessaan tarvitse kohdata.

Köyhyys, huono-osaisuus ja yhteiskunnasta syrjäytyminen ovat kuitenkin syvästi inhimillisiä kokemuksia. Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teos antaa äänen ihmisille, joille köyhyys, niukkuus ja huono-osaisuus ovat osa jokapäiväistä kokemuksellista elämää.

Teoksessa esiintyvät kirjoitukset köyhyydestä ovat yhtä moninaisia kuin kirjoittajansa. Jokainen kirjoitus arkipäivän köyhyydestä on kirjoittajansa oma, hyvin henkilökohtainen kuvaus eletystä elämästä. Näiden kokemusten kautta tulkittuna on nähtävissä kuitenkin kokonaiskuvaa suomalaisen yhteiskunnan nykytilasta.

Elämme eriarvoistuvassa yhteiskunnassa, jossa ihmisten väliset tuloerot ovat viimeisen viidentoista vuoden aikana kasvaneet paljon. Suomalainen sosiaaliturva on valtavien haasteiden edessä. Kirjoituksissa on nähtävissä hyvin konkreettisesti kokemuksia siitä, miten yhteiskunnan turvaverkot eivät ota vastaan ja toimi sillä tavoin kuin niitä yksilö tai perhe tarvitsisi. Monissa kirjoituksissa kuvastuu se tuska ja epätoivo, jota esimerkiksi luoviminen tukien viidakossa tuottaa ihmiselle.

Köyhyys ja huono-osaisuus kulminoituvat kirjoituksissa erityisesti taloudelliseen ahdinkoon ja epävarmuuteen. Kun käytettävissä on vähän rahaa, moni elämän perusasioihinkin kuuluva asia muodostuu mahdottomaksi saavuttaa. Kyse on kuitenkin paljon muustakin. Monille köyhyys merkitsee taloudellisen niukkuuden lisäksi myös häpeää, stressiä, turvattomuuden tunnetta, sairauksille altistumista ja yhteiskunnasta syrjäytymistä. Monissa kirjoituksissa heijastuu kirjoittajien syvä pettymys siitä, miten köyhyys on vienyt heiltä sosiaalisen ulottuvuuden, osallisuuden yhteiskuntaan, mahdollisuuden olla mukana.

Kaikesta huolimatta Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teoksen kirjoitukset ovat kauttaaltaan uskomattoman elämänmyönteisiä ja toiveikkaita selviämistarinoita. Monissa kirjoituksissa korostuu oman elämän hallinta ja elämän pienistä asioista iloitseminen. Hämmentävää oli huomata se, miten useimmissa kirjoituksissa korostui vahva yhteiskunnallinen solidaarisuuden tunne. Monet kirjoittajat pohtivat syvästi omaa köyhyyttään, mutta pysähtyivät useasti miettimään sitä, miten jollakulla toisella asiat saattoivat olla paljon huonommin.

Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä on tärkeä julkaisu. Se kokoaa antalogiaksi erilaisia, syvästi koskettavia kirjoituksia elämästä köyhyyden ehdoilla. Kirjoistuskilpailun järjestämisellä ja kirjoitusten julkaisemisella annetaan mahdollisuus ihmisille tuoda julki omia kokemuksiaan köyhyydestä. Tätä kautta halutaan edistää myös erilaisten kokemusmaailmojen kohtaamista, yrittämällä tuoda köyhäksi itsensä tuntevat ja heidän kokemuksensa sekä heitä paremmassa asemassa elävät ihmiset lähemmäksi toisiaan.

Ennen kaikkea Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä – teoksen julkaiseminen on voimakas yhteiskunnallinen puheenvuoro köyhyyttä ja eriarvoistumista vastaan. Yhteiskunnan tasolla, poliittisten päätösten kautta voidaan tehdä paljon, jos vain halutaan. Antalogiaan kootut köyhyyskirjoitukset auttavat toivottavasti osaltaan päättäjiä näkemään ja ymmärtämään sen, että kasvavat tulo – ja hyvinvointierot ovat solidaarisen ja hyvinvoivan yhteiskunnan tulevaisuuden kannalta täysin kestämätön kehityskulku.

Isola, Larivaara & Mikkonen (toim.) : Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä. Avain 2007.

Kirjoitus on julkaistu Debatissa 3/07

Ja Riitasta mallia

Hih. Riitta Väisänen opastaa naista kiinteytymään ja saamaan vyötärön takaisin. Mummolassa lukiessani kesän ajalta kertyneitä vanhoja Seuroja, spottasin Anttila-tavaratalon mainoksen:

“Kevene ja kiinteydy. Julkkislaihduttajan vertaistuella. Sanavalmis kaunotar kertoo, mitä kaikkea laihduttavan aikuisen naisen tulee tietää – ja kuinka hän selätti omat läskivastoinkäymisensä.

Riitta Väisänen ja Kikka Isoviita: “ Vyötärö takaisin”.

“ Euroopan unionin laajentuessa myös vuoden 1976 Miss Eurooppa laajentui: Riitta Väisäsen vyötärön linjat hämärtyivät. Väisänen päätti ottaa vastaan ystävättärensä Kikka Isoviidan haasteen ja metsästää takaisin ihannemittansa."

Voi tätä suomen kielen loistoa ja kauneutta! Eikun laihduttamaan.

Sukupuolen mukaan eriytetty opetus

Luin mielenkiinnolla viime perjantain 20.4. Demarista uutisen, jossa Tampereen Olkahisten koulu kokeilee parhaillaan opetuksessa erillisryhmiä ykkösluokkalaisille tytöille ja pojille. Tällä kokeilulla koulu pyrkii puuttumaan siihen seikkaan, että poikien keskimääräiset oppimistulokset ovat erityisesti äidinkielessä heikompia kuin tytöillä. Olkahisissa ollaan myös sitä mieltä, että pojat kaipaisivat opetukseensa enemmän toiminnallisuutta.

Henkilökohtaisesti suhtaudun tämän kaltaisiin kokeiluihin kaikkinaisen skeptisesti. Pidän näkemystä siitä, että juuri erityisesti pojat kaipaavat opetukseensa enemmän toiminnallisuutta, varsin omituisena. Olisi mielenkiintoista tietää, millä tavoin näihin johtopäätöksiin poikalasten toimeliaisuudesta aina tullaan. Tämä kun ei ole ensimmäinen yhteys, jossa asia nousee esiin. Tämä toiminnallisuuden korostaminen poikien suhteen menee oikeastaan samaan kategoriaan kuin avaruudellisen hahmottamisen ja matemaattisen osaamisen hypettäminen poikien kohdalla yleisesti, kun taas kielellisen osaamisen korostaminen tyttöjen kohdalla. Näiden erityisosaamisalueiden määrittely ja niistä jatkuva kohkaaminen kyllästyttää. Ne itseasiasiassa vesittävät varsin tehokkaasti sukupuolisensitiivistä opetusta. Tämä peittää myös alleen paljon tärkeämpiä kysymyksiä koulumaailmassa, kuten ryhmäkoot, opetuksen laatu, kouluviihtyvyys, sukupuolisensitiivisyys. Perustelut ja yleistämiset kulkevat käsi kädessä. Sama tuntuu pätevän kysymyksessä erillisistä tyttöjen ja poikien koululuokista.

Aihetta käsiteltiin myös Tampereella seminaarissa. Monet asiantuntijat olivat ylistäneet kokeilun höydyllisyyttä ja järkevyyttä. Opetushallituksen kehitysjohtaja Markku Rimpelä totesi mm. seuraavaa: "Tytöillä ja pojilla on erilaiset kiinnostuksen kohteet jo geeneissä. Kun mietitään, miten erilaisten oppijoiden tukemista voidaan toteuttaa, sukupuolijakoon perustuva oppiminen on yksi hyvä tapa. Olisi hyvä olla aineita, joissa pojat saavat olla poikien kanssa ja tytöt tyttöjen kanssa."

En itse voi allekirjoittaa yllä olevaa näkemystä. Itseasiassa, jo se, että vastaavankaltaisia näkemyksiä ilmenee näinkin valtavirtaisesti, on todella vakava asia.

Ensinnäkin, väite, että tyttöjen ja poikien kiinnostuksen kohteet kulkisivat sukupuolisessa geeniperimässä on jokseenkin kaheli ja keskiaikainen ja luulisi, ettei kenenkään tarvitsisi moiseen perusteluun turvautua. Kyseessä on lisäksi tieteellisesti täysin todentamaton väite, ja siksi onkin todella raivostuttavaa lukea vastaavanlaisia legitimoituja yleistyksiä jonkun pönöttävän, tärkeän pukumiehen suusta.

Toiseksi, erilaiseen oppimiseen sisältyy ymmärtääkseni ajatus ihmisistä yksilöinä, joiden erilaiset tilanteet (esim. lukihäiriö) otetaan opetuksessa huomioon. Ennen kaikkea ajatus perustuu siihen, että kyse on yksilöistä ja yksilöiden mahdollisuudesta oppia vaikeuksitta huolimatta. Periaatteessa näen sen, että erityisryhmät voivat tukea ja auttaa tällaista oppimista monessa määrin. En kuitenkaan ymmärrä, miten sukupuolen mukaan eriytetyt ryhmät tukevat yksilöiden oppimista paremmin kuin tavallinen sekaluokka. Selkeästi tämän perustelun pohja nojaa ensimmäiseen oletukseen sukupuolten biologista eroista kiinnostuksen kohteissa ja oppimisessa.

Mielestäni tärkeämpää, kuin sukupuolisten labeleiden viljeleminen opetuksessa ja oppimisessa, olisi luoda mahdollisimman parhaat olosuhteet lapsille, yksilöille, siis sekä tytöille että pojille, oppia mahdollisimman mukavissa ja kiinnostavissa olosuhteissa - omalla tavallaan - riippumatta siitä, millaiseksi ja mihin heidät ennakolta koulun hallinnon puolelta tullaan luokittelemaan sukupuolensa mukaan. En siis näe sitä mielekkyyttä, minkä sukupuolen mukaan eritellyt opetusryhmät voisivat tässä suhteessa - jos missään - saada aikaan. Rimpelä toteaa itsekin, että sukupuolierottelusta ei ole pääasialliseksi keinoksi hoitaa oppimisvaikeuksia. No ei vissiin joo.

Kolmennaksi, ajatukseen sisältyy ontuvan sukupuoliajattelun lisäksi se seikka, että yritetään lakaista itse ongelmaa maton alle. Oppimisvaikeuksien lisääntyminen lapsilla oireilee peruskoulutuksen vakavista, paljon perustavanlaatuisista ongelmista. Niin kauan kuin koulujen ryhmäkoot säilyvät ylisuurina ja resursseja opetuksen kehittämiseen ja henkilökuntaan ei anneta, ongelmat eivät katoa mihinkään. Peruskoulutuksen laadun rapautuminen näkyy suoraan oppimisvaikeuksien lisääntymisenä. Opettajilla ei ole enää riittävästi aikaa ja resursseja oppilaiden yksilölliseen huomioimiseen. Tämän korjaamiseksi tarviaan kauniiden puheiden lisäksi rahaa ja oikeaa asennetta.

On myöskin tarkasteltava peruskoulutuksen tasa-arvoistavaa funktiota osana tätä kysymystä. Tasoryhmistä puhuminen on oikeistolaista retorikkaa, jossa hellitään ajatusta lahjakkaiden ja kyvykkäiden oppilaiden paremmasta masinoimisesta yhteiskunnan innovaatioiden mekaanisiksi tuottajiksi. Ylipäätään eriytetty opetus voi johtaa monessa suhteessa eriarvoistavaan todellisuuteen kouluissa, jonka todellisuutta oppilaat elävät joka päivä. Siksi rohkenen myös epäillä sukupuolen mukaan eriytettyä opetusta ja sen todellista antia yksilölle. Erityisesti siksi, että Markku Rimpelän esittämät perusteet eriyttämiselle olivat niin kyseenalaiset.

Mitä tulee sukupuolirooleihin ja niistä muodostuviin käsityksiin, ne näyttävät olevan yhä täysissä ruumiin ja sielun voimissaan. Totta kuitenkin on se, että kaikki pojat eivät kaipaa toimintaa, eivätkä kaikki tytöt ole rauhallisia ja kilttejä. Niin kauan kuin näin on, ei meillä pitäisi olla tarvetta epäjohdonmukaisiin ja virheellisiin yleistyksiin sukupuolten "luonnollisista" haluista ja pyrkimyksistä. Yleistysten tekeminen johtaa usein valitettavasti nimenomaan stereotypioiden vahvistumiseen. Kun niistä luotu malli otetaan opetuksen pohjaksi, ollaan todella vaarallisella maaperällä. Toivon, että vastaavanlaisiin hankkeisiin suhtaudutaan tulevaisuudessa suurella kriittisyydellä.

Kun puhutaan sukupuolisensitiivisyydestä, kovin harva ymmärtää mitä käsitteellä tarkoitetaan. Sukupuolisensitiivinen ajattelutapa tarkoittaa nimenomaan sitä, että oppilaita kohdellaan tasavertaisina, oppivina yksilöinä riippumatta sukupuolesta tai seksuaalisuudesta. Samalla kuitenkin on osattava ymmärtää laajemmalti sukupuolen merkitys ja vaikutus yhteiskunnan tiloissa, näin myös kouluissa. Sukupuoli (sekä sosiaalinen että biologinen) vaikuttaa jokaisen ihmisyksilön elämään merkittävästi ja on tärkeää ymmärtää se vaikutussuhde. Näiden vaikutussuhteiden tulkintojen kautta syntyvät erilaiset sukupuoliroolit ja normiodotukset.

Ei ole kuitenkaan mitään syytä hirttäytyä tämän vaikutussuhteen ympärille, ajatellen että sen tulee määrittää meille valmiiksi sen mikä on norminmukaista ja mikä ei. Sen sijaan on pyrittävä luomaan lapsille ja nuorille aidosti vapaampia tiloja olla oma itsensä niin sukupuolensa kuin seksuaalisuutensa kautta. On myös pyrittävä kaikin keinoin vapauttamaan ihmiset sukupuolittuneista rakenteista, joita koululaitoskin yhä vahvassa määrin ylläpitää ja uusintaa.

Korkeat korot

Muuan tuttavani totesi taannoin minulle, etten voi olla katu-uskottava feministi, jos käytän kauniita kenkiä, joissa on korko. Varsinkaan Suomessa. Hymyilin kommentille ja tiedustelin leikillisesti lisäperusteita, koska arvelin kyseessä olevan vitsi.

Kyseinen tuttavani tuntui kuitenkin olevan tosissaan mielipiteellään, jonka mukaan kengät todella tekevät feministin. Hän perusteli kantaan mm. sillä, että korkokengät on alun alkaen kehitetty sortamaan naista - aivan kuten moni muukin turhamaiseen kauneuskulttuuriin liittyvä asia, kuten vaikkapa kosmetiikka. Kauniit, epäkäytönnölliset kengät ovat pahin luokkapetturuuden merkki, koska nehän ovat - täysin turhamaista koristautumista (erityisesti Suomessa) ja niistä saatava tyydytys taas näin ollen valheellista. No juu. Voihan sen näinkin ajatella.

Mutta kukapa sen nyt sitten määrittelee, että mikä on turhamaista ja mikä ei? Feministitkö sen tekevät vai ne miehet, jotka eivät ymmmärrä sitä, että joku pitää kauniista kengistä?

Omistan muutamia korollisia kenkiä. Olenkin tässä pohdiskellut, pitäisikö tyynnyttää omatunto ja hankkia vaikkapa Doc Martensit, kuten esimerkiksi toveri Nanna on tehnyt:) Ovat muuten aika mageet kengät. Tosin hän hankki omansa hieman eri syystä.

Millainen kuva, kenen ääni?

Anna Mäkelä, Liina Puustinen & Iiris Ruoho (toim.)Sukupuolishow – Johdatus feministiseen mediatutkimukseenGaudeamus Kirja. Oy Yliopistokustannus University Press Finland 2006

Millainen kuva, kenen ääni?

Anna Mäkelän, Liina Puustisen ja Iiris Ruohon toimittama teos koostuu kahdestatoista artikkelista, joissa eri mediatutkijat tarkastelevat sukupuolen rakentumista toisaalta esitettyinä kuvina eri medioissa ja toisaalta osana tiettyä lajityyppiä mediassa, kuten naistenlehdet tai uutisjournalismi.

Kirjoittajia yhdistävä tekijä on feministinen mediatutkimus, jonka kautta pyritään tarkastelemaan mediaa kriittisesti sukupuolinäkökulmasta. Sen avulla pyritään ymmärtämään, miten maailma sukupuolittuu niin mediassa tuotannossa kuin sen vastaanotossakin.

Mediakriittisyyden merkitys

Sukupuolishow 'ssa korostuu erityisesti naisille suunnattujen medioiden tarkastelu ja naisnäkökulma, vaikka myös akateemisessa miestutkimuksessa tarkastellaan mediaa. Feministisen mediatutkimuksen suurin anti on sen kriittinen suhtautuminen sukupuoleen ja sen esitystapoihin medioissa. Tämä ei sulje pois miehiä, vaikka päähuomio on ollut esitetyissä naiskuvissa.

Median vaikutuksia ihmisiin on tutkittu runsaasti, mutta tutkimuksista on ollut vaikea saada konkreettisia tuloksia, sillä vaikutusten mittaaminen on vaikeaa. Ihmiset tulkitsevat mediatekstejä eri tavoin ja tulkinnoissa syntyvät merkitykset vaihtelevat eri ihmisryhmien välillä.

On kuitenkin tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millä tavoin asiat mediassa esitetään ja mitä tietyllä esitystavalla halutaan tuoda julki. Esitetyt kuvat ja kuuluvat äänet heijastavat mediassa vallitsevia valtarakenteita. Kysymykset siitä, kuka puhuu ja mitkä asiat nousevat esiin mediassa, eivät ole merkityksettömiä. Ne toimivat yhteiskunnan moniäänisyyden mittareina.

Mediakriittisyyden lisääminen on ehkä tehokkain ja helpoin tapa auttaa ihmisiä näkemään median esittämien stereotypioiden taakse. Se ei kuitenkaan yksin riitä. Vallitsevien valtarakenteiden murtaminen edellyttää myös avarampia ja moninaisempia sukupuolikuvia, niiden tuottamista ja esittämistä uudella tavalla.

Sukupuolen esitykset mediassa

Yhdysvaltalainen feministi Judith Butlerin mukaan sukupuoli muodostuu esitystavoista, joita toistetaan. Esitystavoista neuvotellaan erilaisilla foorumeilla, myös mediassa. Sukupuoli muotoutuu siis olennaisesti yhteiskunnallisen vallankäytön seurauksena.

Sukupuolten esitystavat mediassa ovat usein yksioikoisia ja stereotypioita vahvistavia. Nämä esitystavat muokkaavat nais – ja mieskuvia heteronormatiivisen oletuksen mukaan.

Ohjelmaformaatit, uutiset ja muu televisiotuotanto pyrkivät erilaisten ihmiskuvien esittämiseen, mutta kuinka moniäänistä mediatuotanto todellisuudessa on? Perinteisestä poikkeavien ihmiskuvien kautta voidaan kyllä tuottaa sukupuolta uusilla tavoilla, mutta kyse on lopulta siitä, millaisille kuville ja äänille mediassa annetaan tilaa ja valtaa. Eikä pelkästään katsojien mediakriittisyyteen luottaminen riitä, vaan myös median portinvartijoiden on sitouduttava kirjoittamaan, puhumaan, näyttämään ja tuottamaan moniäänisempiä ja avarampia sisältöjä.

Kirjallisena kokemuksena Sukupuolishow on valistava ja mielenkiintoinen. Teos on ensimmäinen suomenkielinen perusoppikirja feministisestä mediatutkimuksesta ja näin olleen sen pääfunktio lienee lähinnä opetuksellinen ja uusien näkökulmien esiin nostaminen. Tässä se onnistuukin hyvin. Poliittiselta anniltaan kirja oli kevyt, mikä ihmetyttää, sillä kyse on kuitenkin feministisestä julkaisusta. Lukijana olisin toivonut enemmän konkreettisempia avauksia siitä, miten esimerkiksi median sukupuolituotantoon voi vaikuttaa.

Kirjan toimittajat pahoittelevat esipuheessaan miesnäkökulman puuttumista ja toivovat myös miehiltä enemmän kiinnostusta sukupuoliasioihin. Tämän suhteen yhdyn kirjoittajien pahoitteluihin, sillä kriittinen sukupuolitutkimus tarvitsee kipeästi myös miesten panosta.

Kirjoitus on julkaistu vuoden 2007 ensimmäisessä Debatissa.